Saamen kieli tarvitsee tukea

Maailman Kuvalehti 3.5.2020 | Teksti: Kukka Ranta | Kuvitus: Outi Kainiemi

Uhanalaisen kielen tukeminen ei saa olla vain yksilön teoista kiinni. Alkuperäiskansakielten elvytykseen tarvitaan perusteellinen rakenteiden muutos, kirjoittaa tietokirjailija ja väitöskirjatutkija Kukka Ranta.

MK2020-2-essee-rantakukka-kuvitus-outikainiemi
Harva tietää, että Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Ne ovat kaikki uhanalaisia, kaksi jälkimmäistä erittäin uhanalaisia.

Koko maailmassa on 370 miljoonaa alkuperäiskansaan kuuluvaa ihmistä, jotka puhuvat yli 4000 kieltä. Joka toinen viikko yksi noista kielistä häviää. Tahti on pelottava: Unescon arvion mukaan tämän vuosisadan loppuun mennessä alkuperäiskansakielistä kuolee 50–90 prosenttia. Kielen mukana katoaa valtava määrä erikoissanastoa ja vuosisatojen ja -tuhansien aikana ylisukupolvisesti kerääntynyttä perinnetietoa esimerkiksi luonnon monimuotoisuudesta. Tätä tietoa olisi erityisen tärkeä vaalia etenkin nyt ilmastonmuutoksen uhan edetessä.

Kieli elää, kun se voi siirtyä uusille sukupolville lasten myötä. Esimerkiksi inarinsaamelaisten keskuudessa elettiin kohtalon hetkiä 30–40 vuotta sitten: 1980-luvulla inarinsaamea puhuttiin kotikielenä enää vain kahdessa lapsiperheessä. Miten tähän päädyttiin?

Rankimmat pakkosuomalaistamisen ajat koettiin Suomessa 1940–1970-luvuilla, jolloin valtaosa saamelaislapsista joutui asuntoloihin. Pahimmillaan lapset viettivät kokonaisia lukukausia kaukana omasta kielestään ja kulttuuristaan, täysin suomalaisessa ympäristössä. Kouluissa lapsia kiellettiin puhumasta saamea jopa väkivallalla uhaten. Lapset oppivat salaamaan ja häpeämään saamelaisuuttaan. Monet saamelaislapset aloittivat opintiensä osaamatta sanaakaan suomea. Koulunsa päättäneistä taas harva puhui enää saamea, saati opetti sitä jälkipolvilleen. Tästä alkoi monessa perheessä kipeä, monen sukupolven mittainen tietokatkos, jota jälkipolvet nyt paikkaavat.

”Suomen valtion on tehtävä kaikkensa tukeakseen sen takaisin saamista, minkä se on saamelaisilta vienyt.”

Kansakouluissa kasvoi myös uusi saamelaispolvi, joka 1960-luvulla nousi puolustamaan kansansa oikeutta kieleen, kulttuuriin ja maahan. Sukupolvi toisensa jälkeen on taistellut lapsilleen parempaa tulevaisuutta. Inarinsaame saatiin pelastettua uutterien ja periksi antamattomien vanhempien ja saamelaisyhteisön ponnistelujen ansiosta. Ensin perustettiin Anarâškielâ servi eli Inarinsaamen kielen yhdistys, joka otti käyttöön maorien kehittämän Kōhanga Reon eli kielipesän. Se tähtäsi alle kouluikäisten lasten kielen elvyttämiseen.

Kun kielipesätoiminta käynnistyi 1997, inarinsaamen taitajien määrä laskettiin kymmenissä. Nykyisin puhujia on jo noin 450. Pohjoissaamen puhujia kolmen valtion alueella Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa on noin 30 000, Suomessa arviolta kaksi–kolmetuhatta. Tällä hetkellä kaikista uhanalaisimmassa asemassa on koltansaame, joka Norjassa lasketaan sammuneeksi, Venäjällä se sinnittelee henkihieverissä muutamalla kymmenellä puhujalla. Suomessa koltansaamea puhuu arviolta 430 ihmistä omistautuneen kielen elvytystyön ansiosta. Haasteista huolimatta saamen kielten pelastamisesta on tullut Suomen saamelaispolitiikan menestystarina.

Kiitos uutterien kieliaktivistien, saamenkielinen opetus ja oppimateriaalityö käynnistyivät 1970-luvulla. Hiljalleen yhä useampi saamelaispolvi on voinut opiskella peruskoulussa saamenkieltä ja kulttuuria. Tosin tämä koskettaa vain saamelaisten kotiseutualueella asuvia lapsia. Nykyään yli 70 prosenttia saamelaislapsista asuu kotiseutualueen ulkopuolella, jolloin lain mukaan opetuskieli ”voi olla myös saame”. Kunnilla ei ole velvollisuutta järjestää saamenkielistä opetusta, eikä kunnilla ole edes tietoa alueellaan asuvista saamelaisista. Tähän taas vaikuttaa suppea väestörekisterijärjestelmä, johon voi merkitä vain yhden äidinkielen, mikä yleensä on suomi.

Vain joka kymmenes kotiseutualueen ulkopuolella asuvasta saamelaislapsesta saa opetusta tai varhaiskasvatusta saamen kielellä suuremmissa kaupungeissa. Virtuaaliopetus tuo helpotusta, mutta ei riitä kasvavaan tarpeeseen. Saamelaiskäräjien mukaan tilanne loukkaa saamelaisille perustuslaissa turvattua oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Syynä on resurssien puute. Koska koulutusta ei ole, ei ole myöskään kielitaitoisia opettajia tai oppimateriaalien tekijöitä – saati oppilaita. Kun saamelaiset eivät näy tilastoissa, koulutukselle ei nähdä kunnissa tarvetta. Kierre on loputon.

Lakeja todella tarvitaan ja niitä tulee jatkuvasti kehittää. Muuten saamen kielten tukeminen ja edistäminen ovat yksittäisten henkilöiden työn varassa. Perustietämys Euroopan ainoasta alkuperäiskansasta, saamelaisista, on Suomessa yhä heikkoa. Selvityksiä, hakemuksia ja toimenpide-ehdotuksia on laadittu vuosikymmeniä, mutta nyt tulisi saada aikaan konkreettisia toimenpiteitä. Saamelaiskäräjien koulutussihteeri Ulla Aikio-Puoskarin mukaan tärkeintä olisi luoda saamen kielille katkeamaton tie varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin saakka, ja taata saamelaisoppilaiden kielten opetus pysyvälle perustalle maanlaajuisesti.

Toivoa on! Oikeusministeriö selvittää nyt väestötietojärjestelmän muuttamista moni-identiteetin ja useisiin kieliyhteisöihin kuulumisen suuntaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö on perustanut työryhmän, joka selvittää vuoden 2020 kuluessa saamen kielten tarpeita opetuksessa ja varhaiskasvatuksessa. Uusista tuulista kertoo se, että työryhmä käynnistyi yhteistyössä ja saamelaisten tarpeista lähtien.

