Unohdetun kansan ääni

Maailman Kuvalehti 2/2018

Menna Lehbib syntyi pakolaisleirillä Algerian aavikolla. Hän on omistanut elämänsä kotimaalleen Länsi-­Saharalle – vaikkei ole siellä koskaan käynyt.

MK-022018-MennaLehbib1-KukkaRanta-web

Olohuoneen lasipöydällä on tarjotin täynnä teekupposia, keittolevyn päällä lämpiää teevesi. Vaikka puitteet ovat varsin erilaiset, tunnelma on kuin Länsi-Saharassa – Menna Lehbibin kotimaassa Länsi-Afrikan rannikolla.

Tosin Lehbib, 39, ei itse ole koskaan käynyt siellä, sillä valtaosa länsisaharalaisista on asunut jo yli neljän vuosikymmenen ajan Algeriassa pakolaisleireillä. Niin myös Lehbibin perhe.

Lehbib kaataa teetä kuppiin, nostaa lasin ilmaan ja alkaa valuttaa teetä hitaasti toiseen kuppiin. Sama toistetaan niin monta kertaa, kunnes tee on kuohkeaa. Kyseessä on rituaali, jonka Länsi-Saharan aavikkokansa tekee kolmesti päivässä, kolmen juoman verran.

”Ensimmäinen kuppi maistuu kitkerältä kuin elämä, toinen on makeaa kuin rakkaus ja kolmas on pehmeä kuin kuolema”, Lehbib opastaa, ja jatkaa seuraavan kupillisen valmistusta.

Länsi-Sahara on Afrikan viimeinen siirtomaa ja siellä pesii konflikti, joka on jäänyt ratkaisematta. Unohdetun konfliktin taustalla vaikuttavat alueen rikkaat luonnonvarat, kuten fosfaatti ja kalakannat, joita Marokko kauppaa maailmalla.

Sota alkoi, kun Espanja luopui siirtomaastaan vuonna 1975. Välittömästi sen jälkeen Mauritania ja Marokko miehittivät alueen.

Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Lehbibin isä oli liittynyt vuotta aiemmin ensimmäisten joukossa Länsi-Saharan vapautusliike Polisarion sotilaaksi. Sodan sytyttyä isä lähti rintamalle ja äiti jäi kotiin Menna Lehbibin isosiskon kanssa, joka kuitenkin kuoli vuodenikäisenä ruuan ja lääkkeiden puutteeseen.

Helmikuussa 1976 Polisario julisti Länsi-Saharan itsenäiseksi. Samaan aikaan ensimmäiset pakolaiset alkoivat suunnata Algerian aavikolle turvaan. Kaksi vuotta myöhemmin myös Menna Lehbibin äiti lähti pakoon, kun Marokon ilmaiskut kiihtyivät. Kymmeniä tuhansia siviilejä kulki jalan Algerian rajalle. Moni kuoli matkalla.

Edessä oli tyhjä tuulten täyttämä autiomaa, jonne naiset ryhtyivät pystyttämään väliaikaisia leirejä. Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Menna Lehbib syntyi 1979 pakolaisleirillä Lounais-Algeriassa.

”Ensimmäiset vuodet olivat vaikeita.  Ei ollut mitään: ei vessoja, eikä suihkuja. Hieman myöhemmin Libyasta ja Algeriasta alkoi saapua apua”, Lehbib kuvailee oloja.
Ajan mittaan perheeseen syntyi vielä viisi lasta, kaikki keskellä hiekkadyynejä.

Lehbib opiskeli kuudesta kymmeneen ikävuoteen asti pakolaisleirin omassa koulussa. Alakoulun jälkeen lapset jaettiin ryhmiin ja lähettiin parempiin kouluihin joko Algeriaan, Libyaan tai Kuubaan.

Lehbib päätyi satapäisen lapsilauman mukana yläasteelle Algeriaan Chlefin kaupunkiin. Siellä asuttiin kaukana vanhemmista koko lukuvuosi putkeen. Lapset nukkuivat majatalojen kerrossängyissä. Kesät vietettiin perheen parissa pakolaisleireissä.

”Vanhemmat halusivat kouluttaa meidät, sillä he eivät itse ole luku- ja kirjoitustaitoisia. Sota vei heiltä mahdollisuuden kouluttautua.”

