Kosovon romanit tahtovat oikeuksia

Global.finland.fi 10.12.2013 | Kuvat ja teksti: Kukka Ranta

Kosovossa serbien ja albaanien väliset ongelmat ovat vieneet kaiken huomion. Nyt maan vähemmistöt yrittävät saada itsenäisen Kosovon uuden perustuslain ja vähemmistöstrategian lupaamia oikeuksia ja kehitystä vihdoin osakseen.

Mobile Roma gardeners in Kosovo, 2013.

Suurin romanien kohtaama ongelma on edelleen rasismi. Vaikeuksia aiheuttavat moninkertaiset ennakkoluulot romaneja kohtaan ja Kosovon hallituksen heikko sitoutuminen vähemmistöjen aseman parantamiseen.

Kosovossa on Euroopan korkein, 43 prosentin työttömyys. Nuorisotyöttömyys on yli 70 prosenttia. Romanivähemmistöjen alueella työttömyys hipoo sataa prosenttia.

Ennen sotaa serbit suosivat romaneja, koska eivät halunneet antaa työtä albaaneille. Tällöin suurimmalla osalla Kosovon romaniperheistä oli työtä ja asunnot. Sodan myötä lähes kaikki menettivät työnsä. Kymmenet tuhannet pakenivat vuosia jatkuneita väkivaltaisuuksia.

Valtaosa Kosovon RAE-vähemmistöistä, romaneista, aškaleista ja egyptiläisistä, elää äärimmäisessä köyhyydessä. Lisäksi alhainen koulutus sekä ahtaat ja surkeat asuinolot hankaloittavat romaniperheiden lasten koulunkäyntiä. Se pahentaa köyhyyskierrettä entisestään.

Kosovolaisten romanien vuonna 2009 perustama Voice of RAE -järjestö tukee lasten ja nuorten kouluttamista, rahoittaa vähemmistöperheiden työllistymistä ja parantaa asumisen laatua erityisesti maaseutujen romanikylissä.

f57b2-romanilasten-iltapaivakoulu2Viisi vuotta päiväkeskuksessa läksyjä tehneen Aheta Ramicin, 12, mielestä parasta on ollut oppia kirjoittamaan. Isona hän haluaa lääkäriksi auttaakseen muita ihmisiä. Vanhemmat työskentelevät romanien perinteisessä ammatissa seppinä. Perheessä on kaksi veljeä ja neljä siskoa. Kotona asutaan ahtaasti, eikä vanhemmilla ole aikaa tai tietämystä auttaa lapsiaan opiskelussa. Köyhimmissä perheissä lapsetkin osallistuvat elannon hankkimiseen.

Lue lisää Global.finland.fi-verkkopalvelusta!
Tutustu Voice of Rae -järjestön nettisivuihin tai Facebookiin.

Menneisyyden varjot

Ulkopolitiikka 3/2013 | Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

Serbia on onnistunut purkamaan EU-jäsenyysneuvotteluiden suurimmat esteet, mutta nationalismi, rikollisuus ja epäluulo länttä kohtaan ovat juurtuneet syvälle.
“Ovatko Ihmiset siellä primitiivisiä?” kysyy serbimies kosovolaisista aidosti huolestuneen näköisenä belgradilaisessa kahvilassa.
Nuori mies on Kroatian serbipakolainen, mutta vuonna 1991–1995 käyty Kroatian sota on jo serbien mielessä unohdettu kauna. Serbialaiset ja kroatialaiset ovat olleet tekemisissä toistensa kanssa jo vuosien ajan. Kosovo on sen sijaan serbeille edelleen kuin tuntematon musta aukko, tai hitaasti paraneva avohaava, jota EU nyt tikkaa kuntoon.

Kosovon kysymys on ollut pitkään este neuvotteluille Serbian EU-jäsenyydestä. Kosovo julistautui itsenäiseksi helmikuussa 2008, mitä Serbia on sitkeästi vastustanut. Kahden maan pääministerit tapasivat ensimmäistä kertaa sovitellakseen välejään lokakuussa 2012.

Neuvotteluissa pöydän toisella puo­lella istuu Serbian sosialistipuoluetta edustava pääministeri Ivica Dačič, joka tunnetaan myös Slobodan Miloševićin tiedottajana ja lempinimellä Balkanin teurastaja. Vastapuolella on Kosovon pääministeri Hashim Thaçi, joka oli Ko­sovon vapautusarmeijan UÇK:n poliitti­nen johtaja ja jota epäillään sodan aikai­sista rikoksista ja mafian johtamisesta.