Aivan yhtä tärkeää – kuten opetusministeri Li Anderssonkin totesi saamelaisten kansallispäivänä – on kaikkien tietämättömien suomalaisten sivistäminen. Vain tietoa lisäämällä voidaan puuttua ennakkoluulojen, vihapuheen ja rasismin kitkemiseen ja edistää alkuperäiskansaoikeuksia lakien ja kansainvälisten sopimusten määräämälle tasolle. Suomen valtion on tehtävä kaikkensa tukeakseen sen takaisin saamista, minkä se on saamelaisilta vienyt. Kielen elvyttäminen tervehdyttää rankan kolonialismin läpikäynyttä saamelaisyhteisöä ja purkaa kollektiivisesti koettuja traumoja.

Kielen kannattelijoita ovat perinteiset elinkeinot. Myös niitä tulee tukea ja suojella, kuten koko Saamenmaan luontoa. Pohjoissaameksi maa on eana, äiti eadni ja äidinkieli taas eatnigiella. Sama toistuu inarinsaameksi eennâm, enni ja eenikielâ, sekä koltansaameksi jannâm, jeä’nn ja jie’nn’iõll.

Maa on äiti, ja se on yhtä kuin sydänten kieli, ja se tekee ihmisestä kokonaisen.

 

Saamelaisuutta ei voi viedä

Iso Numero 19.12.2019 | Teksti Laura Rantanen | Kuvat: Kukka Ranta

Syksyllä julkaistu Vastatuuleen-kirja on herättänyt paljon keskustelua paitsi Saamen kansan pakkosuomalaistamisen historiasta, myös nykytilanteesta ja kulttuurin säilyttämisestä. Yrittäjä Pentti Pieski ja tutkija Niina Siivikko kertovat, mitä ajatuksia kirja heissä herätti ja mitkä asiat ovat tärkeitä kaupungissa asuvan saamelaisen näkökulmasta.

Petra Laiti huudatti syksyllä 2018 yleisöä eduskuntatalolla ilmastomielenosoituksessa. Kesällä 2019 Laiti nimitettiin sisäministeri Maria Ohisalon avustajaksi. Kukka Ranta on ottanut jutussa olevat kuvat Vastatuuleen-tietokirjaa varten.

Suomalaisilla on tuntunut olevan kuvitelma siitä, että he tietävät saamelaisista paljonkin, koska asumme Suomessa. Ei ole tiedostettu, että kyseessä on ihan eri kulttuuri”, saamen kieli- ja viestintäpalveluyrittäjä Pentti Pieski sanoo.

Pieski uskoo, että Vastatuuleen-kirja on saamelaisten pitkään odottama keskustelunavaus. Nyt kun Pandoran lipas on avattu, yhä useampi saamelainen kertoo tarinansa.

”Olemme itse puhuneet näistä asioista kymmeniä vuosia, mutta meitä ei ole otettu tosissaan. Nyt kun suomalaiset kirjoittavat suomalaisille, se otetaan vakavasti”, hän sanoo.

Sekä Pieski että Turun yliopistossa väitöskirjaa tekevä Niina Siivikko pitävät kuitenkin positiivisena sitä, että teos on suomalaisten kirjoittama.

”Jos kirjan olisi tehnyt kaksi saamelaista, se olisi ollut helpompi sivuuttaa puolueellisena. Ehkä suomalaiset ovat myös paremmin turvassa julkaisua seuraavalta vihapuheelta, jota saamelaiset joutuvat jatkuvasti kokemaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa”, pohtii Siivikko.

Pieskin mielestä keskeistä kirjassa on, että saamelaiset pääsevät siinä itse kertomaan kokemuksistaan. Myös Siivikko kiittää sitä, että kirja on tehty vahvasti yhteistyössä saamelaisten kanssa ja sen lähtökohta oli kysyä heiltä itseltään, mitä suomalaisten pitäisi saamelaisista tietää.

Saamelaisia on pakkosuomalaistettu, heiltä on viety maat ja kieliä, kulttuuria ja maailmankuvaa on yritetty suomalaisten toimesta tukahduttaa. Tästä kaikesta Vastatuuleen-kirja kertoo saamelaisten suulla.

Saamelaisten alkuperäiskansa-asema kirjattiin Suomen perustuslakiin vasta vuonna 1995. Lain mukaan heillä on alkuperäiskansana kielellinen ja kulttuurinen itsehallinto kotiseudullaan. Saamelaiskäräjät perustettiin toteuttamaan tätä itsehallintoa.

Saamelaiskäräjät on saamelaisten itsehallintoelin, jonka 21 jäsentä ja neljä varajäsentä valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä vaaleilla. Käräjien tehtävä on suojella saamelaiskulttuurin säilymistä ja kehittymistä perustuslain mukaistesti. Kuva: Kukka Ranta / Vastatuuleen.

”Laki on ollut voimassa 25 vuotta, mutta sitä ei vieläkään noudateta. Saamelaisten elämään ja elinkeinoon vaikuttavat päätökset tehdään yhä lakien vastaisesti ja saamelaisilta kysymättä. Kun nousemme puolustamaan oikeuksiamme, meidät mitätöidään ja vaiennetaan”, Siivikko sanoo.

Vastatuuleen-kirjassa kerrotaan, että etenkin nuoret saamelaiset ovat joutuneet vihapuheen kohteeksi jo pitkään, ja vuonna 2013 asia nostettiin esiin myös YK:ssa. Saamelaisyhteisöt kokevat haasteellisena sen, että valtaosa saamelaisnuorista asuu maidensa ja kulttuurialueidensa ulkopuolella ilman yhteisön turvaa.

Jos emme saa itse päättää, mitä pukumme meille merkitsee, niin ei se kovin hyvää lupaa sen suhteen, että saisimme päättää isommista meitä koskevista asioista.

Siivikosta tuntuu absurdilta, miten voimakkaasti jotkut suomalaiset hyökkäävät saamelaisia vastaan, jos he nostavat kokemiaan epäkohtia esille. Saamelaisten kulttuuria on ollut tapana halventaa ja pilkata arjessa ja televisioissa – ja sitten vielä ihmetellään, miten he voivat loukkaantua siitä, että pilailupuodissa on myynnissä tekaistuja saamelaispukuja.

Saamelaiskulttuurin väärinkäytöllä on kirjan mukaan pitkät perinteet. Saamenpukua on käytetty Lapin matkailun myyntivalttina vuosikymmenien ajan. Saamelaiset ovat yrittäneet puuttua kulttuurinsa väärinkäyttöön yhtä kauan.

Vuonna 2010 saamelaiskäräjät selvitti vähemmistövaltuutetulle, kuinka saamenpuvun taloudellinen hyväksikäyttö loukkaa saamelaisten perustuslaillista oikeutta kulttuurinsa kehittämiseen ja ylläpitämiseen.