MK-022018-MennaLehbib2-KukkaRanta-web

Mauritanialaiset vetäytyivät pois Länsi-Saharasta elokuussa 1979. Pienen kansan voimat eivät kuitenkaan riittäneet Marokolle, joka otti kaksi-kolmasosaa maasta haltuun ja asutti alueen nopeasti marokkolaisilla.

Polisarion haltuun Länsi-Saharasta jäi pitkä kaistale Mauritanian ja Algerian rajan pinnassa: sitä kutsutaan vapautetuksi alueeksi. Hiekkadyynien suojista sissit suorittivat tiheitä hyökkäyksiään, ja siellä Menna Lehbibin isäkin on viettänyt valtaosan elämästään.

”En juuri ollut isäni kanssa tekemisissä. Ihmettelin usein lapsena, että miksi tuo mies tulee taloomme?”

Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Marokko rakensi 1980-luvulla suojakseen 2700 kilometrin pituisen muurin ja miinoitti hiekkavallin edustan. Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Aavikkosotaa kesti  vuoteen 1991, kunnes Marokon ja Polisarion välille saatiin tulitauko YK:n ja Afrikan Unionin välittämällä rauhansopimuksella. Polisario suostui tähän, koska Länsi-Saharan kansalle, sahraweille, luvattiin kansanäänestys itsenäisyydestä –  mahdollisuus päättää itse tulevaisuudestaan.

”Tuolloin kaikki Algeriassa opiskelevat suuntasivat pakolaisleireille, sahrawien mielet täyttyivät toivosta ja ihmiset odottivat kotiin pääsyä.”

Lehbib muistelee, kuinka YK:lta tuli viestejä rekka-autoista, jotka tulisivat pian hakemaan ihmisiä leireiltä.

”Odotimme teltoissamme lupauksia, jotka olivatkin valheita. Kolmen kuukauden jälkeen vanhempamme käskivät meidät takaisin kouluun.”

On kulunut jo 27 vuotta, eikä kansanäänestystä ole vieläkään pidetty.

”Yritys on aina tyssännyt Marokon vastustukseen. Se on ollut mahdollista Ranskan tuella, jolla on veto-oikeus YK:n turvallisuusneuvostossa. Usein tuntuu, että länsisaharalaisilla on konflikti Ranskan kanssa, ei Marokon.”

EU-tuomioistuin teki helmikuussa 2018 tärkeän linjauksen. Sen mukaan EU:n kahdenvälinen kalastussopimus Marokon kanssa ei voi enää kattaa Länsi-Saharan aluevesiä tai muuten sopimus olisi kansainvälisen lain vastainen, koska alue on Marokon miehittämä.

”Se on suuri voitto”, Lehbib hehkuu.

EU-tuomioistuimen päätöksen laajempia seurauksia vasta arvellaan, mutta joka tapauksessa kyseessä on iso toivonpilkahdus.

”Nyt voimme painostaa muitakin ulkomaisia yrityksiä jättämään bisnekset miehittäjävaltion kanssa.”

Esimerkkinä Lehbib mainitsee Länsi-Saharassa Marokon kanssa yhteistyötä tekevän suomalaisen konepajayhtiö Wärtsilän, joka juuri uusi sopimuksensa Marokon kanssa sähkövoimaloiden toimittamiseksi Länsi-Saharaan.

Algerian puolella pakolaisleirit ovat eristyksissä. Siellä on puute vedestä, ruuasta, terveyspalveluista ja koulutuksesta. Töitä ei juuri ole.

Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

Leirit ovat riippuvaisia kansainvälisestä avusta, joka sekin on nyt talouskriisin myötä heikentynyt kriittisesti. Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

”Nuoret eivät enää kestä odottamista, vaan haluaisivat palata sotaan. Monille olisi parempi kuolla kuin elää tätä elämää”, Lehbib sanoo.

Vuonna 2002 Lehbib sai päätökseen kahden vuoden lakiopinnot algerialaisessa yliopistossa ja palasi pakolaisleirille. Hän aloitti työn sahrawinaisten kansallisessa järjestössä ja toimi naisten kulttuurikeskuksen presidenttinä.

”Naiset ovat rakentaneet leirit. He ovat osa yhteiskuntaa siinä missä miehetkin. Olemme edistyksellisiä: naiset voivat erota ja mennä naimisiin niin monta kertaa kuin haluavat.”

