"Mitä ihmettä sä täällä teet?"

”Miks ihmeessä sä oot tänne tullu, kun me vaan halutaan pois täältä?” kuuluu lähes jokaisen serbialaisen nuoren suusta, kun he näkevät ulkomaalaisen. Ihmiset ovat hyvin vastaanottavia ja kiinnostuneita, vaikkakin kovin ihmetteleviä. Vanhat mummotkin tulevat kaduilla sanomaan kädestä pitäen ”tervetuloa” ja kutsuvat kylään. Jokaisen bussimatkani aikana joko serbi, kosovon albaani tai bosniakki nainen tarjoaa ruokaa ja ylenpalttista ystävällisyyttään kielimuurista huolimatta. Miten tällaisen lämmön keskellä on voinut vallita niin syvää vihaa – vain ihan vähän aikaa sitten?

Nuoret belgradilaiset alkavat keskustelemaan nykytilanteesta joko hyvin kiihkeästi tai täysin vastahakoisesti. Joka tapauksessa he kuitenkin turhautuvat pian ja sanovat etteivät välitä enää politiikasta, koska se masentaa liikaa. Puhuessamme sitten menneestä, nykyhetkestä tai tulevaisuudesta serbinuoret aloittavat aina ottomaaneille vuonna 1383 hävitystä Kosovo Poljen taistelusta. Sitä ennen serbikuninkaat olivat suuria ja he hallitsivat Kosovon alueella.

Taistelun jälkeen serbiasutus väheni, jolloin alueelle alkoi asettua albanialaisia. Serbien paluumuutosta huolimatta Kosovon albaaneista kasvoi vuosisatojen kuluessa enemmistö. Serbialaisen nationalismin mukaan Kosovo kuuluu heille, koska heidän ortodoksiset luostarit ja koko kulttuuriperintö lepää siellä. Serbit tuntuvat olevan hukassa oman identiteettinsä kanssa, koska tulevaisuus näyttää valtion supistumiselta Eräs pohjoisserbialainen nuori nainen vertaa tilannetta Suomeen: ”Ajattele jos suomenruotsalaiset alkaisivat nyt vaatia omaa rannikkovaltiota Länsi-Suomeen?”

Meidän länsieurooppalaisten mielikuva entisestä Jugoslaviasta on hyvin väkivalta- ja sotapainotteinen. Yhtälailla Kosovo on Balkanin oma sisäinen harhakuva. Kertoessani aikeistani matkustaa Kosovon pääkaupunkiin Prishtinaan kaikki tapaamani jugoslaavit tuhahtavat, ovat hetken hiljaa ja kutsuvat hulluksi. Kroatialaiset varoittelevat avoimesta konfliktista tai tulevasta sodasta, koska serbit nyt vain ovat sellaisia. Serbialaiset taas kutsuvat Kosovon albaaneja terroristeiksi, aluetta todella vaaralliseksi ja täysin kehittymättömäksi. En kuitenkaan halua uskoa muita – median ja propagandan sumentamia neuvonantajiani, vaan suuntaan kohti etelää.

Lähestyessäni Kosovon rajaa serbiliput liehuvat yhä tiheämmin, sama toistuu Kosovon puolella, kun Kosovon kotkat ja punamusta lippu valtaa maiseman. Vielä matkalla eräs ulkomaalaisnainen yrittää pelotella Prishtinan vaarallisista kujista. Vedän syvään henkeä ja nousen rohkeasti ulos bussista täysin rauhalliseen punatiilikaupunkiin.

Kosovolaiset eivät olekaan uskomusten mukaisia murhanhimoisia terroristeja, vaan vihaan ja väkivaltaan totaalisesti kyllästyneitä tavallisia ihmisiä. Kadulla tapaamani entinen Kosovon vapautusarmeijan sotilas Skajram ja hänen isoveljensä Skender ovat tyytyväisiä elämäänsä ja positiivisen varmoja itsenäisyydestä. He eivät puhu yhtä paljon ulospääsystä, kuin Belgradissa tapaamani serbinuoret. Prishtinan yliopistossa lääkäriksi opiskelevan Shpëtimin mukaan alueen kehittymisen ongelmana on serbialaisten lietsoma pelko Kosovon albaaneja kohtaan, sillä pelko muuntuu nopeasti vihaksi. Tämä on myös se syy, millä Serbian Radikaalipuolue jatkaa vallassa oloaan. Shpëtimin mukaan kosovolaiset unohtaisivat jo mielellään menneisyyden, sillä tulevaisuus lupailee heille itsenäisyyttä.