Vielä vuosi sitten Serbian edistys­puoluetta edustava tuore presidentti Tomislav Nikolić uhosi, että jos Koso­von tunnustaminen on edellytys EU:n jäsenyysneuvottelujen etenemiselle, EU saa jäädä. Todellinen läpimurto tehtiin huhtikuussa 2013, kun Serbia myöntyi Kosovon serbien alueelliseen itsehallin­toon, vaikka ei vielä tunnustanutkaan Kosovon itsenäisyyttä.

Kesäkuussa Euroopan komissio pal­kitsi Serbian maan pyrkimyksistä lähen­tää välejään Kosovon kanssa ja myöntyi aloittamaan EU-jäsenyysneuvottelut tam­mikuussa 2014. Myös Kosovolle raote­taan EU:n ovea aloittamalla neuvottelut vakaus- ja assosiaatiosopimuksesta.

Serbian ja Kosovon suhteen vakiin­tuminen on merkittävä voitto myös EU-diplomatialle. Neuvotteluja johtanut EU:n ulkoministeri Catherine Ashton kiteytti heinäkuussa vierailullaan Bel­gradissa: ”Tärkeintä on nyt panna saa­vutettu sopimus täytäntöön. Poliittisen päätöksen muuttaminen käytännön toi­minnaksi ei ole helppoa.”

Lue lisää UP-lehdestä 3/2013.


 

Sodan musta talous

Jugoslavian hajoaminen 1990-luvulla loi laajan rikollisuuden ja salakuljetuksen verkoston Balkanille, josta muodostui sodan päättymisen jälkeen ihmiskaupan portti Eurooppaan.

Suuret ihmisoikeusloukkaukset jatkuvat sodan loputtuakin. Keskeisiä syitä tähän ovat sotarikoksiin osallistuneiden valtava määrä, heidän syyttämättä jättäminen ja jopa sotarikollisten suoranainen suojeleminen.

Suunnitelmallisia sotarikoksia toteuttaneet serbit ja kroaatit jakavat yhä Bosniaa muslimien kanssa.

Vaikka entisiä sotarikollisia on asetettu syytteeseen ja tuomittukin, on heistä suuri osa vielä vapaana. Syytetyt ovat sodan virallisia toimijoita, kuten armeijan upseereita tai muita vastuuhenkilöitä. Syytelistoilta puuttuvat kokonaan puolisotilaalliset joukot tai muut rikolliset, jotka tekivät ison osan puhdistuksista ja muista laittomuuksista.

Lähes 900 Srebrenican joukkomurhaan osallistuneen Bosnian serbin arvellaan edelleen työskentelevän serbihallituksen, armeijan tai poliisin alaisuudessa. 

Serbiarmeijan puolella on ollut suuria ongelmia saada sotarikollisia vastuuseen, sillä sodanaikaisen valtio- ja armeijajohdon välillä oli hyvin tiivis yhteys. Lukuisten puolisotilaallisten joukkojen käyttö etnisissä puhdistuksissa oli pitkälti taktikoitua, sillä syyllisyyttä on ollut vaikea langettaa epävirallisille hallitusten suojelemille toimijoille.

YK:n julistaman Jugoslavian alueen ase- ja kauppasaarron aikana mafia, rikolliset, puolisotilaalliset joukot, poliisivoimat ja hallitukset toimivat Bosnia-Hertsegovinassa hyvin tiiviissä yhteistyössä keskenään sotimisen, salakuljetuksen, sotarikosten, etnisen puhdistuksen ja erilaisten ryöstelyjen osalla. Todellisuudessa kauppasaarto tuki serbejä ja kurjisti heikompia osapuolia. Bosnia-Hertsegovinalla ei ollut laisinkaan omaa alueellista puolustusjärjestelmää, mikä johti suurimittaiseen korruptioon ja mafiavaltion syntyyn. Tällöin ryhmien välille muodostuivat vahvat siteet.

Rauha merkitsi mafialle suurta tulonmenetystä. Taloudellinen kurjuus jatkui samalla, kun piti etsiä uusia toimeentulon keinoja raunioituneessa yhteiskunnassa. Rikollisverkostot olivat jo olemassa, jolloin monet siirtyivät aseiden, huumeiden ja ihmisten salakuljetukseen sekä tuottoisaan ihmiskauppaan ja prostituutiobisnekseen. Bosnia-Hertsegovinasta tuli Balkanin ihmiskaupan pääkohdemaa vuonna 1995 solmitun Daytonin rauhansopimuksen jälkeen.