Vuonna 2007 Lehbib sai apurahan ja  pänttäsi maisterinpaperit Espanjassa. Syyskuussa 2009 puhelin soi: Polisarion edustaja totesi, että maa tarvitsee Lehbibiä Norjassa, jonne oltiin avaamassa uutta tiedotustoimistoa.

Lehbib muutti Osloon, ja pian juhlittiin myös häitä Algerian pakolaisleirissä. Aviomies oli löytynyt Espanjasta, jonne Kuubassa opiskellut sahrawimies oli tullut työstämään väitöskirjaansa.

Parin ensimmäinen lapsi syntyi Norjassa. Kun vauva oli kuuden kuukauden ikäinen, Lehbib nimitettiin Polisarion edustajaksi Suomeen. Kaksi seuraavaa lasta syntyivät Suomen kansalaisina.

Euroopassa ja Aasiassa Polisarion tietotoimistoja on noin viitisenkymmentä. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa Polisariolla on yli 80 suurlähetystöä.

Lehbibin työtä on lisätä tietoisuutta Länsi-Saharasta ja edistää sen itsenäistymistä. Haasteita tuovat tämän kylmän maan vaikea kieli, unohdettua konfliktia suuremmat kriisit maailmalla sekä oman elämän ruuhkavuodet.

Päiväkodin päätyttyä Lehbib viettää kiireistä perhe-elämää. Lasten mentyä nukkumaan hän lukee yömyöhään ja pitää yhteyksiä maailmanlaajuiseen länsisaharalaisten verkostoonsa.

”Kun Suomi juhli 100-vuotis­juhlaansa, itkin vuolaasti. Sama tunne valtaa minut usein, kun olen suurlähetystöissä vieraana juhlimassa itsenäisyyspäiviä. Se on tunne, että minulta itseltäni puuttuu jotain.”

Kuka?

 

Advertisements

Lähde matkalle slummiin – “Etelä-Afrikan mustilla ei ole vielä vapautta”, sanoo apartheidista vapautuneiden vanhempien poika

Yle Uutiset 29.1.2017 | Kuvat ja teksti: Kukka Ranta

Sähköä ja vettä saa vaivoin, mutta Briardenen slummissa on turvallisempaa kuin monissa muissa hökkelikylissä. Valokuvaaja Kukka Rannan kuvareportaasi Etelä-Afrikan Durbanista.

Thapelo Mohapi

Thapelon vanhemmat saivat vapauden

Kun Thapelo Mohapi oli teini-ikäinen, slummikylä kaupungissa oli hänen perheelleen paikka, jossa oli toivoa. Vanhemmat muuttivat maalta Etelä-Afrikan suurimpaan kaupunkiin Durbaniin, jotta he voisivat löytää työtä ja lapsilleen koulutusta. Tuolloin pari vuosikymmentä sitten mustat ihmiset virtasivat ensi kertaa vapaana kaupunkeihin erillisalueilta, joihin heidät oli rotusorron aikaan eristetty.

“Vanhemmat toivoivat, etteivät he kuolisi köyhinä, mutta näin valitettavasti kävi”, Thapelo, 34, kertoo. Hän asuu edelleen samaisella Briardenen slummialueella Durbanissa. Hänellä on vaimo ja kaksi lasta, mutta heillekään. ”Meidän pitäisi olla vapaita, mutta mustilla köyhillä sitä ei vielä tänä päivänä ole”, Thapelo toteaa.

Näkymä Briardenessä.

Slummeissa on eroja

Thapelo Mohapin koti Briardenessa sijaitsee slummissa, joka levittäytyy laajaan laaksoon Durbanin keskiluokkaisten, aidattujen asuinalueiden välissä. Slummialueissa on eroja: kauempana laakson toisella laidalla elämä on paljon vaarallisempaa ja ryöstöt ovat hyvin yleisiä.

Etelä-Afrikan keskiluokka on rotusorron ajan jälkeen kasvanut, mutta väestön köyhin osa ei ole nähnyt kauan odotettua muutosta. Yli kymmenesosa maan 54 miljoonaisesta väestöstä elää yhä itse rakennetuissa hökkeleissä ahtaissa slummikylissä.

Briardenen asukas.

Ei juoksevaa vettä eikä vessoja

Thapelon puoliso Thuliswa Mohapi hakee vettä aamuvarhaisesta alkaen heidän kotiinsa pienen kävelymatkan takaa. Hän kantaa kahdessa kymmenen litran ämpärissä vettä ruuanlaittoa sekä astioiden ja pyykin pesua varten.