Sarajevon yliopiston Ihmisoikeuskeskuksessa työskentelevä Miroslav korostaa olevansa sarajevolainen serbitaustastaan huolimatta. ”Ihmiset ovat kyllästyneitä etniseen luokitteluun, jota media ja nationalistipuolueet korostavat lähes päivittäin. Sodassa alkunsa saanut järjestäytyneen rikollisuuden ja politiikan yhteys on edelleen voimissaan. Sodan aikana ei ollut eroa poliisin, armeijan tai puolisotilaallisten joukkojen välillä. Hallitustason edustajia on ollut syytettyinä oikeudessa myös sodan jälkeisistä rikoksista. Ne voimat jotka ovat vastuussa sotarikoksista, ovat yhä poliittisessa vallassa tai muissa virallisissa tehtävissä.” Miroslavin mukaan yhteiskunta on sairas ja tarvitsisi hoitoa. Balkanin ainut toivo on lapset, mutta kuka opettaisi heille, ettei enää tarvitse vihata eikä pelätä?

Sarajevolaiset opiskelijatytöt Andjela ja Sabrina eivät juurikaan halua puhua sodasta, sillä he haluaisivat sulkea koko asian mielestään. He ovat olleet koko ikänsä sekä muslimien että kroaattien kavereita, kunnes sota liitti heidän isänsä serbiarmeijaan ja eristi perheet serbipuolelle. Andjela ei halua ajatella ihmisten eri taustoja, vaan kertoo taas omaavansa kaikenlaisia ystäviä, vaikka vanhemmat eivät vieläkään halua kuulla tyttärensä muslimi- tai kroaattikavereista. Andjela pitää itseään suvun mustana lampaana, samalla kun työskentelee vapaaehtoisena Sarajevon ihmisoikeuskeskuksella.

Sarajevosta Srebrenicaan matkaavassa bussissa istuu hyvin ystävällinen Adisa. Hän on poikansa kanssa ainut, joka puhuu englantia bussissa ja kertoo mielellään elämästään nykyisessä kotikaupungissaan Houstonissa. Sodan aikana Adisan perhe pakeni Sarajevoon ja jäi piirityksen keskelle. Paljon sukua jäi itäiseen Bosniaan. Hänen miehensä isä tunnistettiin juuri ja aiotaan pian haudata Srebrenican joukkomurhan hautausmaalle. Adisan veli, veljenpoika ja setä odottavat vielä löytämistään.

Srebrenican ympäristössä todella näkee, missä on seisonut sotilaita ja minne aseet suuntasivat. Luotien ja noen mustaamien talojen pikkukaupungissa asuu enimmäkseen vanhempia ihmisiä. Vanha joukkomurhan akkutehdas toimii nyt kaupungin nähtävyytenä. Tehtaan pihalla nuori nainen kääntyilee hermostuneesti, hän kävelee nopeasti alueen läpi samalla, kun muu perhe odottaa autossa, kunnes he kaahaavat äkkiä pois. Hän oli täällä äitinsä kanssa kuusi-vuotiaana kymmenentuhannen muun muslimin kanssa; naiset ja lapset kuljetettiin pois ja miehet ”katosivat”. Tytön isoisä on myös juuri tunnistettu.

Adisan mukaan kaupungin serbit ja muutamat muslimit asuvat nyt yhdessä, tervehtivät toisiaan ja pystyvät myös puhumaan menneestä. Pelko on kuitenkin vahvasti läsnä ja on todella vaikeaa saada luottamus takaisin. Kehitystä kyllä tapahtuu, mutta menneisyys leijuu kaupungin yllä painostavasti.

Kaikkien tapaamieni jugoslavialaisten nuorten suurin toive on, että heillä olisi samat mahdollisuudet elämään kuin muillakin länsieurooppalaisilla. Eniten koettu huoli on, miten saada nationalistit pois vallasta ja rajat aukeamaan mahdollisimman pian. Serbejä vaivaa edelleen vahva itsesuojeluvaisto suhteessa totuuteen.

Ehkä on kuitenkin kaikista vaikeinta antaa anteeksi itselleen ja kantaa synkkää syyllisyyden taakkaa? Eniten ilahduin kosovolaisnuorissa kehittyvästä optimistisuudesta, kun he pystyivät puhumaan sekä omasta että serbien näkökulmasta. He ymmärsivät, etteivät suinkaan kaikki armeijan sotilaat halunneet osallistua joukkomurhiin, vaan osa pakotettiin henkensä uhalla. Samoin Bosniassa ymmärrettiin, kuinka moni menetti moraalinsa hulluuden ja pakon keskellä.

Kesäkuussa 2006 pidettiin mm. Kroatian Helsinki Committee for Human Rights:n järjestämä kuudes ihmisoikeuskoulu balkanilaisille eri alojen opiskelijoille. Suunnitelmissa on kouluttaa vuosittain joukko nuoria – tulevaisuuden päättäjiä ottamaan huomioon ihmisoikeudellisia kysymyksiä ja samalla murtaa hiljalleen kulttuurisia ja etnisiä muureja niin serbien, bosniakkien, kosovolaisten, kroatialaisten, sloveenien, makedonialaisten kuin montenegrolaisten väliltä. Koulutukseen osallistuneet belgradilainen Boyana ja sarajevolainen Andjela kertovat olevansa hyvin innoissaan tämän suuntaisesta kehityksestä. Heissä todella näkee vahvaa uskoa sekä itseensä, tulevaan että kaikille kuuluvaan ihmisarvoiseen elämään.