”Yhä uudestaan meiltä kysytään, että eikö teillä ole oikeita ongelmia, kun jaksatte tästä ja tästäkin mielenne pahoittaa. Jos emme saa itse päättää, mitä pukumme meille merkitsee, niin ei se kovin hyvää lupaa sen suhteen, että saisimme päättää isommista meitä koskevista asioista”, Siivikko sanoo.

Hän muistuttaa, että vaikka suomalaisen silmin saattaa näyttää, että saamelainen reagoi yksittäiseen pikkuasiaan, niin todellisuudessa kyse on reagoinnista koko isompien ja suurempien alistamisen kokemusten jatkumoon.

”Missä vaiheessa näiden vaientajien mielestä on hyväksyttyä sanoa, että tämä ei ole ok?” Siivikko heittää.

Saamelaiskäräjät alkavat aina siitä, että uudet suomalaiset viranhaltijat yritetään perehdyttää saamelaisasioihin.

Kirjassa kerrotaan, miten vielä 1950-luvulla saamelaislapset lukivat oppikirjasta, kuinka pieni keltanaamainen lappalainen on osa sukupuuttoon kuolevaa kansaa.

Asuntolakouluihin kotoaan pakotettuja saamelaislapsia rankaistiin fyysisesti, jos he käyttivät omaa kieltään. Kielen lisäksi lapsilta kiellettiin koko lapsen olemassaolo ja kulttuuri. Asuntolakoulut olivat yksi rankin assimilaation eli sulauttamisen muodoista Suomessa. Historiankirjoitus ja kouluopetus Suomessa sivuuttavat saamelaiset yhä.

”Pahinta on, kun suuri osa ihmisistä ei edes tiedä, kuinka vähän he tietävät saamelaisista. Ja sen olemattoman tiedon pohjalta tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat elämäämme”, Siivikko sanoo.

Hänen mukaansa esimerkiksi saamelaiskäräjät alkavat aina siitä, että uudet suomalaiset viranhaltijat yritetään perehdyttää saamelaisasioihin. Viranomaiset tekevät kuitenkin lopulta kaikki päätökset. Siivikon mukaan tämä kertoo osaltaan siitä, miksi saamelaisten asiat eivät ole juurikaan edenneet.

”On ollut todella iso asia, että sisäministeri Maria Ohisalo palkkasi avustajakseen saamelaisen Petra Laitin. Hän lisää ministeriössä varmasti ymmärrystä saamelaisasioista”, Siivikko jatkaa.

Vastatuuleen-kirjassa kirjoitetaan myös viime vuosina voimistuneesta saamelaisaktivismista. Esimerkiksi ilmastonmuutos yhdessä yhä pöytälaatikoissa piilevän Jäämeren radan kanssa aiheuttavat jatkuvan uhkan saamelaisten luontaiselinkeinoista riippuvaiselle kulttuurille, ja saamelaiset ovat asettuneet vahvasti rataprojektia vastaan. Kirjassa monet toteavat, että he ovat selvinneet paljosta, mutta laitumet halkovasta Jäämeren radasta he eivät ehkä enää selviäisi.

Aktivismi on tuonut myös tuloksia. Kaikkia kolmea Suomen alueella puhuttavaa saamen kieltä on elvytetty aktiivisesti 90-luvun puolivälistä lähtien. Uhanalaiseksi määriteltyjen kielten puhujamäärät ovat kasvaneet, kun aktivistit ovat kehitelleet keinoja kouluttaa saamentaitoisia opettajia, toimittajia ja virkamiehiä yhteisön vanhimpien avulla.

Pentti Pieski on ollut pitkään aktiivinen saamelaisen kaupunkikulttuurin ylläpitämisessä ja luomisessa. Hän toimi vuosia City-Sámit-yhdistyksen puheenjohtajana ja on ollut edistämässä esimerkiksi saamenkielisen luokan perustamista. Yhdessä vaimonsa kanssa hän oli suorastaan painostamassa saamenkielisen varhaiskasvatuksen järjestämistä Helsinkiin.

Tällä hetkellä 10 prosenttia saamelaisista asuu pääkaupunkiseudulla ja kolme neljästä alle 10-vuotiaasta saamelaislapsesta asuu kotiseutujen ulkopuolella. Pieski kokee, että hänen itsensä on suhteellisen helppo pitää yllä saamelaista elämäntapaa Helsingin ja Tenojoen välillä. Hän kasvoi saamelaiseen kieleen ja kulttuuriin ja oppi vasta 5-vuotiaana suomea.

Meille luonto on kumppani, ja kun kalastamme tai metsästämme, on pyynti sananmukaisesti pyytämistä.

”Kielen ja kulttuurin siirtyminen etelässä on haastavaa, mutta Helsingissä on hyvä mahdollisuus oppia niitä. Omat lapseni ovat saamenkielisiä ja liikumme paljon Utsjoella, joten he pääsevät mukaan myös elinkeinoon ja sukuun”, Pieski sanoo.

Helsingissä asuvan Pieskin 5-vuotias lapsi käy saamenkielisessä päivähoitoryhmässä ja 8-vuotias on saamenkielisellä luokalla. Vanhin lapsista asuu Oulussa.

”Sukulaiset ja kaverit elävät pohjoisessakin modernia elämää, mutta arvomme ovat saamelaiset. Siihen kuuluu esimerkiksi erityinen luontosuhde, yhteisöllisyys ja suvun arvostus. Meille luonto on kumppani, ja kun kalastamme tai metsästämme, on pyynti sananmukaisesti pyytämistä. Kysymme luonnolta lupaa”, Pieski pohtii.

Kielitaito on iso rakennuspalikka.

Niina Siivikko kertoo Turussa eläessään miettineensä paljonkin, mitä saamelaisuudesta jää, kun on poissa juuriltaan. Hän käy Inarissa vain pari kertaa vuodessa.

”Kielitaito on iso rakennuspalikka. On tärkeää pystyä kommunikoimaan saameksi. Inarissa asuvalle isoäidille oli todella iso juttu, kun hän sai hiljattain asioida ensimmäistä kertaa elämässään lääkärillä omalla äidinkielellään. Toivottavasti tulevaisuudessa se on mahdollista entistä useammalle saamelaiselle.”

Siivikon 16-vuotias lapsi ei vielä osaa saamea, mutta saamelaisuus on tärkeä osa hänen identiteettiään. Oman huoneen ovessa on Saamen lippu.

”Välillä häntä vähän väsyttää muiden valistaminen saamelaisuudesta. Olisikin hyvä, ettei saamelaisuudesta kertominen olisi yksin meidän saamelaisten vastuulla, vaan aiheesta opetettaisiin myös Suomen peruskoulussa”, Siivikko sanoo.

Tämä on Ison Numeron näytejuttu lehdestä #42 (joulukuu 2019). Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.

Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.