Pariskunta kuuluu Briardenen slummissa runsaan 200 perheen muodostamaan yhteisöön, joka yrittää kohentaa asuinpaikkansa elinoloja. Liike painosti pitkään Durbanin kaupunkia, ja onnistui lopulta saamaan wc-, suihku- ja vesipisteitä perheiden tarpeisiin.

Nainen pesee pyykkiä Briardenessä.

Aamuvarhaisella ilman jonoa

Ennen Thapelon vaimoa vesipisteelle ovat saapuneet jo ensimmäiset aamuvirkut. Briardenessa monet heräävät jo neljän-viiden maissa ehtiäkseen pyykkäämään muita ennen. Tällöin saa olla rauhassa ilman väentungosta ja takana mekkaloivaa jonoa.

Ruuhkaa pesupaikalla alkaa muodostua puoli kuuden aikoihin aamulla. Loppupäivän ajan pyykille tai astianpesulle ei meinaa enää mahtua, kertoo aamuviideltä pyykille herännyt Nomthi naapurustosta.

pesuvati suihkun lattialla

Taudit kiertävät

Slummissa on käytössä yleiset suihkut, mutta monet ihmiset karttavat niitä. Useille sadoille ihmisille rakennetut suihkutilat ovat oikeita tautipesäkkeitä, joista saa helposti sairauksia.

Erityisesti lapset ovat sairastuneet niissä vesiripuliin. Myös Thapelo Mohapi ja valtaosa muista asukkaista peseytyykin mieluummin kotihökkelinsä lattialla pienen pesuvadin äärellä.

Asumuksia Briardenessä.

Koti säilyi sittenkin

Durbanin kaupunki uhkasi Thapelon slummiyhteisöä häädöllä ja luvattomien kotien tuhoamisella, mutta asukkaat eivät antaneet periksi. Etelä-Afrikan perustuslain mukaan ketään ei saa häätää kodistaan ilman oikeuden päätöstä ja vaihtoehtoa toisesta asuinpaikasta.

Thapelo ja hänen naapurinsa hakivat apua Abahlali baseMjondolo -nimiseltä asumisoikeusliikkeeltä, ja lopulta yhteisö sai oikeuden päätöksellä pitää kotinsa. Perustuslain vastaisia slummialueiden häätöjä tapahtuu Etelä-Afrikassa edelleen paljon, mutta ei enää Abahlali baseMjondolo -liikkeen valveutuneilla slummialueilla.

Thapelo Mohapi

Liian kallis koulutus

Thapelon vanhemmat eivät aikanaan pystyneet maksamaan poikansa koulumaksuja. Niinpä hän joutui lopettamaan taloustieteen opinnot jo heti ensimmäisen opintovuoden jälkeen, vaikka hän saikin erinomaisia arvosanoja. Perheen rahat olivat niin tiukoilla, että Thapelo joutui monesti menemään nukkumaan nälkäisenä.

Nykyään Thapelo työskentelee täysipäiväisesti Abahlali baseMjondolo -liikkeen pääsihteerinä. Hänellä on kaksi kouluikäistä lasta, ja suurin osa perheen vähistä tuloista kuluu lasten koulumatkoihin. Tämä onkin syy, miksi monet köyhät ihmiset valitsevat asuinpaikakseen kurjat slummit: niistä on mahdollista päästä kouluihin ja töihin, joita maaseudulla ei ole tarjolla.

Katunäkymä Briardenessä.

Vaarallinen sähkö, tappavat tulipalot

Briardenen slummikylän asukkaat ovat virittäneet sähkönsä itse. Sähkö johdetaan lähistön keskiluokkaisten alueiden läpi virtaavista sähköjohdoista slummikylän hökkelikoteihin. Viritykset ovat vaarallisia sähköiskujen takia, mutta ilman sähköä ihmiset joutuisivat käyttämään enemmän tulta arkiaskareissaan.

Tuli on ahtaassa slummikylässä vieläkin vaarallisempaa. Erityisesti talviaikaan slummiasukkaiden kauhuna ovat nopeasti leviävät tulipalot, kun kylmyyttä vastaan lämmitellään tulien äärellä. Etelä-Afrikassa tapahtuu arviolta kymmenen slummipaloa päivässä. Joka toinen päivä joku kuolee tulipalon seurauksena.

