Jäämeren rata uhkaa saamelaisten kieltä ja kulttuuria

Yle Radio 1: Maailmanpolitiikan arkipäivää 2.9.2018
Screen Shot 2018-09-20 at 18.55.08
Pohjoisen Jäämeren sulaminen on kiihdyttänyt visioita Suomen Lapin läpi kulkevasta Jäämeren radasta . Monet näkevät mahdollisuuksia, mutta saamelaisyhteisöt ovat huolissaan radan vaikutuksista elinkeinoihin ja perinteisiin. Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa kysytään, miten hanketta ollaan viemässä eteenpäin. Juontaja on Sari Taussi, toimittajana Kukka Ranta.

RedLine_JenniLaiti-Semekurtta-KuvaKukkaRanta-webMaailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa haastateltavana yksi Rajanveto -tapahtumien pääjärjestäjistä, saamelaisen taiteilijaryhmä Suohpanterrorin jäsen Jenni Laiti. Kuva: Kukka Ranta.

Advertisements

Tänään kotona

Iso Numero -lehti 8.5.2018 NRO 24 Teksti: Kukka Ranta & Elisabeth Wide Kuvat: Saara MansikkamäkiPiilostanäkyväksi-Filippiinilaisetkotityontekijat

Suomessa työskentelee yhä enemmän filippiiniläisiä hoiva- ja kotityöntekijöitä, jotka rakentavat itselleen ja perheellensä parempaa elämää. Kolme kotityöntekijää kertoo Isolle Numerolle tarinansa.

ELIONI RICA, 38, on elämäänsä tyytyväinen nainen. Suomessa hän on asunut kotityöntekijänä nyt neljä vuotta. Elämässään Elioni on onnistunut saavuttamaan tavoitteensa oman perheensä hyvinvoinnin edistämiseksi, valtavien ponnistelujen kautta.

Puurtaminen kotityöläisenä alkoi Singaporessa vuonna 2006, kun Elioni lähti Filippiineiltä 26-vuotiaana. Taakse Filippiinien maaseudulle jäi kaksi pientä lasta, vanhemmat ja sisarukset.

Maailmassa on arviolta 67 miljoonaa kotityöntekijää, joista 11,5 miljoonaa on muuttanut töihin ulkomaille. Valtaosa on nuoria naisia, jotka suuntaavat köyhemmiltä alueilta rikkaammille.

”Kun katson tuota aikaa, näen ettei se ollut hyvä”, Elioni muistelee ensimmäistä vuottaan kotityöntekijänä Singaporessa. ”Mutta se on tehnyt minusta sen mikä nyt olen. Tiedän miten tulen toimeen erilaisissa tilanteissa. Vaikka kyseessä olisi kamala ihminen, minä vain hymyilen.”

Singaporessa ”päivät olivat… uh, väsyttäviä”, Elioni huokaa syvään. Työt alkoivat aamulla kello kuusi, nukkumaan pääsi keskiyöllä tai yhdeltä aamuyöllä. ”Se oli kamalaa, joka päivä olin todella väsynyt. Ehdin nukkua vain muutaman tunnin, koko päivänä en ehtinyt lepäämään. Ja aina oli lista asioita mitä piti tehdä, ja lapset joista huolehtia, se oli todella rankkaa.”

Matka Singaporeen kolmentuhannen kilometrin päähän kotoa järjestyi työnvälitystoimiston kautta. Omasta pussista Elionilla ei olisi ollut siihen varaa.

ENSIMMÄISET seitsemän kuukautta Elioni paiski töitä lähes kellon ympäri ilman vapaapäiviä, eikä hän saanut puhua perheensä kanssa. Työnvälitystoimisto otti 330 dollarin kuukausipalkasta valtaosan matkakulujen kuittaamiseen, käteen jäi 30 dollaria kuukaudessa.

Sopimus solmittiin aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan, jonka jälkeen Elioni sai matkustaa kotiin kahdeksi viikoksi tapaamaan perhettään.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ja Amnestyn mukaan maahanmuuttajataustaisten kotityöntekijöiden hyväksikäyttö on yleistä. Moni joutuu väkivallan tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi. On myös hyvin tavallista, että työnantaja takavarikoi laittomasti työntekijöiden passit.

Elioni asui vuoden kiinalaisen perheen kodissa, 11. kerroksessa lukkojen takana. ”Mihin vain asunnossa menin, siellä oli aina kamera. Ainoastaan vessassa sain olla rauhassa.”

”Meidän pitää selvitä ja olla vahvoja, eikä unohtaa hymyillä, vaikka työnantaja ei tykkäisi siitä. Jos haluaisin helpon elämän menisin kotiin, mutta mitä sitten tapahtuisi lapsilleni ja vanhemmilleni? Minun pitää olla vahva heitä varten.”

LAPSET olivat tärkein syy lähtemiselle, Elioni haluaa heille paremman elämän kuin itselleen. ”Myös vanhempani ikääntyvät. En tahdo olla taakka vanhemmilleni, vaan haluan auttaa heitä.”

Elioni syntyi köyhään perheeseen; isä työskenteli pienkalastajana ja äiti myi vihanneksia kojussa perheen kodin ulkopuolella. Kuudesta lapsesta vain yksi on käynyt kouluja tavallista pidemmälle.

Filippiinien reilun sadan miljoonan väestöstä noin neljäsosa elää köyhyysrajan alapuolella. Ulkomailla työskentelevien rahalähetykset ovat olennainen osa perheiden taloutta – monet eivät selviäisi ilman.

Elioni on perheensä ainut ulkomaille lähtenyt. Joka kuukausi hän on lähettänyt 200 euroa lastensa koulumaksuihin, kirjoihin ja koulupukuihin, sekä vanhempiensa tarpeisiin.

Filippiinien talous kasvaa nopeasti ja se pohjautuu muun muassa kotimaisen kulutuksen kasvuun, jota rahalähetykset vauhdittavat merkittävästi. Vuonna 2017 rahalähetysten yhteenlaskettu arvo oli Filippiinien Keskuspankin mukaan reilut 28 miljardia dollaria.