Vastatuuleen

Tietokirja saamen kansan pakkosuomalaistamisesta

Kukka Ranta & Jaana Kanninen
Kustantamo S&S 10/2019

Kannen valokuva: Lada Suomenrinne

Suomalaisten tietämys saamelaisista on varsin hatara ja stereotypioiden täyttämä: Suomen historiankirjoitus ja kouluopetus sivuuttavat yhä saamelaiset ja heidän pakkosuomalaistamisensa pitkän jatkumon. Monista vallan väärinkäytöksistä johtuen saamelaiset kokevat Suomen valtiota kohtaan syvää epäluottamusta, mikä ilmenee jatkuvana vastakkainasetteluna.
Vastatuuleen pureutuu saamelaisten kokemushistoriaan ja avaa saamelaista mielenmaisemaa. Pakkosuomalaistaminen on jättänyt saamelaisiin syviä traumoja, jotka ovat kulkeutuneet yli sukupolvien. Tärkeitä teemoja ovat myös maiden menetys ja saamelaisten kokemukset oman maailmankuvan, yhteiskuntajärjestelmän ja kielen kieltämisestä.

Kukka Ranta ja Jaana Kanninen ovat toimittajia ja tietokirjailijoita, Ranta lisäksi väitöskirjatutkija ja valokuvaaja. Kirjaa tehdessään he ovat korostaneet kuuntelemisen tärkeyttä, yhteisöjen tarpeita sekä alkuperäiskansan näkökulman avaamista suomalaiselle valtaväestölle. Vastatuuleen on tehty tiiviissä vuorovaikutuksessa saamelaisten kanssa, alkuperäiskansatutkimuksen eettisten ohjeiden luotsaamana.

Kustantamo S&S:n syksyn 2019 kirjaluettelo. Tietokirjan kansikuva: Lada Suomenrinne.

Jäämeren rata uhkaa saamelaisten kieltä ja kulttuuria

Yle Radio 1: Maailmanpolitiikan arkipäivää 2.9.2018
Screen Shot 2018-09-20 at 18.55.08
Pohjoisen Jäämeren sulaminen on kiihdyttänyt visioita Suomen Lapin läpi kulkevasta Jäämeren radasta . Monet näkevät mahdollisuuksia, mutta saamelaisyhteisöt ovat huolissaan radan vaikutuksista elinkeinoihin ja perinteisiin. Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa kysytään, miten hanketta ollaan viemässä eteenpäin. Juontaja on Sari Taussi, toimittajana Kukka Ranta.

RedLine_JenniLaiti-Semekurtta-KuvaKukkaRanta-webMaailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa haastateltavana yksi Rajanveto -tapahtumien pääjärjestäjistä, saamelaisen taiteilijaryhmä Suohpanterrorin jäsen Jenni Laiti. Kuva: Kukka Ranta.

Tänään kotona

Iso Numero -lehti 8.5.2018 NRO 24 Teksti: Kukka Ranta & Elisabeth Wide Kuvat: Saara MansikkamäkiPiilostanäkyväksi-Filippiinilaisetkotityontekijat

Suomessa työskentelee yhä enemmän filippiiniläisiä hoiva- ja kotityöntekijöitä, jotka rakentavat itselleen ja perheellensä parempaa elämää. Kolme kotityöntekijää kertoo Isolle Numerolle tarinansa.

ELIONI RICA, 38, on elämäänsä tyytyväinen nainen. Suomessa hän on asunut kotityöntekijänä nyt neljä vuotta. Elämässään Elioni on onnistunut saavuttamaan tavoitteensa oman perheensä hyvinvoinnin edistämiseksi, valtavien ponnistelujen kautta.

Puurtaminen kotityöläisenä alkoi Singaporessa vuonna 2006, kun Elioni lähti Filippiineiltä 26-vuotiaana. Taakse Filippiinien maaseudulle jäi kaksi pientä lasta, vanhemmat ja sisarukset.

Maailmassa on arviolta 67 miljoonaa kotityöntekijää, joista 11,5 miljoonaa on muuttanut töihin ulkomaille. Valtaosa on nuoria naisia, jotka suuntaavat köyhemmiltä alueilta rikkaammille.

”Kun katson tuota aikaa, näen ettei se ollut hyvä”, Elioni muistelee ensimmäistä vuottaan kotityöntekijänä Singaporessa. ”Mutta se on tehnyt minusta sen mikä nyt olen. Tiedän miten tulen toimeen erilaisissa tilanteissa. Vaikka kyseessä olisi kamala ihminen, minä vain hymyilen.”

Singaporessa ”päivät olivat… uh, väsyttäviä”, Elioni huokaa syvään. Työt alkoivat aamulla kello kuusi, nukkumaan pääsi keskiyöllä tai yhdeltä aamuyöllä. ”Se oli kamalaa, joka päivä olin todella väsynyt. Ehdin nukkua vain muutaman tunnin, koko päivänä en ehtinyt lepäämään. Ja aina oli lista asioita mitä piti tehdä, ja lapset joista huolehtia, se oli todella rankkaa.”

Matka Singaporeen kolmentuhannen kilometrin päähän kotoa järjestyi työnvälitystoimiston kautta. Omasta pussista Elionilla ei olisi ollut siihen varaa.

ENSIMMÄISET seitsemän kuukautta Elioni paiski töitä lähes kellon ympäri ilman vapaapäiviä, eikä hän saanut puhua perheensä kanssa. Työnvälitystoimisto otti 330 dollarin kuukausipalkasta valtaosan matkakulujen kuittaamiseen, käteen jäi 30 dollaria kuukaudessa.

Sopimus solmittiin aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan, jonka jälkeen Elioni sai matkustaa kotiin kahdeksi viikoksi tapaamaan perhettään.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ja Amnestyn mukaan maahanmuuttajataustaisten kotityöntekijöiden hyväksikäyttö on yleistä. Moni joutuu väkivallan tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi. On myös hyvin tavallista, että työnantaja takavarikoi laittomasti työntekijöiden passit.

Elioni asui vuoden kiinalaisen perheen kodissa, 11. kerroksessa lukkojen takana. ”Mihin vain asunnossa menin, siellä oli aina kamera. Ainoastaan vessassa sain olla rauhassa.”

”Meidän pitää selvitä ja olla vahvoja, eikä unohtaa hymyillä, vaikka työnantaja ei tykkäisi siitä. Jos haluaisin helpon elämän menisin kotiin, mutta mitä sitten tapahtuisi lapsilleni ja vanhemmilleni? Minun pitää olla vahva heitä varten.”

LAPSET olivat tärkein syy lähtemiselle, Elioni haluaa heille paremman elämän kuin itselleen. ”Myös vanhempani ikääntyvät. En tahdo olla taakka vanhemmilleni, vaan haluan auttaa heitä.”

Elioni syntyi köyhään perheeseen; isä työskenteli pienkalastajana ja äiti myi vihanneksia kojussa perheen kodin ulkopuolella. Kuudesta lapsesta vain yksi on käynyt kouluja tavallista pidemmälle.

Filippiinien reilun sadan miljoonan väestöstä noin neljäsosa elää köyhyysrajan alapuolella. Ulkomailla työskentelevien rahalähetykset ovat olennainen osa perheiden taloutta – monet eivät selviäisi ilman.