Sota-aikana toimineiden rikollisten ja sodan jälkeisen ihmiskaupan välillä on selkeä yhteys. YK:n Sarajevon toimiston johtajan Madeleine Reesin mukaan Bosnia-Hertsegovinassa toimii noin 900 bordellia, joissa naiskaupan uhreja arvellaan olevan jatkuvasti noin 600–3000. Bordellit sijaitsevat samoissa kaupungeissa, jotka sodan aikana toimivat joko armeijan tukikohtina tai sotarikosten näyttämöinä.

Bosnian poliisit ovat mm. antaneet suojelusta bordellien pitäjille sekä vihjeitä tulevista ratsioista. Human Rights Watchin mukaan Bosnian poliisien korruptoituneisuus on tärkein syy siihen, miksi naiskauppa pääsi kasvamaan sodanjälkeisessä yhteiskunnassa niin laajaksi. Vuonna 1996 Bosniassa toimi 23 000 poliisia, joista puolet oli kotiutettu armeijasta poliisin työhön ilman minkäänlaista koulutusta. Poliisien palkat ovat pieniä ja monet hakevat sivutuloja tuottavasta prostituutiobisneksestä.

Etenkin työ- ja oleskeluluvista vastuussa olevat viranomaiset saavat naisten mukaan ilmaisia palveluita bordelleissa. Ihmisoikeusjärjestöjen suorittamien haastattelujen perusteella noin 70 prosenttia asiakkaista on paikallisia, lähinnä poliiseja, ja 30 prosenttia kansainvälisiä vieraita. Naiset eivät usein tiedä eroa poliisien tekemien virallisten ja epävirallisten vierailujen välillä, ja siksi avun hakeminen on todella vaikeaa. Poliisien tekemien ratsioiden yhteydessä naisia on pidätetty ja heitä on syytetty seksin myymisestä, väärien asiakirjojen hallussapidosta, laittomasta maahantulosta sekä työ- ja oleskelulupien puutteesta.

Sodan aikaisesta yhteiskunnasta tulee yleinen rikollisuuden kasvualusta laillisuuden ja yleisten normien rappeutuessa. Konfliktin päättymisen jälkeen on hyvin tärkeää saada aikaiseksi toimiva hallitus, toimintakykyinen poliisi- ja oikeusjärjestelmä, sekä kattava lainsäädäntö.

Ihmiskauppa on vielä varsin uusi ilmiö ja siihen liittyy pienemmät kiinnijäämisen riskit. Niin kauan kun eurooppalainen siirtolaisuuspolitiikka tiukentaa otettaan, kasvavat rikollisjärjestöjen mahdollisuudet ihmisten salakuljetukseen. Samalla yhä useampi joutuu ihmiskaupan uhriksi. 

Julkaistu Voima-lehden välissä 09/2007 ilmestyneessä 
Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden Sota vs. Rauha -julkaisussa.

"Mitä ihmettä sä täällä teet?"

”Miks ihmeessä sä oot tänne tullu, kun me vaan halutaan pois täältä?” kuuluu lähes jokaisen serbialaisen nuoren suusta, kun he näkevät ulkomaalaisen. Ihmiset ovat hyvin vastaanottavia ja kiinnostuneita, vaikkakin kovin ihmetteleviä. Vanhat mummotkin tulevat kaduilla sanomaan kädestä pitäen ”tervetuloa” ja kutsuvat kylään. Jokaisen bussimatkani aikana joko serbi, kosovon albaani tai bosniakki nainen tarjoaa ruokaa ja ylenpalttista ystävällisyyttään kielimuurista huolimatta. Miten tällaisen lämmön keskellä on voinut vallita niin syvää vihaa – vain ihan vähän aikaa sitten?

Nuoret belgradilaiset alkavat keskustelemaan nykytilanteesta joko hyvin kiihkeästi tai täysin vastahakoisesti. Joka tapauksessa he kuitenkin turhautuvat pian ja sanovat etteivät välitä enää politiikasta, koska se masentaa liikaa. Puhuessamme sitten menneestä, nykyhetkestä tai tulevaisuudesta serbinuoret aloittavat aina ottomaaneille vuonna 1383 hävitystä Kosovo Poljen taistelusta. Sitä ennen serbikuninkaat olivat suuria ja he hallitsivat Kosovon alueella.