Filippiinien valtio on kannustanut väestöä ulkomaille töihin jo 1970-luvulla virallistetun linjauksen mukaisesti; tavoitteenaan talouskasvun vahvistaminen. Perheensä jättäviä ja oman elämänsä uhraavia lähtijöitä kutsutaan usein sankareiksi.

VUODEN jälkeen Elioni lopetti työt kiinalaisessa perheessä ja aloitti brittiläisen perheen kotityöntekijänä.

”Aluksi olin hyvin hermostunut. Aina kun kiinalainen perhe soitti, sydämeni pomppasi. Pelkäsin, että mitä olin taas tehnyt! Jännitin samaa brittien kanssa, mutta he kohtelivatkin minua hyvin ja kutsuivat aina enkeliksi.”

Lopulta pelko alkoi unohtua, kun Elioni alkoi tuntea, että hänet hyväksytään ihmisenä. Enää hän ei ollut vain kodinhoitaja, vaan sai olla oma itsensä. Elioni sai nyt myös puhua Skypen välityksellä lastensa ja perheensä kanssa. ”Tämä sai minut jaksamaan joka päivä. Vaikka olinkin kaukana, silti tiesin miten lapseni voivat”.

Kolme vuotta myöhemmin brittiläisen perheen lapset olivat kasvaneet, ja Elionin täytyi etsiä uusi työnantaja. Nyt kuvaan astuivat Singaporessa asuvat suomalaiset perheet, ja työolot kohenivat entisestään.

Elioni pääsi nauttimaan joka sunnuntaisista ja myös julkisista vapaapäivistä. Jos hän teki ylitöitä, siitä maksettiin palkkaa.

Lopulta Elionin rukouksiin vastattiin, kun eräs perhe pyysi häntä luokseen Suomeen ja lupasi auttaa oleskeluluvan järjestämisessä.

”Se oli toiveideni täyttymys, että voisin tuoda lapset mukanani. Olen äiti ja ajattelen lakkaamatta, että milloin saan olla lasteni kanssa. Mutta ei Filippiineillä, se on surullista sanoa.”

Suomessa palkka riitti säästämiseen ja mahdollisti asumisen omassa rauhassa työnantajan kodin sijaan. Lopulta kolme ja puoli vuotta myöhemmin vuosien ponnistelu palkittiin, kun Elionin kaksi poikaa saapuivat Suomeen loppuvuonna 2017.

ENSIMMÄISTEN tilastojen mukaan vuonna 1990 Suomeen muutti 67 filippiiniläistä. Tällä hetkellä Suomessa asuu kolmisentuhatta filippiiniläistä, ja luku jatkaa kasvamistaan.

Tilastokeskuksen mukaan filippiiniläiset työskentelevät Suomessa siivous- ja kotityössä, palvelu- ja myyntialalla, hoivapalvelussa, sekä terveydenhuollon parissa.

Yleisimmin Suomeen päädytään muiden Pohjoismaiden ja au pair -työn kautta, tai sukulaisten ja ystävien esimerkin perässä. Oman perheen toimeentulosta vastaaminen on keskeistä lähes kaikille. Monelle työ kotityöntekijänä on myös tie kohti suurempia unelmia, mahdollisuutta kouluttautua, tai väylä kohti omaa koulutusta vastaavaa työtä.

VALERIE, 32, valmistui sairaanhoitajaksi Filippiineillä vuonna 2007, ja työskenteli kotimaassaan sairaanhoitajana kolme vuotta. Hän haaveili Yhdysvaltoihin muuttamisesta. Viisumiprosessi oli kuitenkin liian hidas ja vaikea, ja lopulta hän päätyi Suomeen tätinsä perässä.

Unelmana on parempi palkka ja mahdollisuus säästää rahaa tulevaisuuden tarpeita varten.

Valerie saapui Suomeen kesäkuussa 2014 ja aloitti työt hoiva- ja kotityöntekijänä. Muutama vuosi myöhemmin hän vaihtoi englantilaiseen päiväkotiin, kunnes pääsi Laurea-ammattikorkeakouluun täydentämään Filippiineillä suoritettua sairaanhoitajan tutkintoa.

”Monet tulevat Suomeen työskennelläkseen siivoojina, vaikka on koulutus ihan muuhun. Moni ei myöskään halua lopettaa työtään, koska perhe Filippiineillä tarvitsee tukea ja rahalähetyksiä. Useat tulevat siivoojan työhön vain päästäkseen pois Filippiineiltä”, Valerie pohtii.

FILIPPIINEILLÄ on yksityistetty paljon kouluja ja julkista terveydenhuoltoa osana Maailmanpankin 1970-luvulla sanelemaa rakennesopeutusohjelmaa. Samanaikaisesti palkkataso on pysynyt matalana. Jopa koulutetut filippiiniläiset muuttavat ulkomaille kotityöntekijöiksi, sillä näin he ansaitsevat enemmän kuin jos työskentelisivät Filippiineillä oman ammattinsa parissa.

Valerien palkka sairaanhoitajana määräaikaisella sopimuksella oli Filippiineillä noin 50 euroa kuukaudessa. Parhaillaan Valerien ainut lapsi käy yksityistä koulua, joka maksaa 40 euroa kuussa.

”Filippiineillä ei ole monia mahdollisuuksia. Monet suomalaiset ihmettelevät, että miksi jätit sellaisen paratiisin, ja tulit tänne kylmään pohjoiseen? Mutta Filippiineillä on hyvin vaikea saada pysyvä työpaikka, varsinkaan jos et tunne ketään paikallishallinnossa.”

Valerien lapsi oli kolmevuotias kun hän muutti Suomeen. Isä pääsi vuosi sitten eläkkeelle ja hoitaa lapsenlastaan nyt täysipäiväisesti. Lähdön jälkeen Valerie on nähnyt poikaansa kaksi kertaa, viimeisen kerran vuonna 2016.