Elioni on perheensä ainut ulkomaille lähtenyt. Joka kuukausi hän on lähettänyt 200 euroa lastensa koulumaksuihin, kirjoihin ja koulupukuihin, sekä vanhempiensa tarpeisiin.

Filippiinien talous kasvaa nopeasti ja se pohjautuu muun muassa kotimaisen kulutuksen kasvuun, jota rahalähetykset vauhdittavat merkittävästi. Vuonna 2017 rahalähetysten yhteenlaskettu arvo oli Filippiinien Keskuspankin mukaan reilut 28 miljardia dollaria.

Filippiinien valtio on kannustanut väestöä ulkomaille töihin jo 1970-luvulla virallistetun linjauksen mukaisesti; tavoitteenaan talouskasvun vahvistaminen. Perheensä jättäviä ja oman elämänsä uhraavia lähtijöitä kutsutaan usein sankareiksi.

VUODEN jälkeen Elioni lopetti työt kiinalaisessa perheessä ja aloitti brittiläisen perheen kotityöntekijänä.

”Aluksi olin hyvin hermostunut. Aina kun kiinalainen perhe soitti, sydämeni pomppasi. Pelkäsin, että mitä olin taas tehnyt! Jännitin samaa brittien kanssa, mutta he kohtelivatkin minua hyvin ja kutsuivat aina enkeliksi.”

Lopulta pelko alkoi unohtua, kun Elioni alkoi tuntea, että hänet hyväksytään ihmisenä. Enää hän ei ollut vain kodinhoitaja, vaan sai olla oma itsensä. Elioni sai nyt myös puhua Skypen välityksellä lastensa ja perheensä kanssa. ”Tämä sai minut jaksamaan joka päivä. Vaikka olinkin kaukana, silti tiesin miten lapseni voivat”.

Kolme vuotta myöhemmin brittiläisen perheen lapset olivat kasvaneet, ja Elionin täytyi etsiä uusi työnantaja. Nyt kuvaan astuivat Singaporessa asuvat suomalaiset perheet, ja työolot kohenivat entisestään.

Elioni pääsi nauttimaan joka sunnuntaisista ja myös julkisista vapaapäivistä. Jos hän teki ylitöitä, siitä maksettiin palkkaa.

Lopulta Elionin rukouksiin vastattiin, kun eräs perhe pyysi häntä luokseen Suomeen ja lupasi auttaa oleskeluluvan järjestämisessä.

”Se oli toiveideni täyttymys, että voisin tuoda lapset mukanani. Olen äiti ja ajattelen lakkaamatta, että milloin saan olla lasteni kanssa. Mutta ei Filippiineillä, se on surullista sanoa.”

Suomessa palkka riitti säästämiseen ja mahdollisti asumisen omassa rauhassa työnantajan kodin sijaan. Lopulta kolme ja puoli vuotta myöhemmin vuosien ponnistelu palkittiin, kun Elionin kaksi poikaa saapuivat Suomeen loppuvuonna 2017.

ENSIMMÄISTEN tilastojen mukaan vuonna 1990 Suomeen muutti 67 filippiiniläistä. Tällä hetkellä Suomessa asuu kolmisentuhatta filippiiniläistä, ja luku jatkaa kasvamistaan.

Tilastokeskuksen mukaan filippiiniläiset työskentelevät Suomessa siivous- ja kotityössä, palvelu- ja myyntialalla, hoivapalvelussa, sekä terveydenhuollon parissa.

Yleisimmin Suomeen päädytään muiden Pohjoismaiden ja au pair -työn kautta, tai sukulaisten ja ystävien esimerkin perässä. Oman perheen toimeentulosta vastaaminen on keskeistä lähes kaikille. Monelle työ kotityöntekijänä on myös tie kohti suurempia unelmia, mahdollisuutta kouluttautua, tai väylä kohti omaa koulutusta vastaavaa työtä.

VALERIE, 32, valmistui sairaanhoitajaksi Filippiineillä vuonna 2007, ja työskenteli kotimaassaan sairaanhoitajana kolme vuotta. Hän haaveili Yhdysvaltoihin muuttamisesta. Viisumiprosessi oli kuitenkin liian hidas ja vaikea, ja lopulta hän päätyi Suomeen tätinsä perässä.

Unelmana on parempi palkka ja mahdollisuus säästää rahaa tulevaisuuden tarpeita varten.

Valerie saapui Suomeen kesäkuussa 2014 ja aloitti työt hoiva- ja kotityöntekijänä. Muutama vuosi myöhemmin hän vaihtoi englantilaiseen päiväkotiin, kunnes pääsi Laurea-ammattikorkeakouluun täydentämään Filippiineillä suoritettua sairaanhoitajan tutkintoa.

”Monet tulevat Suomeen työskennelläkseen siivoojina, vaikka on koulutus ihan muuhun. Moni ei myöskään halua lopettaa työtään, koska perhe Filippiineillä tarvitsee tukea ja rahalähetyksiä. Useat tulevat siivoojan työhön vain päästäkseen pois Filippiineiltä”, Valerie pohtii.

FILIPPIINEILLÄ on yksityistetty paljon kouluja ja julkista terveydenhuoltoa osana Maailmanpankin 1970-luvulla sanelemaa rakennesopeutusohjelmaa. Samanaikaisesti palkkataso on pysynyt matalana. Jopa koulutetut filippiiniläiset muuttavat ulkomaille kotityöntekijöiksi, sillä näin he ansaitsevat enemmän kuin jos työskentelisivät Filippiineillä oman ammattinsa parissa.

Valerien palkka sairaanhoitajana määräaikaisella sopimuksella oli Filippiineillä noin 50 euroa kuukaudessa. Parhaillaan Valerien ainut lapsi käy yksityistä koulua, joka maksaa 40 euroa kuussa.

”Filippiineillä ei ole monia mahdollisuuksia. Monet suomalaiset ihmettelevät, että miksi jätit sellaisen paratiisin, ja tulit tänne kylmään pohjoiseen? Mutta Filippiineillä on hyvin vaikea saada pysyvä työpaikka, varsinkaan jos et tunne ketään paikallishallinnossa.”

Valerien lapsi oli kolmevuotias kun hän muutti Suomeen. Isä pääsi vuosi sitten eläkkeelle ja hoitaa lapsenlastaan nyt täysipäiväisesti. Lähdön jälkeen Valerie on nähnyt poikaansa kaksi kertaa, viimeisen kerran vuonna 2016.

”Yritin viime kesänä vierailla Filippiineillä, mutta viisumissani oli epäselvyyksiä, enkä olisi välttämättä enää voinut palata Suomeen, jos olisin lähtenyt. Joskus puhumme Skypen välityksellä, mutta internet-yhteys Filippiineillä on todella huono ja se on hyvin turhauttavaa, kun yhteys ei toimi.”

AMARIE Concepcion, tuttujen kesken AC, muutti Suomeen marraskuussa 2010 oltuaan ensin au pairina Tanskassa ja Norjassa. Turussa asui ystäviä, jotka auttoivat naisen alkuun uudessa maassa.