Taistelun jälkeen serbiasutus väheni, jolloin alueelle alkoi asettua albanialaisia. Serbien paluumuutosta huolimatta Kosovon albaaneista kasvoi vuosisatojen kuluessa enemmistö. Serbialaisen nationalismin mukaan Kosovo kuuluu heille, koska heidän ortodoksiset luostarit ja koko kulttuuriperintö lepää siellä. Serbit tuntuvat olevan hukassa oman identiteettinsä kanssa, koska tulevaisuus näyttää valtion supistumiselta Eräs pohjoisserbialainen nuori nainen vertaa tilannetta Suomeen: ”Ajattele jos suomenruotsalaiset alkaisivat nyt vaatia omaa rannikkovaltiota Länsi-Suomeen?”

Meidän länsieurooppalaisten mielikuva entisestä Jugoslaviasta on hyvin väkivalta- ja sotapainotteinen. Yhtälailla Kosovo on Balkanin oma sisäinen harhakuva. Kertoessani aikeistani matkustaa Kosovon pääkaupunkiin Prishtinaan kaikki tapaamani jugoslaavit tuhahtavat, ovat hetken hiljaa ja kutsuvat hulluksi. Kroatialaiset varoittelevat avoimesta konfliktista tai tulevasta sodasta, koska serbit nyt vain ovat sellaisia. Serbialaiset taas kutsuvat Kosovon albaaneja terroristeiksi, aluetta todella vaaralliseksi ja täysin kehittymättömäksi. En kuitenkaan halua uskoa muita – median ja propagandan sumentamia neuvonantajiani, vaan suuntaan kohti etelää.

Lähestyessäni Kosovon rajaa serbiliput liehuvat yhä tiheämmin, sama toistuu Kosovon puolella, kun Kosovon kotkat ja punamusta lippu valtaa maiseman. Vielä matkalla eräs ulkomaalaisnainen yrittää pelotella Prishtinan vaarallisista kujista. Vedän syvään henkeä ja nousen rohkeasti ulos bussista täysin rauhalliseen punatiilikaupunkiin.

Kosovolaiset eivät olekaan uskomusten mukaisia murhanhimoisia terroristeja, vaan vihaan ja väkivaltaan totaalisesti kyllästyneitä tavallisia ihmisiä. Kadulla tapaamani entinen Kosovon vapautusarmeijan sotilas Skajram ja hänen isoveljensä Skender ovat tyytyväisiä elämäänsä ja positiivisen varmoja itsenäisyydestä. He eivät puhu yhtä paljon ulospääsystä, kuin Belgradissa tapaamani serbinuoret. Prishtinan yliopistossa lääkäriksi opiskelevan Shpëtimin mukaan alueen kehittymisen ongelmana on serbialaisten lietsoma pelko Kosovon albaaneja kohtaan, sillä pelko muuntuu nopeasti vihaksi. Tämä on myös se syy, millä Serbian Radikaalipuolue jatkaa vallassa oloaan. Shpëtimin mukaan kosovolaiset unohtaisivat jo mielellään menneisyyden, sillä tulevaisuus lupailee heille itsenäisyyttä.

Sarajevon yliopiston Ihmisoikeuskeskuksessa työskentelevä Miroslav korostaa olevansa sarajevolainen serbitaustastaan huolimatta. ”Ihmiset ovat kyllästyneitä etniseen luokitteluun, jota media ja nationalistipuolueet korostavat lähes päivittäin. Sodassa alkunsa saanut järjestäytyneen rikollisuuden ja politiikan yhteys on edelleen voimissaan. Sodan aikana ei ollut eroa poliisin, armeijan tai puolisotilaallisten joukkojen välillä. Hallitustason edustajia on ollut syytettyinä oikeudessa myös sodan jälkeisistä rikoksista. Ne voimat jotka ovat vastuussa sotarikoksista, ovat yhä poliittisessa vallassa tai muissa virallisissa tehtävissä.” Miroslavin mukaan yhteiskunta on sairas ja tarvitsisi hoitoa. Balkanin ainut toivo on lapset, mutta kuka opettaisi heille, ettei enää tarvitse vihata eikä pelätä?