”Yritin viime kesänä vierailla Filippiineillä, mutta viisumissani oli epäselvyyksiä, enkä olisi välttämättä enää voinut palata Suomeen, jos olisin lähtenyt. Joskus puhumme Skypen välityksellä, mutta internet-yhteys Filippiineillä on todella huono ja se on hyvin turhauttavaa, kun yhteys ei toimi.”

AMARIE Concepcion, tuttujen kesken AC, muutti Suomeen marraskuussa 2010 oltuaan ensin au pairina Tanskassa ja Norjassa. Turussa asui ystäviä, jotka auttoivat naisen alkuun uudessa maassa.

Ensimmäiset kaksi vuotta AC työskenteli ja asui perheen luona kotityöntekijänä. Hänen odotettiin tekevän myös ulkotöitä, kuten lehtien putsaamista talon katolta, vaikkei tämä kuulunutkaan sopimukseen.

Moni kotityöntekijä kuvailee erityistä suhdetta kotiin, joka syntyy, kun asuu omalla työpaikallaan. Jotkut kotityöntekijät asuvat pienessä huoneessa, josta kuitenkin maksavat ison summan vuokraa. Usein työntekijän ei ole mahdollista liikkua tilassa yhtä vapautuneesti kuin jos kyseessä olisi täysin oma koti. Onko esimerkiksi mahdollista katsoa televisiota olohuoneessa, jos työnantajat ovat siellä? Myös AC oli huomannut tämän haastavan tilanteen. ”Tuntui, etten voinut pyytää ystäviä käymään.”

Tämän jälkeen AC muutti Helsinkiin siskonsa kanssa ja jatkoi kotityöntekijänä. Parhaillaan hän opiskelee toista vuotta Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa turismia ja tapahtumatuotantoa.

”Saavuin alunperin Tanskaan tarkoituksena opiskella, mutta päädyin au pairiksi siivoamaan ja hoitamaan lapsia. Vasta kymmenen vuoden jälkeen olen päässyt tekemään sitä, mitä oikeasti suunnittelin.”

”Usein filippiiniläiset sanovat, että me olemme vain kotityöntekijöitä. Mutta se, että joku on filippiiniläinen, ei pitäisi määritellä häntä kotityöntekijäksi. Kukaan ei synny harja tai imuri kädessä. Me synnymme kaikki samanlaisina. Olen kulkenut maasta maahan vain löytääkseni tavan päästä opiskelemaan.”

AC tietää monia filippiiniläisiä, kuten oman siskonsa, jotka vain suuntaavat ulkomaille työskentelemään ankarasti, säästävät rahaa, lähettävät kaiken perheelleen ja palaavat kotiin.

”Usein sanon, että sinun pitää elää, mutta toisaalta se on osa filippiiniläistä kulttuuria. Minä en enää ole osa sitä ja minua kritisoidaan siitä.”

”Jos vain teet työtä, se ei ole elämää.”

KOTITYÖTÄ tehdään yksin, toisen ihmisen henkilökohtaisimmassa tilassa. Tämä johtaa usein siihen, että työnantajan ja työntekijän välille muodostuu henkilökohtainen side, molemminpuolinen riippuvuus, joka eroaa muista työsuhteista.

Piilossa tapahtuva työ mahdollistaa monille hyväksikäytön muodoille. Suomessa kotityöntekijät kuvailevat työnantajaansa usein perheekseen. Moni perhe tukee kotityöntekijäänsä oleskeluluvan hankkimisessa ja lasten maahantuonnissa. Silti kyseessä on kuitenkin palkkasuhde.

Kotityöntekijät tienaavat Suomessa yleensä noin 1100– 1500 euroa kuukaudessa. Työnantajan luona asuvat tienaavat alimmillaan 600 euroa verovähennyksen jälkeen, mutta tuolloin vuokra ja ruoka kuuluvat palkkaan. Yleisimmin kotiin Filippiineille pyritään lähettämään 200 euroa kuussa.

Elioni on onnistunut laajentamaan siivottavien perheiden piiriä jo kahteentoista.

”Rakastan tätä työtä, koska minun ei tarvitse asua työnantajieni luona, vaan voin asua itsekseni. Työn jälkeen voin mennä kotiin ja vain levätä. Eikä tarvitse herätä niin aikaisin. Minulla on nyt oma keittiö ja omat lapseni odottamassa kotona, se on niin ihanaa”, Elioni hehkuu.

Työssään Elioni nauttii itsenäisyydestä suunnittelemalla itse omat aikataulunsa ja päiväjärjestyksen, jokainen perhe on erilainen ja se pitää aina huomioida. Päätökset tulevista tehtävistä hän tekee hyvissä ajoin etukäteen.

Kahdeksaan tuntiin sisältyy myös lounastauko. ”Jos työaika loppuu ja silitystyö on vielä kesken, sitten vain lopetan työni!”

AC kertoo, ettei hän enää työskentele perheen luona. ”Mutta joskus he kysyvät, jos voin auttaa heitä. He kohtelevat minua kuin olisin osa perhettään, joten minäkin kohtelen heitä kuin perhettäni”.

Valerien tavoitteena on valmistua vuoden 2018 loppuun mennessä sairaanhoitajaksi, hankkia työpaikka ja asunto, ja tuoda sitten 7-vuotias poika Suomeen, kunhan vain saa töitä.

”Elämästäni tulee koko ajan parempaa, koska liikun kohti suunnitelmaani.”

Valerien nimi on muutettu.

Tämä juttu on osa #piilostanäkyväksi-juttusarjaa, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuvat suomalaisen eriarvoistumisen teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteutusta rahoittaa Koneen Säätiö.

Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjät pitää itsellään puolet kansihinnasta.

Unohdetun kansan ääni

Maailman Kuvalehti 2/2018

Menna Lehbib syntyi pakolaisleirillä Algerian aavikolla. Hän on omistanut elämänsä kotimaalleen Länsi-­Saharalle – vaikkei ole siellä koskaan käynyt.

MK-022018-MennaLehbib1-KukkaRanta-web

Olohuoneen lasipöydällä on tarjotin täynnä teekupposia, keittolevyn päällä lämpiää teevesi. Vaikka puitteet ovat varsin erilaiset, tunnelma on kuin Länsi-Saharassa – Menna Lehbibin kotimaassa Länsi-Afrikan rannikolla.