Nainen valmistaa ruokaa.

Herkullinen Chakalaka

Slummihökkeleihin viritetyt sähköt mahdollistavat ruuanlaiton turvallisemmalla sähköhellalla, tulen tai kerosiinikeittimien sijaan. Thapelon naapuri Zanele valmistaa Chakalaka-pataa, joka on Johannesburgin slummeissa kehitetty köyhälistön perinneruoka. Jokaisella perheellä voi olla oma versionsa chakalakasta.

Zanelen pata sisältää sipulia, vihreää paprikaa, raastettua porkkanaa ja purkkipapuja sekoitettuna curryjauheeseen. ”Joskus rahat eivät riitä edes leipään. Jos ei ole rahaa, sitten ystävät auttavat”, Zanele kertoo. Ihmiset syövät tavallisesti kaksi kertaa päivässä, yleisimmin kanaa ja valkoista leipää. Tapana on myös juoda päivittäin paljon hyvin makeaa limonadia.

Naiset hoitavat raha-asioita.

Naistenpankki toi kotiin sohvan

Naapuruston ystävykset Zanele, Phindeka, Nonceba ja Busisiwe perustivat Thapelon vaimon Thuliswan ajatuksesta naisten pankin. He säästivät lähes vuoden verran rahaa, ja jakoivat kaiken säästämänsä jouluksi erilaisiin tarpeisiin.

Naisista jokainen vei vanhemmilleen joululomien aikaan elintarvikkeita. Lisäksi he ostivat lapsilleen vaatteita ja kotiinsa tarpeellisia tarvikkeita, kuten sohvan tai jääkaapin. Yhteisöissä naiset edelleen kantavat vastuun kodin hankinnoista.

mies katsoo makuultaan televisiota

Omaa rauhaa äänimuurilla

Thapelo Mohapi on usein iltaisin väsynyt. Hän menee monesti nukkumaan jo iltakahdeksalta, mutta unta voi olla vaikea saada. Slummissa on nimittäin alituinen mekkala. Ohuiden pahvi- ja peltiseinien takaa kuuluu joka puolelta kaikki mahdolliset elämän äänet.

Perheillä on tapana pitää televisiota päällä yötä päivää mahdollisimman kovalla, sillä se näyttää vahvistavan oman tilan tuntua. Thapelo menee yöpuulle varhain, koska hän haluaa herätä aamulla viiden maissa. Silloin saa nauttia hiljaisuudesta ja omasta rauhasta edes hetken.

Paikallinen baari Briardenessä.

Slummien luksusta

Slummialueiden kapeat kujat täyttyvät viikonloppuisin humalaisista ihmisistä. Äänimaailmaa hallitsee aamuun asti jatkuva diskojumputus. Briardenen yhteisössä kaikki tuntevat toisensa, ja tunnelma tässä pikkuruisessa baarissa on rauhallisempi kuin monissa muissa slummikuppiloissa.

Briardenessa toimiva asumisoikeusliike on tuonut alueen asukkaille turvaa, jota ei löydy useista järjestäytymättömistä slummeista. Niissä ihmiset joutuvat sulkeutumaan viikonloppuiltaisin koteihinsa lukkojen taakse, jotta naiset eivät joudu raiskatuiksi tai miehet väkivallan kohteeksi. Onneksi Thapelon naapurustosta voi elää vapaammin.

Jutun on toimittanut Kukka Ranta.

Kuuntele lisää Etelä-Afrikan slummien elämästä Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa.

Afrikka kehittyy omaa vauhtiaan

Yle Radio 1, Maailmanpolitiikan arkipäivää, 28.1.2017 | Ohjelman koonnut Jaana Kanninen | Etelä-Afrikasta toimittaja Kukka Ranta

Afrikassa on monia positiivisia kehityskulkuja, vaikka väkivaltaiset konfliktit, uskonnollinen ääriajattelu ja ilmastonmuutos hidastuttavat kehitystä. Maailmanpolitiikan arkipäivää käy Etelä-Afrikassa, Nigeriassa ja Ugandassa. Jaana Kanninen juontaa.

screen-shot-2017-01-27-at-20-50-56Sarja: Maailmanpolitiikan arkipäivää Ylen ulkomaantoimittajien, kirjeenvaihtajien ja avustajien tekemä ohjelma maailman uutistapahtumien taustoista. Se kertoo ihmisistä ja elämästä uutisvirran takana ja vie radionkuuntelijan matkalle toisenlaiseen todellisuuteen.