Ensimmäiset kaksi vuotta AC työskenteli ja asui perheen luona kotityöntekijänä. Hänen odotettiin tekevän myös ulkotöitä, kuten lehtien putsaamista talon katolta, vaikkei tämä kuulunutkaan sopimukseen.

Moni kotityöntekijä kuvailee erityistä suhdetta kotiin, joka syntyy, kun asuu omalla työpaikallaan. Jotkut kotityöntekijät asuvat pienessä huoneessa, josta kuitenkin maksavat ison summan vuokraa. Usein työntekijän ei ole mahdollista liikkua tilassa yhtä vapautuneesti kuin jos kyseessä olisi täysin oma koti. Onko esimerkiksi mahdollista katsoa televisiota olohuoneessa, jos työnantajat ovat siellä? Myös AC oli huomannut tämän haastavan tilanteen. ”Tuntui, etten voinut pyytää ystäviä käymään.”

Tämän jälkeen AC muutti Helsinkiin siskonsa kanssa ja jatkoi kotityöntekijänä. Parhaillaan hän opiskelee toista vuotta Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa turismia ja tapahtumatuotantoa.

”Saavuin alunperin Tanskaan tarkoituksena opiskella, mutta päädyin au pairiksi siivoamaan ja hoitamaan lapsia. Vasta kymmenen vuoden jälkeen olen päässyt tekemään sitä, mitä oikeasti suunnittelin.”

”Usein filippiiniläiset sanovat, että me olemme vain kotityöntekijöitä. Mutta se, että joku on filippiiniläinen, ei pitäisi määritellä häntä kotityöntekijäksi. Kukaan ei synny harja tai imuri kädessä. Me synnymme kaikki samanlaisina. Olen kulkenut maasta maahan vain löytääkseni tavan päästä opiskelemaan.”

AC tietää monia filippiiniläisiä, kuten oman siskonsa, jotka vain suuntaavat ulkomaille työskentelemään ankarasti, säästävät rahaa, lähettävät kaiken perheelleen ja palaavat kotiin.

”Usein sanon, että sinun pitää elää, mutta toisaalta se on osa filippiiniläistä kulttuuria. Minä en enää ole osa sitä ja minua kritisoidaan siitä.”

”Jos vain teet työtä, se ei ole elämää.”

KOTITYÖTÄ tehdään yksin, toisen ihmisen henkilökohtaisimmassa tilassa. Tämä johtaa usein siihen, että työnantajan ja työntekijän välille muodostuu henkilökohtainen side, molemminpuolinen riippuvuus, joka eroaa muista työsuhteista.

Piilossa tapahtuva työ mahdollistaa monille hyväksikäytön muodoille. Suomessa kotityöntekijät kuvailevat työnantajaansa usein perheekseen. Moni perhe tukee kotityöntekijäänsä oleskeluluvan hankkimisessa ja lasten maahantuonnissa. Silti kyseessä on kuitenkin palkkasuhde.

Kotityöntekijät tienaavat Suomessa yleensä noin 1100– 1500 euroa kuukaudessa. Työnantajan luona asuvat tienaavat alimmillaan 600 euroa verovähennyksen jälkeen, mutta tuolloin vuokra ja ruoka kuuluvat palkkaan. Yleisimmin kotiin Filippiineille pyritään lähettämään 200 euroa kuussa.

Elioni on onnistunut laajentamaan siivottavien perheiden piiriä jo kahteentoista.

”Rakastan tätä työtä, koska minun ei tarvitse asua työnantajieni luona, vaan voin asua itsekseni. Työn jälkeen voin mennä kotiin ja vain levätä. Eikä tarvitse herätä niin aikaisin. Minulla on nyt oma keittiö ja omat lapseni odottamassa kotona, se on niin ihanaa”, Elioni hehkuu.

Työssään Elioni nauttii itsenäisyydestä suunnittelemalla itse omat aikataulunsa ja päiväjärjestyksen, jokainen perhe on erilainen ja se pitää aina huomioida. Päätökset tulevista tehtävistä hän tekee hyvissä ajoin etukäteen.

Kahdeksaan tuntiin sisältyy myös lounastauko. ”Jos työaika loppuu ja silitystyö on vielä kesken, sitten vain lopetan työni!”

AC kertoo, ettei hän enää työskentele perheen luona. ”Mutta joskus he kysyvät, jos voin auttaa heitä. He kohtelevat minua kuin olisin osa perhettään, joten minäkin kohtelen heitä kuin perhettäni”.

Valerien tavoitteena on valmistua vuoden 2018 loppuun mennessä sairaanhoitajaksi, hankkia työpaikka ja asunto, ja tuoda sitten 7-vuotias poika Suomeen, kunhan vain saa töitä.

”Elämästäni tulee koko ajan parempaa, koska liikun kohti suunnitelmaani.”

Valerien nimi on muutettu.

Tämä juttu on osa #piilostanäkyväksi-juttusarjaa, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuvat suomalaisen eriarvoistumisen teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteutusta rahoittaa Koneen Säätiö.

Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjät pitää itsellään puolet kansihinnasta.

Unohdetun kansan ääni

Maailman Kuvalehti 2/2018

Menna Lehbib syntyi pakolaisleirillä Algerian aavikolla. Hän on omistanut elämänsä kotimaalleen Länsi-­Saharalle – vaikkei ole siellä koskaan käynyt.

MK-022018-MennaLehbib1-KukkaRanta-web

Olohuoneen lasipöydällä on tarjotin täynnä teekupposia, keittolevyn päällä lämpiää teevesi. Vaikka puitteet ovat varsin erilaiset, tunnelma on kuin Länsi-Saharassa – Menna Lehbibin kotimaassa Länsi-Afrikan rannikolla.

Tosin Lehbib, 39, ei itse ole koskaan käynyt siellä, sillä valtaosa länsisaharalaisista on asunut jo yli neljän vuosikymmenen ajan Algeriassa pakolaisleireillä. Niin myös Lehbibin perhe.

Lehbib kaataa teetä kuppiin, nostaa lasin ilmaan ja alkaa valuttaa teetä hitaasti toiseen kuppiin. Sama toistetaan niin monta kertaa, kunnes tee on kuohkeaa. Kyseessä on rituaali, jonka Länsi-Saharan aavikkokansa tekee kolmesti päivässä, kolmen juoman verran.

”Ensimmäinen kuppi maistuu kitkerältä kuin elämä, toinen on makeaa kuin rakkaus ja kolmas on pehmeä kuin kuolema”, Lehbib opastaa, ja jatkaa seuraavan kupillisen valmistusta.

Länsi-Sahara on Afrikan viimeinen siirtomaa ja siellä pesii konflikti, joka on jäänyt ratkaisematta. Unohdetun konfliktin taustalla vaikuttavat alueen rikkaat luonnonvarat, kuten fosfaatti ja kalakannat, joita Marokko kauppaa maailmalla.