Tosin Lehbib, 39, ei itse ole koskaan käynyt siellä, sillä valtaosa länsisaharalaisista on asunut jo yli neljän vuosikymmenen ajan Algeriassa pakolaisleireillä. Niin myös Lehbibin perhe.

Lehbib kaataa teetä kuppiin, nostaa lasin ilmaan ja alkaa valuttaa teetä hitaasti toiseen kuppiin. Sama toistetaan niin monta kertaa, kunnes tee on kuohkeaa. Kyseessä on rituaali, jonka Länsi-Saharan aavikkokansa tekee kolmesti päivässä, kolmen juoman verran.

”Ensimmäinen kuppi maistuu kitkerältä kuin elämä, toinen on makeaa kuin rakkaus ja kolmas on pehmeä kuin kuolema”, Lehbib opastaa, ja jatkaa seuraavan kupillisen valmistusta.

Länsi-Sahara on Afrikan viimeinen siirtomaa ja siellä pesii konflikti, joka on jäänyt ratkaisematta. Unohdetun konfliktin taustalla vaikuttavat alueen rikkaat luonnonvarat, kuten fosfaatti ja kalakannat, joita Marokko kauppaa maailmalla.

Sota alkoi, kun Espanja luopui siirtomaastaan vuonna 1975. Välittömästi sen jälkeen Mauritania ja Marokko miehittivät alueen.

Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Lehbibin isä oli liittynyt vuotta aiemmin ensimmäisten joukossa Länsi-Saharan vapautusliike Polisarion sotilaaksi. Sodan sytyttyä isä lähti rintamalle ja äiti jäi kotiin Menna Lehbibin isosiskon kanssa, joka kuitenkin kuoli vuodenikäisenä ruuan ja lääkkeiden puutteeseen.

Helmikuussa 1976 Polisario julisti Länsi-Saharan itsenäiseksi. Samaan aikaan ensimmäiset pakolaiset alkoivat suunnata Algerian aavikolle turvaan. Kaksi vuotta myöhemmin myös Menna Lehbibin äiti lähti pakoon, kun Marokon ilmaiskut kiihtyivät. Kymmeniä tuhansia siviilejä kulki jalan Algerian rajalle. Moni kuoli matkalla.

Edessä oli tyhjä tuulten täyttämä autiomaa, jonne naiset ryhtyivät pystyttämään väliaikaisia leirejä. Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Menna Lehbib syntyi 1979 pakolaisleirillä Lounais-Algeriassa.

”Ensimmäiset vuodet olivat vaikeita.  Ei ollut mitään: ei vessoja, eikä suihkuja. Hieman myöhemmin Libyasta ja Algeriasta alkoi saapua apua”, Lehbib kuvailee oloja.
Ajan mittaan perheeseen syntyi vielä viisi lasta, kaikki keskellä hiekkadyynejä.

Lehbib opiskeli kuudesta kymmeneen ikävuoteen asti pakolaisleirin omassa koulussa. Alakoulun jälkeen lapset jaettiin ryhmiin ja lähettiin parempiin kouluihin joko Algeriaan, Libyaan tai Kuubaan.

Lehbib päätyi satapäisen lapsilauman mukana yläasteelle Algeriaan Chlefin kaupunkiin. Siellä asuttiin kaukana vanhemmista koko lukuvuosi putkeen. Lapset nukkuivat majatalojen kerrossängyissä. Kesät vietettiin perheen parissa pakolaisleireissä.

”Vanhemmat halusivat kouluttaa meidät, sillä he eivät itse ole luku- ja kirjoitustaitoisia. Sota vei heiltä mahdollisuuden kouluttautua.”

MK-022018-MennaLehbib2-KukkaRanta-web

Mauritanialaiset vetäytyivät pois Länsi-Saharasta elokuussa 1979. Pienen kansan voimat eivät kuitenkaan riittäneet Marokolle, joka otti kaksi-kolmasosaa maasta haltuun ja asutti alueen nopeasti marokkolaisilla.

Polisarion haltuun Länsi-Saharasta jäi pitkä kaistale Mauritanian ja Algerian rajan pinnassa: sitä kutsutaan vapautetuksi alueeksi. Hiekkadyynien suojista sissit suorittivat tiheitä hyökkäyksiään, ja siellä Menna Lehbibin isäkin on viettänyt valtaosan elämästään.

”En juuri ollut isäni kanssa tekemisissä. Ihmettelin usein lapsena, että miksi tuo mies tulee taloomme?”

Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Marokko rakensi 1980-luvulla suojakseen 2700 kilometrin pituisen muurin ja miinoitti hiekkavallin edustan. Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Aavikkosotaa kesti  vuoteen 1991, kunnes Marokon ja Polisarion välille saatiin tulitauko YK:n ja Afrikan Unionin välittämällä rauhansopimuksella. Polisario suostui tähän, koska Länsi-Saharan kansalle, sahraweille, luvattiin kansanäänestys itsenäisyydestä –  mahdollisuus päättää itse tulevaisuudestaan.

”Tuolloin kaikki Algeriassa opiskelevat suuntasivat pakolaisleireille, sahrawien mielet täyttyivät toivosta ja ihmiset odottivat kotiin pääsyä.”

Lehbib muistelee, kuinka YK:lta tuli viestejä rekka-autoista, jotka tulisivat pian hakemaan ihmisiä leireiltä.

”Odotimme teltoissamme lupauksia, jotka olivatkin valheita. Kolmen kuukauden jälkeen vanhempamme käskivät meidät takaisin kouluun.”

On kulunut jo 27 vuotta, eikä kansanäänestystä ole vieläkään pidetty.

”Yritys on aina tyssännyt Marokon vastustukseen. Se on ollut mahdollista Ranskan tuella, jolla on veto-oikeus YK:n turvallisuusneuvostossa. Usein tuntuu, että länsisaharalaisilla on konflikti Ranskan kanssa, ei Marokon.”