“Oma huone täytyy pitää siistinä joka päivä” – Lue, mitä lapset kertovat arjestaan eri puolilla maailmaa

Yle Uutiset 20.11.2016 | Kuva ja teksti Etelä-Afrikasta: Kukka Ranta

Kansainvälinen lasten oikeuksien viikko huipentuu tänään lapsen oikeuksien päivään. Tapasimme eri maissa kuusi lasta, jotka pitävät lukemisesta, piirtämisestä ja liikunnasta – sekä kännykällä pelaamisesta.

yle-lastenoikeudet1-kukkaranta

Durbanilainen Kanelo: Haluan isona poliisiksi

Nimeni on Kanelo Booi Booi, olen kymmenvuotias. Asun Durbanin kaupungissa Etelä-Afrikassa yhdessä äitini, isäni, siskoni ja veljeni kanssa.

Tänään on ollut hyvä päivä. Heräsin kotona täällä Mayville Cato Crestin alueella puoli kuudelta. Ensin kylvin ja pesin hampaat, sitten pukeuduin. Puoli seitsemän maissa lähdin ystävieni kanssa kävelemään kohti koulua. Viime aikoina on satanut kovasti ja tiet ovat olleet mutaisia.

Koulun pihalla leikimme, kunnes kello soi ja asetuimme jonoon. Lempiaineeni on matikka. Tunnin lopussa meillä oli koe. Välitunnilla leikimme lisää.

Kahdelta kello soi taas ja kaikki suuntasivat kotiin, minä omaani. Vaihdoin vaatteet ja lähdin ulos ystävieni kanssa. Iltapäivisin leikimme usein piilosta. Paras piilopaikka on sisällä talossa!

Aiemmin kävin partiossakin Durbanin keskustassa, mutta juuri nyt meillä ei ole rahaa bussimatkaan.

Kotona autan äitiäni ruuanlaitossa ja pesen pyykkiä ja astioita. Meidän talossamme on olohuone, johon kuuluu myös keittiö, ja pieni makuuhuone. Vessassa pitää käydä ulkona pienen matkan päässä. Vessa on monen perheen yhteinen.

Aikuisena haluaisin olla poliisi, jotta voisin pidättää varkaita ja auttaa ihmisiä.

Minusta jokaisella lapsella on oikeus käydä koulua, lukea ja kirjoittaa. Ja leikkiä.
lastenoikeudet-durbanetelaafrikka2-10112016-kuvakukkaranta-web
Eteläafrikkalainen Kanelo Booi Booi haaveilee poliisin ammatista. Kuva: 
Kukka Ranta.

Yle Uutiset su 20.11.2016 klo 17 TV1 (kohdasta 04:55)
Yle Uutiset 20.11.2016 “Oma huone täytyy pitää siistinä joka päivä” – Lue, mitä lapset kertovat arjestaan eri puolilla maailmaa
Yle selkokieliset uutiset 20.11.2016

Globalisti-lehden teemana liikakalastus

Globalisti 2/2016 | Teksti: Jaro Karkinen | Kuvat: Kukka Ranta

Kalastus on tärkeä elinkeino ja kala merkittävä proteiinin lähde etenkin monissa kehitysmaissa. Liikakalastus uhkaa kuitenkin tyhjentää maailman meret. Meriä uhkaavat myös monet muut tekijät, kuten ilmastonmuutos ja roskaantuminen. Mitä voisimme tehdä merien suojelemiseksi? Miten kuluttaa kestävämmin?

Globalisti_2016_2_kansi-KuvaKukkaRanta  Globalisti-2016-2-kuvatKukkaRanta

Globalisti_2016_2_kuvatKukkaRanta

 

 

Photo in the WCO News Magazine

WCO News N°80 – June 2016 | Photo by Kukka Ranta

WCOnews-Nro80June2016-illegalfishing-26-27-photoKukkaRanta

This photo was taken in Senegal by Kukka Ranta, an investigative journalist, photographer and author who worked extensively on the consequences of overfishing in West Africa. For more information, visit kukkaranta.com/portfolio/robbed­sea.

World Customs Organization: WCO News Magazine N°80 – June 2016