Sota alkoi, kun Espanja luopui siirtomaastaan vuonna 1975. Välittömästi sen jälkeen Mauritania ja Marokko miehittivät alueen.

Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Lehbibin isä oli liittynyt vuotta aiemmin ensimmäisten joukossa Länsi-Saharan vapautusliike Polisarion sotilaaksi. Sodan sytyttyä isä lähti rintamalle ja äiti jäi kotiin Menna Lehbibin isosiskon kanssa, joka kuitenkin kuoli vuodenikäisenä ruuan ja lääkkeiden puutteeseen.

Helmikuussa 1976 Polisario julisti Länsi-Saharan itsenäiseksi. Samaan aikaan ensimmäiset pakolaiset alkoivat suunnata Algerian aavikolle turvaan. Kaksi vuotta myöhemmin myös Menna Lehbibin äiti lähti pakoon, kun Marokon ilmaiskut kiihtyivät. Kymmeniä tuhansia siviilejä kulki jalan Algerian rajalle. Moni kuoli matkalla.

Edessä oli tyhjä tuulten täyttämä autiomaa, jonne naiset ryhtyivät pystyttämään väliaikaisia leirejä. Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Menna Lehbib syntyi 1979 pakolaisleirillä Lounais-Algeriassa.

”Ensimmäiset vuodet olivat vaikeita.  Ei ollut mitään: ei vessoja, eikä suihkuja. Hieman myöhemmin Libyasta ja Algeriasta alkoi saapua apua”, Lehbib kuvailee oloja.
Ajan mittaan perheeseen syntyi vielä viisi lasta, kaikki keskellä hiekkadyynejä.

Lehbib opiskeli kuudesta kymmeneen ikävuoteen asti pakolaisleirin omassa koulussa. Alakoulun jälkeen lapset jaettiin ryhmiin ja lähettiin parempiin kouluihin joko Algeriaan, Libyaan tai Kuubaan.

Lehbib päätyi satapäisen lapsilauman mukana yläasteelle Algeriaan Chlefin kaupunkiin. Siellä asuttiin kaukana vanhemmista koko lukuvuosi putkeen. Lapset nukkuivat majatalojen kerrossängyissä. Kesät vietettiin perheen parissa pakolaisleireissä.

”Vanhemmat halusivat kouluttaa meidät, sillä he eivät itse ole luku- ja kirjoitustaitoisia. Sota vei heiltä mahdollisuuden kouluttautua.”

MK-022018-MennaLehbib2-KukkaRanta-web

Mauritanialaiset vetäytyivät pois Länsi-Saharasta elokuussa 1979. Pienen kansan voimat eivät kuitenkaan riittäneet Marokolle, joka otti kaksi-kolmasosaa maasta haltuun ja asutti alueen nopeasti marokkolaisilla.

Polisarion haltuun Länsi-Saharasta jäi pitkä kaistale Mauritanian ja Algerian rajan pinnassa: sitä kutsutaan vapautetuksi alueeksi. Hiekkadyynien suojista sissit suorittivat tiheitä hyökkäyksiään, ja siellä Menna Lehbibin isäkin on viettänyt valtaosan elämästään.

”En juuri ollut isäni kanssa tekemisissä. Ihmettelin usein lapsena, että miksi tuo mies tulee taloomme?”

Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Marokko rakensi 1980-luvulla suojakseen 2700 kilometrin pituisen muurin ja miinoitti hiekkavallin edustan. Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Aavikkosotaa kesti  vuoteen 1991, kunnes Marokon ja Polisarion välille saatiin tulitauko YK:n ja Afrikan Unionin välittämällä rauhansopimuksella. Polisario suostui tähän, koska Länsi-Saharan kansalle, sahraweille, luvattiin kansanäänestys itsenäisyydestä –  mahdollisuus päättää itse tulevaisuudestaan.

”Tuolloin kaikki Algeriassa opiskelevat suuntasivat pakolaisleireille, sahrawien mielet täyttyivät toivosta ja ihmiset odottivat kotiin pääsyä.”

Lehbib muistelee, kuinka YK:lta tuli viestejä rekka-autoista, jotka tulisivat pian hakemaan ihmisiä leireiltä.

”Odotimme teltoissamme lupauksia, jotka olivatkin valheita. Kolmen kuukauden jälkeen vanhempamme käskivät meidät takaisin kouluun.”

On kulunut jo 27 vuotta, eikä kansanäänestystä ole vieläkään pidetty.

”Yritys on aina tyssännyt Marokon vastustukseen. Se on ollut mahdollista Ranskan tuella, jolla on veto-oikeus YK:n turvallisuusneuvostossa. Usein tuntuu, että länsisaharalaisilla on konflikti Ranskan kanssa, ei Marokon.”

EU-tuomioistuin teki helmikuussa 2018 tärkeän linjauksen. Sen mukaan EU:n kahdenvälinen kalastussopimus Marokon kanssa ei voi enää kattaa Länsi-Saharan aluevesiä tai muuten sopimus olisi kansainvälisen lain vastainen, koska alue on Marokon miehittämä.

”Se on suuri voitto”, Lehbib hehkuu.

EU-tuomioistuimen päätöksen laajempia seurauksia vasta arvellaan, mutta joka tapauksessa kyseessä on iso toivonpilkahdus.

”Nyt voimme painostaa muitakin ulkomaisia yrityksiä jättämään bisnekset miehittäjävaltion kanssa.”

Esimerkkinä Lehbib mainitsee Länsi-Saharassa Marokon kanssa yhteistyötä tekevän suomalaisen konepajayhtiö Wärtsilän, joka juuri uusi sopimuksensa Marokon kanssa sähkövoimaloiden toimittamiseksi Länsi-Saharaan.

Algerian puolella pakolaisleirit ovat eristyksissä. Siellä on puute vedestä, ruuasta, terveyspalveluista ja koulutuksesta. Töitä ei juuri ole.

Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

Leirit ovat riippuvaisia kansainvälisestä avusta, joka sekin on nyt talouskriisin myötä heikentynyt kriittisesti. Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

”Nuoret eivät enää kestä odottamista, vaan haluaisivat palata sotaan. Monille olisi parempi kuolla kuin elää tätä elämää”, Lehbib sanoo.

Vuonna 2002 Lehbib sai päätökseen kahden vuoden lakiopinnot algerialaisessa yliopistossa ja palasi pakolaisleirille. Hän aloitti työn sahrawinaisten kansallisessa järjestössä ja toimi naisten kulttuurikeskuksen presidenttinä.

”Naiset ovat rakentaneet leirit. He ovat osa yhteiskuntaa siinä missä miehetkin. Olemme edistyksellisiä: naiset voivat erota ja mennä naimisiin niin monta kertaa kuin haluavat.”

Vuonna 2007 Lehbib sai apurahan ja  pänttäsi maisterinpaperit Espanjassa. Syyskuussa 2009 puhelin soi: Polisarion edustaja totesi, että maa tarvitsee Lehbibiä Norjassa, jonne oltiin avaamassa uutta tiedotustoimistoa.