EU-tuomioistuin teki helmikuussa 2018 tärkeän linjauksen. Sen mukaan EU:n kahdenvälinen kalastussopimus Marokon kanssa ei voi enää kattaa Länsi-Saharan aluevesiä tai muuten sopimus olisi kansainvälisen lain vastainen, koska alue on Marokon miehittämä.

”Se on suuri voitto”, Lehbib hehkuu.

EU-tuomioistuimen päätöksen laajempia seurauksia vasta arvellaan, mutta joka tapauksessa kyseessä on iso toivonpilkahdus.

”Nyt voimme painostaa muitakin ulkomaisia yrityksiä jättämään bisnekset miehittäjävaltion kanssa.”

Esimerkkinä Lehbib mainitsee Länsi-Saharassa Marokon kanssa yhteistyötä tekevän suomalaisen konepajayhtiö Wärtsilän, joka juuri uusi sopimuksensa Marokon kanssa sähkövoimaloiden toimittamiseksi Länsi-Saharaan.

Algerian puolella pakolaisleirit ovat eristyksissä. Siellä on puute vedestä, ruuasta, terveyspalveluista ja koulutuksesta. Töitä ei juuri ole.

Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

Leirit ovat riippuvaisia kansainvälisestä avusta, joka sekin on nyt talouskriisin myötä heikentynyt kriittisesti. Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

”Nuoret eivät enää kestä odottamista, vaan haluaisivat palata sotaan. Monille olisi parempi kuolla kuin elää tätä elämää”, Lehbib sanoo.

Vuonna 2002 Lehbib sai päätökseen kahden vuoden lakiopinnot algerialaisessa yliopistossa ja palasi pakolaisleirille. Hän aloitti työn sahrawinaisten kansallisessa järjestössä ja toimi naisten kulttuurikeskuksen presidenttinä.

”Naiset ovat rakentaneet leirit. He ovat osa yhteiskuntaa siinä missä miehetkin. Olemme edistyksellisiä: naiset voivat erota ja mennä naimisiin niin monta kertaa kuin haluavat.”

Vuonna 2007 Lehbib sai apurahan ja  pänttäsi maisterinpaperit Espanjassa. Syyskuussa 2009 puhelin soi: Polisarion edustaja totesi, että maa tarvitsee Lehbibiä Norjassa, jonne oltiin avaamassa uutta tiedotustoimistoa.

Lehbib muutti Osloon, ja pian juhlittiin myös häitä Algerian pakolaisleirissä. Aviomies oli löytynyt Espanjasta, jonne Kuubassa opiskellut sahrawimies oli tullut työstämään väitöskirjaansa.

Parin ensimmäinen lapsi syntyi Norjassa. Kun vauva oli kuuden kuukauden ikäinen, Lehbib nimitettiin Polisarion edustajaksi Suomeen. Kaksi seuraavaa lasta syntyivät Suomen kansalaisina.

Euroopassa ja Aasiassa Polisarion tietotoimistoja on noin viitisenkymmentä. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa Polisariolla on yli 80 suurlähetystöä.

Lehbibin työtä on lisätä tietoisuutta Länsi-Saharasta ja edistää sen itsenäistymistä. Haasteita tuovat tämän kylmän maan vaikea kieli, unohdettua konfliktia suuremmat kriisit maailmalla sekä oman elämän ruuhkavuodet.

Päiväkodin päätyttyä Lehbib viettää kiireistä perhe-elämää. Lasten mentyä nukkumaan hän lukee yömyöhään ja pitää yhteyksiä maailmanlaajuiseen länsisaharalaisten verkostoonsa.

”Kun Suomi juhli 100-vuotis­juhlaansa, itkin vuolaasti. Sama tunne valtaa minut usein, kun olen suurlähetystöissä vieraana juhlimassa itsenäisyyspäiviä. Se on tunne, että minulta itseltäni puuttuu jotain.”

Kuka?

 

Joiku on tunnetta

Joiulla kerrotaan asioita, tullaan lähelle sukua ja liitetään ihmisiä paikkoihin. Harvinaistunut perinteinen joiku on nyt hiljalleen elpymässä. Maailman Kuvalehti tapasi saamelaisia Inarissa.

Maailman Kuvalehti 2/2018

IjahisIdja 2017 Simon Issát MarainenRunoilija ja joikaaja Simon Issát Marainen, 38

”Joiku on kieli, jolla keskustelet muiden kanssa. Jos olet surullinen tai haluat tulla läheisemmäksi jonkun kanssa, voit joikata kyseisen henkilön. Saan inspiraatiota luonnosta ja kaikista ihmisistä ympärilläni.

Asun Pohjois-Ruotsin saamelaisalueella, ja myös isäni on joikaaja. Kaksi nuorempaa veljeäni kuolivat hiljattain. He tappoivat itsensä. Ensin 2014 tammikuussa 29-vuotias veljeni Gustu, ja sitten saman vuoden marraskuussa 21-vuotias veljeni Heaika.

Itsemurhat ovat iso ongelma yhteisöissämme. Tahdon puhua ja nostaa asiaa esille. Jos emme puhu, ne vain jatkuvat.

”Itsemurhat ovat iso ongelma yhteisöissämme. Tahdon puhua ja nostaa asiaa esille.”

Erityisesti porosaamelaiset miehet ovat menettäneet elämänhalunsa. Syynä on saamelaiselinkeinojen ja -kulttuurin heikentyminen, jota uhkaavat kaivosteollisuus, metsähakkuut ja itsemääräämisoikeuden puuttuminen.

Meidän oikeutemme eivät toteudu. Yksilön ongelmat ovat seurausta saamelaisvastaisesta politiikasta.

Joka päivä meidän täytyy selittää muille meistä. Kouluissa opitaan enemmän muista alkuperäiskansoista kuin omasta. Ei ole helppoa olla saamelainen, mutta olemme kasvaneet taistelemaan oikeuksiemme puolesta. Osalle se taakka on liikaa.

Joiku on hyvä suremisessa. Kun joikaan veljeni, he ovat kanssani.”