Sarajevolaiset opiskelijatytöt Andjela ja Sabrina eivät juurikaan halua puhua sodasta, sillä he haluaisivat sulkea koko asian mielestään. He ovat olleet koko ikänsä sekä muslimien että kroaattien kavereita, kunnes sota liitti heidän isänsä serbiarmeijaan ja eristi perheet serbipuolelle. Andjela ei halua ajatella ihmisten eri taustoja, vaan kertoo taas omaavansa kaikenlaisia ystäviä, vaikka vanhemmat eivät vieläkään halua kuulla tyttärensä muslimi- tai kroaattikavereista. Andjela pitää itseään suvun mustana lampaana, samalla kun työskentelee vapaaehtoisena Sarajevon ihmisoikeuskeskuksella.

Sarajevosta Srebrenicaan matkaavassa bussissa istuu hyvin ystävällinen Adisa. Hän on poikansa kanssa ainut, joka puhuu englantia bussissa ja kertoo mielellään elämästään nykyisessä kotikaupungissaan Houstonissa. Sodan aikana Adisan perhe pakeni Sarajevoon ja jäi piirityksen keskelle. Paljon sukua jäi itäiseen Bosniaan. Hänen miehensä isä tunnistettiin juuri ja aiotaan pian haudata Srebrenican joukkomurhan hautausmaalle. Adisan veli, veljenpoika ja setä odottavat vielä löytämistään.

Srebrenican ympäristössä todella näkee, missä on seisonut sotilaita ja minne aseet suuntasivat. Luotien ja noen mustaamien talojen pikkukaupungissa asuu enimmäkseen vanhempia ihmisiä. Vanha joukkomurhan akkutehdas toimii nyt kaupungin nähtävyytenä. Tehtaan pihalla nuori nainen kääntyilee hermostuneesti, hän kävelee nopeasti alueen läpi samalla, kun muu perhe odottaa autossa, kunnes he kaahaavat äkkiä pois. Hän oli täällä äitinsä kanssa kuusi-vuotiaana kymmenentuhannen muun muslimin kanssa; naiset ja lapset kuljetettiin pois ja miehet ”katosivat”. Tytön isoisä on myös juuri tunnistettu.

Adisan mukaan kaupungin serbit ja muutamat muslimit asuvat nyt yhdessä, tervehtivät toisiaan ja pystyvät myös puhumaan menneestä. Pelko on kuitenkin vahvasti läsnä ja on todella vaikeaa saada luottamus takaisin. Kehitystä kyllä tapahtuu, mutta menneisyys leijuu kaupungin yllä painostavasti.

Kaikkien tapaamieni jugoslavialaisten nuorten suurin toive on, että heillä olisi samat mahdollisuudet elämään kuin muillakin länsieurooppalaisilla. Eniten koettu huoli on, miten saada nationalistit pois vallasta ja rajat aukeamaan mahdollisimman pian. Serbejä vaivaa edelleen vahva itsesuojeluvaisto suhteessa totuuteen. 
Ehkä on kuitenkin kaikista vaikeinta antaa anteeksi itselleen ja kantaa synkkää syyllisyyden taakkaa? Eniten ilahduin kosovolaisnuorissa kehittyvästä optimistisuudesta, kun he pystyivät puhumaan sekä omasta että serbien näkökulmasta. He ymmärsivät, etteivät suinkaan kaikki armeijan sotilaat halunneet osallistua joukkomurhiin, vaan osa pakotettiin henkensä uhalla. Samoin Bosniassa ymmärrettiin, kuinka moni menetti moraalinsa hulluuden ja pakon keskellä.

Kesäkuussa 2006 pidettiin mm. Kroatian Helsinki Committee for Human Rights:n järjestämä kuudes ihmisoikeuskoulu balkanilaisille eri alojen opiskelijoille. Suunnitelmissa on kouluttaa vuosittain joukko nuoria – tulevaisuuden päättäjiä ottamaan huomioon ihmisoikeudellisia kysymyksiä ja samalla murtaa hiljalleen kulttuurisia ja etnisiä muureja niin serbien, bosniakkien, kosovolaisten, kroatialaisten, sloveenien, makedonialaisten kuin montenegrolaisten väliltä. Koulutukseen osallistuneet belgradilainen Boyana ja sarajevolainen Andjela kertovat olevansa hyvin innoissaan tämän suuntaisesta kehityksestä. Heissä todella näkee vahvaa uskoa sekä itseensä, tulevaan että kaikille kuuluvaan ihmisarvoiseen elämään.
Osa jutusta julkaistu Kulttuurivihkot-lehdessä 2/2007.