Issát Marainen esiintyi ÁRA-yhtyeensä kanssa ensimmäistä kertaa Suomessa Ijahis Idja -festivaaleilla.

IjahisIdja 2017 Anna Näkkäläjärvi-LänsmanMuusikko Anna Näkkäläjärvi-Länsman, 38

”Joiku on tunne, se on tapa kuvailla joiun kohde musiikillisesti. Joiku on vanhin Euroopassa elossa oleva vokaalimusiikkikulttuurin laji, joka siirtyy suullisena perinteenä sukupolvelta toiselle.

Saamelaisia vokaalimusiikkilajeja on lukuisia. Suomessa on pohjoissaamelainen luohti, inarinsaamelainen livđe ja kolttasaamelainen leu’dd.

Pohjoissaamelaisen joiun melodiat, rytmit ja sanat ovat yksinkertaistuneet, kun joikuperinnettä alettiin yhdistää länsimaisten instrumenttien kanssa. Joiun monimuotoisuus joutui alistumaan noiden instrumenttien ehtoihin. Erityisesti nuoret ovat ottaneet modernin joiun omakseen.

Nykyisin suurin uhka joiulle on perinteisen elämäntavan muuttuminen. Joikuperinne elää vahvimmin poronhoidon parissa, sillä poronhoitajat muodostavat vielä tiiviitä yhteisöjä, joissa joiun on mahdollista elää perinteisessä muodossaan.

”Aikoinaan lestadiolaispapit olivat sitä mieltä, että joiku on syntiä. Se haluttiin kitkeä kokonaan pois.”

Aikoinaan lestadiolaispapit olivat sitä mieltä, että joiku on syntiä. Se haluttiin kitkeä kokonaan pois kristinuskon vallattua alaa. Vaikutukset ovat olleet tuhoisat.

Enää vain muutamat harvat oppivat joikaamaan kotonaan. Joikua täytyy elvyttää kuten saamelais­kieliäkin.”

Näkkäläjärvi-Länsman toimi vuonna 2017 Ijahis Idja -festivaalin taiteellisena johtajana. Vetänyt Kadonneet joiut ja livđet”-kurssia Saamen musiikkiakatemiassa.

IjahisIdja 2017 Anna Lumikivi Muusikko Anna Lumikivi, 30

”Kolttasaamelaisten lauluperinne on tarinan kerrontaa henkilöistä, elämäntapahtumista tai eläimistä melodian muodossa. Vanhimmat leu´ddit kuvaavat, miten ihmiset ovat ennen eläneet.

Yksi esittämäni leu´dd kertoo toisen maailmansodan aikaisesta evakkoajasta ja siitä, miten Suonikylän alueen saamelaiset asutettiin Sevettijärvelle.

Meille luvattiin, että voimme elää saamelaista elämää, mutta sitten meille tulikin rajoituksia ja meidät määrättiin elämään kuten suomalaiset.

Vanhemmat ovat saaneet kärsiä saamelaisuudestaan ja he halusivat suojella lapsiaan. Emme koskaan puhuneet koltansaamea kotona lapsuudessani. Isältäni olen oppinut koltansaamea vain aivan vähän. Opiskelin kielen koulussa vuonna 2014–2015.

Kuulin vasta nyt, että myös mummoni leu´ddaa. Kyseessä on katkennut perinne, mikä johtuu suomalaistamisesta. Itse olen opiskellut leu´ddaamaan arkistonauhoista.”

Lumikivi työskentelee Kolttasaamelainen muistipankki -projektin tutkimusavustajana Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.

 

Ristenrauna Maggan perhettä nöyryytettiin kallonmittauksilla vielä 1960-luvulla – Saamelaiset toivovat totuuskomission tuovan julki menneisyyden vääryydet

Moni saamelainen kantaa harteillaan sukupolvelta toiselle periytyneitä traumoja. Nyt Suomi valmistelee totuus- ja sovintokomissiota avaamaan Euroopan ainoan alkuperäiskansan vaiettua, kipeää historiaa.

RistenraunaMagganPerhe-Inari012018-KukkaRanta-web.jpg
– Ääni sortuu, Ristenrauna Magga toteaa ja hiljenee hetkeksi muistellessaan syksyn 1968 tapahtumaa. Hänen perheensä oli saanut tuolloin kutsukirjeen Inarin ala-asteelle tutkimuksiin. Perhe pakkautui henkilöautoon ja totteli kuuliaisesti kutsua.

Koululla kaikkien tuli riisuutua alasti. Valkotakkiset tutkijat mittailivat laitteilla saamelaisten kallon, nivelien ja raajojen pituuksia. Mukana tuotiin ulostenäytteitä. Myös verinäytteitä otettiin.

– Mie muistan kun ne sanoi, että minulla oli epätavallisen pitkät nivelet saamelaiseksi, Magga hämmästelee.

Samaan aikaan tutkimuksissa ollut toinen nainen käskettiin nousemaan pöydälle seisomaan alasti ja häneltä mitattiin kaikki paikat. Maggalta ei vaadittu samaa, koska hän oli synnyttänyt nainen. Myös Maggan mukana ollut 1-vuotias esikoispoika mitattiin tarkasti.

Hieman myöhemmin Maggan isosisko ja pikkuveli vietiin Ruotsiin Lundin yliopistoon tutkimuksia varten. Mutta mitä tiedoilla oikein tehtiin, sitä ei perheestä kukaan tiedä vielä tänäkään päivänä. Maggan mukaan kyse oli siitä, että saamelaisten alempiarvoisuutta pyrittiin osoittamaan tieteen keinoin.

RistenraunaMagga1-Inari012018-KukkaRanta-web72-vuotias Ristenrauna Magga on entinen saamelaiskäräjien jäsen ja on ollut perustamassa saamelaisen sosiaali- ja terveysalan yhdistystä SámiSosteria. Hän toimii edelleen sen toiminnanjohtajana. Kuva: Kukka Ranta / Yle.

Suomen saamelaisten keskuudessa tehtiin rotututkimuksia 1920-luvulta alkaen; luita kaivettiin aina haudoista asti. 1800-luvun lopulta 1930-luvulle saakka saamelaisia vietiin villi-ihmisinä näytille saksalaisiin eläintarhoihin. Eläintarhoihin päätyivät myös Ristenrauna Maggan isoisä ja setä.

– Nykyisin, kun kysytään johonkin virustutkimukseen, kysyn aina, miten tuloksia käytetään. Silloin me saamelaiset emme tietenkään uskaltaneet semmoista kysyäkään. Kun minä olin lapsi, vanhemmat aina sanoivat, ettei saa suututtaa herroja. Piti vain olla ihan hiljaa ja alistua kaikkeen, Magga muistelee.

Maggan kokemukset ovat esimerkki siitä, miksi Suomessa valmistellaan tällä hetkellä totuus- ja sovintokomissiota.

Suomen hallitus ilmoitti lokakuussa 2017 käynnistävänsä saamelaisasioita käsittelevän sovintoprosessin – alun perin Saamelaiskäräjien aloitteesta. Tämän kevään aikana on tarkoitus määritellä, mitkä ovat komission tehtävät ja miten se toimii.

Tavoitteena on tehdä tunnetuksi alkuperäiskansan historiassa kokemia vääryyksiä, ennen kaikkea Suomen valtion saamelaisille aiheuttamia traumoja.

Maisemakuva-yle-kukkaranta.jpgKuva: Kukka Ranta / Yle.

Samoja keskusteluja käydään myös naapurimaissa Ruotsissa ja Norjassa.

Pisimmällä ollaan Norjassa, jossa parlamentti äänesti totuuskomission perustamisesta viime kesäkuussa. Komissio tutkii saamelaisten ja kveenien kokemiä vääryyksiä norjalaistamispolitiikan seurauksena.

Ruotsissa keskustelu komissiosta on käynnistynyt jo vuosia aiemmin, mutta on vielä kesken.

– Saamelaisten mukaan näillä prosesseilla pitäisi olla rajat ylittäviä ulottuvuuksia, koska me olemme kansa neljässä valtiossa, sanoo Suomen Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio.

TiinaSanilaAikio2-Inari012018-KukkaRanta-web.jpgSaamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio Inarissa Saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen edustalla. Siellä kokoontuvat myös Saamelaiskäräjät. Kuva: Kukka Ranta / Yle.

Sanila-Aikion mielestä totuus- ja sovintokomission tulisi tehdä näkyväksi näkymätöntä historiaa saamelaisten ja Suomen valtion ja sen eri rakenteiden välillä. Komission pitäisi esimerkiksi selvittää, miksi vuonna 2018 vain 24 prosenttia saamelaisista puhuu saamen kieliä äidinkielenään.

Sodan jälkeen 1940-luvulla perustetut asuntolakoulut ovat olleet yksi kipeimmistä taakoista monille saamelaisille. Niissä lapset asuivat kaukana omasta perheestä, kulttuurista ja äidinkielestä. Kouluissa monesti sisäistettiin saamelaisten alempiarvoisuus. Sukupolvi toisensa jälkeen oppi häpeämään kulttuuriaan, eivätkä kaikki vanhemmat enää opettaneet äidinkieltään lapsilleen.

Sanila-Aikion mukaan pitää varmistaa, että saamenkielisiä ja kulttuurinmukaisia mielenterveyspalveluja on tarjolla kaikille, jotka niitä tarvitsevat – sekä komission työn aikana että sen jälkeen.

– Kyseessä ovat sukupolvia kestäneet traumat ja sukupolvilta toisille siirtyneet taakat. Monesti nostan esiin asuntola-aikojen fyysisen, henkisen ja seksuaalisen väkivallan ja sen, minkälaisia vaikutuksia niillä on ollut ja on nyt, jos niitä aletaan käsitellä, painottaa Sanila-Aikio.

Tällä hetkellä saamelaiskulttuuria huomioivia mielenterveyspalveluita ei käytännössä ole saatavilla.

MuddusjarvenPaliskunta-Inari012018-KukkaRanta-web

Sovintotyö ei etene, jos samalla edistetään hankkeita, jotka heikentävät alkuperäiskansojen oikeuksia ja pahimmillaan kasaavat uusia traumoja saamelaisyhteisöille.

Tällaisia hankkeita voivat olla esimerkiksi metsähakkuut, kaivostoiminta tai kasvava turismi. Sanila-Aikion mukaan suurista maankäyttöhankkeista saamelaisten kotiseutualueella tulisi pidättäytyä ennen kuin totuus- ja sovintoprosessi on käyty loppuun.

Lisäksi liikenne- ja viestintäministeriö on tilannut selvityksen

, joka saattaisi toteutuessaan halkoa saamelaisten kotiseutualuetta ja kasvattaa entisestään kaivos- ja metsäteollisuutta alueella.

– Jäämeren ratahanke voi olla se viimeinen negatiivinen kehityskulku. Pahimmillaan se voi johtaa siihen, että tulevaisuudennäkymä omaan elinkeinoon on niin toivoton, etteivät henkilöt enää kestä sitä, vaan tekevät esimerkiksi itsemurhan, Sanila-Aikio sanoo.

Itsemurhat ovat edelleen merkittävä kuolinsyy pohjoisessa, erityisesti porosaamelaisten miesten keskuudessa.

OsmoSeurujarvi-Muddusjarvi-KukkaRanta-web.jpgMuddusjärven paliskunnan poroisäntä Osmo Seurujärvi asui 1970-luvulla asuntolakoulussa ja opiskeli suomeksi. Saamen kieltä hän alkoi käyttää kunnolla puhekielenä vasta aikuisena. Kuva: Kukka Ranta / Yle.

Yksi suunnitellun Jäämeren radan reittivaihtoehdoista kulkisi Osmo Seurujärven laidunmaiden halki, Inarinjärven pohjoispuolitse.

– Ei Jäämeren radalle ole sellaisia perusteita, että meille olisi siitä mitään hyötyä, haittoja siitä vaan tulisi, Seurunjärvi toteaa.

Muddusjärven paliskunnan porojen laitumet ovat jo nyt hyvin heikentyneet. Syynä ovat paliskuntarajat ja pitkään jatkunut laidunmaiden pirstoutuminen, sekä koko ajan kasvava muu maankäyttö, kuten rakentaminen, maantiet ja laajat metsänhakkuut.

MuddusjarvenPaliskunta-poropaimennus-JussaOsmoSeurujarvi-KukkaRanta-webOsmo Seurujärvi ja hänen poikansa Jussa paimentavat porojaan. Viime aikoina ruokinta on lisääntynyt muun maankäytön ja vaikeiden talviolosuhteiden vuoksi. Kuva: Kukka Ranta / Yle.

Osmo Seurujärvelle kielikysymys on tärkeintä totuus- ja sovintokomissiossa. Hän kävi peruskoulunsa 1970-luvulla suomeksi ja kertoo asuneensa asuntolakoulussa. Iltaisin nukkumaan mennessä koti-ikävä painoi usein mielessä, mutta kotiin pääsi onneksi aina viikonloppuisin. Hänen äitinsä oli omina asuntolakouluaikoinaan päässyt kotiin vain jouluisin.

Seurujärven saamelainen äiti ei juurikaan puhunut lapsilleen saamea. Hänelle opetettiin inarinsaamea koulussa äidinkielen tunnilla kerran viikossa tunnin ajan kolmannelta luokalta alkaen, ja siitä hän on opettajalleen hyvin kiitollinen.

Vasta kolmikymppisenä, saatuaan oman esikoisensa, nyt 50-vuotias Seurujärvi päätti alkaa käyttää aktiivisesti saamen kieltä. Hänen lapsensa ovat onneksi saaneet käydä koulunsa kokonaan saameksi.

Porotöissä Seurujärvi puhuu veljiensä kesken edelleen vain suomea, koska kaikilla on taustanaan sama asuntolakoulun ja suomalaistamisen painolasti.

SunnaNousuniemi2-Inari012018-KukkaRanta-web24-vuotias Sunna Nousuniemi työskentelee alkuperäiskansojen elokuvafestivaalin Skábmagovatin toiminnanjohtajana Inarissa. Kuva: Kukka Ranta / Yle.

1990-luvulla syntyneellä Sunna Nousuniemellä on ollut Seurujärven sukupolvea paremmat mahdollisuudet puhua ja opiskella saamea.

Nousuniemi kuitenkin oppi vasta yliopistossa kirjoittamaan saamea kunnolla. Hän kävi peruskoulun suomenkielisellä luokalla, sillä vanhemmat ajattelivat, että se olisi helpompaa hänen tulevaisuutensa kannalta.

Nykyään nuoret saamelaiset kohtaavat entistä kovempaa vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Monia ahdistaa julkinen riepottelu aiheista, jotka saattavat olla saamelaisyhteisön pahimpia traumoja.

– Harhaanjohtavaa tietoa tulee niin paljon joka tuutista. Jatkuvasti pitää pelätä keskustelun sävyä, onko keskustelu rakentavaa, voiko siihen itse vaikuttaa ja miten keskustelu vaikuttaa omaan elämään. Tuntuu, että omaa olemassaoloa kyseenalaistetaan jatkuvasti, mikä on todella uuvuttavaa, Nousuniemi sanoo.

Hän on huolissaan, miten alituinen suurennuslasin alla oleminen vaikuttaa nuoriin ja heidän mielenterveyteensä.

– Ikään kuin edelleen sellainen rotututkimusten peru jatkuisi, että me olemme jatkuva tutkimusten kohde, eikä aktivinen tekijä, joka otetaan tasa-arvoisesti huomioon lainsäädäntötilanteissa ja julkisessa keskustelussa.

– Toivon, että totuus- ja sovintokomissiosta tulisi sellainen foorumi, jossa saamelaiset voivat turvallisesti kertoa omista kokemuksistaan ja vanhoista traumoistaan, ja että ne myös otetaan tosissaan ja koemme tulevamme kuulluiksi, Nousuniemi toteaa.

Kuuntele Yle Areenasta: Maailmanpolitiikan arkipäivää Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelma kertoo myös muissa maissa toteutetuista alkuperäiskansojen totuus- ja sovintokomissioista. Mitä voisimme oppia Kanadan ja Grönlannin esimerkeistä? Kuuntele ohjelma Yle Areenasta. Juontajana Sari Taussi, toimittajana Kukka Ranta.

Tarvitaanko Suomeenkin totuuskomissio?

Yle Radio 1: Maailmanpolitiikan arkipäivää 17.2.2018
 
screen-shot-2017-01-27-at-20-50-56
Suomessa valmistellaan parhaillaan Saamelaiskäräjien aloitteesta totuus- ja sovintokomissiota. Tavoitteena on sovintotyön käynnistyminen saamelaisten ja Suomen valtion välillä. Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa avataan monille suomalaisille tuntematonta saamelaisten historiaa sekä pohditaan, miten alkuperäiskansan ja valtion välejä voi parantaa. Ohjelman toimittaa Sari Taussi, toimittajana Kukka Ranta.
 
Lue: Ristenrauna Maggan perhettä nöyryytettiin kallonmittauksilla vielä 1960-luvulla – Saamelaiset toivovat totuuskomission tuovan julki menneisyyden vääryydet Yle 17.2.2018
 

Sápmi Pride Maailman Kuvalehdessä!

Maailman Kuvalehti 6/2017| Kuva ja teksti: Kukka Ranta

MK-062017-SapmiPride-KukkaRanta

INARI. Elokuussa Inarissa järjestetty Suomen ensimmäinen Sámi Pride -tapahtuma toi saamelaisen sateenkaarikansan yhteen. Tapahtuman järjestäjä Anne Ollin mukaan sekä saamelaiset että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset kohtaavat usein syrjintää. Riski kasvaa, jos kuuluu kahteen tai useampaan vähemmistöön. “Kenenkään ei tulisi joutua tuntemaan olevansa yksin”, Olli sanoo.