Lehbib muutti Osloon, ja pian juhlittiin myös häitä Algerian pakolaisleirissä. Aviomies oli löytynyt Espanjasta, jonne Kuubassa opiskellut sahrawimies oli tullut työstämään väitöskirjaansa.

Parin ensimmäinen lapsi syntyi Norjassa. Kun vauva oli kuuden kuukauden ikäinen, Lehbib nimitettiin Polisarion edustajaksi Suomeen. Kaksi seuraavaa lasta syntyivät Suomen kansalaisina.

Euroopassa ja Aasiassa Polisarion tietotoimistoja on noin viitisenkymmentä. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa Polisariolla on yli 80 suurlähetystöä.

Lehbibin työtä on lisätä tietoisuutta Länsi-Saharasta ja edistää sen itsenäistymistä. Haasteita tuovat tämän kylmän maan vaikea kieli, unohdettua konfliktia suuremmat kriisit maailmalla sekä oman elämän ruuhkavuodet.

Päiväkodin päätyttyä Lehbib viettää kiireistä perhe-elämää. Lasten mentyä nukkumaan hän lukee yömyöhään ja pitää yhteyksiä maailmanlaajuiseen länsisaharalaisten verkostoonsa.

”Kun Suomi juhli 100-vuotis­juhlaansa, itkin vuolaasti. Sama tunne valtaa minut usein, kun olen suurlähetystöissä vieraana juhlimassa itsenäisyyspäiviä. Se on tunne, että minulta itseltäni puuttuu jotain.”

Kuka?

 

Joiku on tunnetta

Joiulla kerrotaan asioita, tullaan lähelle sukua ja liitetään ihmisiä paikkoihin. Harvinaistunut perinteinen joiku on nyt hiljalleen elpymässä. Maailman Kuvalehti tapasi saamelaisia Inarissa.

Maailman Kuvalehti 2/2018

IjahisIdja 2017 Simon Issát MarainenRunoilija ja joikaaja Simon Issát Marainen, 38

”Joiku on kieli, jolla keskustelet muiden kanssa. Jos olet surullinen tai haluat tulla läheisemmäksi jonkun kanssa, voit joikata kyseisen henkilön. Saan inspiraatiota luonnosta ja kaikista ihmisistä ympärilläni.

Asun Pohjois-Ruotsin saamelaisalueella, ja myös isäni on joikaaja. Kaksi nuorempaa veljeäni kuolivat hiljattain. He tappoivat itsensä. Ensin 2014 tammikuussa 29-vuotias veljeni Gustu, ja sitten saman vuoden marraskuussa 21-vuotias veljeni Heaika.

Itsemurhat ovat iso ongelma yhteisöissämme. Tahdon puhua ja nostaa asiaa esille. Jos emme puhu, ne vain jatkuvat.

”Itsemurhat ovat iso ongelma yhteisöissämme. Tahdon puhua ja nostaa asiaa esille.”

Erityisesti porosaamelaiset miehet ovat menettäneet elämänhalunsa. Syynä on saamelaiselinkeinojen ja -kulttuurin heikentyminen, jota uhkaavat kaivosteollisuus, metsähakkuut ja itsemääräämisoikeuden puuttuminen.

Meidän oikeutemme eivät toteudu. Yksilön ongelmat ovat seurausta saamelaisvastaisesta politiikasta.

Joka päivä meidän täytyy selittää muille meistä. Kouluissa opitaan enemmän muista alkuperäiskansoista kuin omasta. Ei ole helppoa olla saamelainen, mutta olemme kasvaneet taistelemaan oikeuksiemme puolesta. Osalle se taakka on liikaa.

Joiku on hyvä suremisessa. Kun joikaan veljeni, he ovat kanssani.”

Issát Marainen esiintyi ÁRA-yhtyeensä kanssa ensimmäistä kertaa Suomessa Ijahis Idja -festivaaleilla.

IjahisIdja 2017 Anna Näkkäläjärvi-LänsmanMuusikko Anna Näkkäläjärvi-Länsman, 38

”Joiku on tunne, se on tapa kuvailla joiun kohde musiikillisesti. Joiku on vanhin Euroopassa elossa oleva vokaalimusiikkikulttuurin laji, joka siirtyy suullisena perinteenä sukupolvelta toiselle.

Saamelaisia vokaalimusiikkilajeja on lukuisia. Suomessa on pohjoissaamelainen luohti, inarinsaamelainen livđe ja kolttasaamelainen leu’dd.

Pohjoissaamelaisen joiun melodiat, rytmit ja sanat ovat yksinkertaistuneet, kun joikuperinnettä alettiin yhdistää länsimaisten instrumenttien kanssa. Joiun monimuotoisuus joutui alistumaan noiden instrumenttien ehtoihin. Erityisesti nuoret ovat ottaneet modernin joiun omakseen.

Nykyisin suurin uhka joiulle on perinteisen elämäntavan muuttuminen. Joikuperinne elää vahvimmin poronhoidon parissa, sillä poronhoitajat muodostavat vielä tiiviitä yhteisöjä, joissa joiun on mahdollista elää perinteisessä muodossaan.

”Aikoinaan lestadiolaispapit olivat sitä mieltä, että joiku on syntiä. Se haluttiin kitkeä kokonaan pois.”

Aikoinaan lestadiolaispapit olivat sitä mieltä, että joiku on syntiä. Se haluttiin kitkeä kokonaan pois kristinuskon vallattua alaa. Vaikutukset ovat olleet tuhoisat.

Enää vain muutamat harvat oppivat joikaamaan kotonaan. Joikua täytyy elvyttää kuten saamelais­kieliäkin.”

Näkkäläjärvi-Länsman toimi vuonna 2017 Ijahis Idja -festivaalin taiteellisena johtajana. Vetänyt Kadonneet joiut ja livđet”-kurssia Saamen musiikkiakatemiassa.

IjahisIdja 2017 Anna Lumikivi Muusikko Anna Lumikivi, 30

”Kolttasaamelaisten lauluperinne on tarinan kerrontaa henkilöistä, elämäntapahtumista tai eläimistä melodian muodossa. Vanhimmat leu´ddit kuvaavat, miten ihmiset ovat ennen eläneet.

Yksi esittämäni leu´dd kertoo toisen maailmansodan aikaisesta evakkoajasta ja siitä, miten Suonikylän alueen saamelaiset asutettiin Sevettijärvelle.

Meille luvattiin, että voimme elää saamelaista elämää, mutta sitten meille tulikin rajoituksia ja meidät määrättiin elämään kuten suomalaiset.

Vanhemmat ovat saaneet kärsiä saamelaisuudestaan ja he halusivat suojella lapsiaan. Emme koskaan puhuneet koltansaamea kotona lapsuudessani. Isältäni olen oppinut koltansaamea vain aivan vähän. Opiskelin kielen koulussa vuonna 2014–2015.

Kuulin vasta nyt, että myös mummoni leu´ddaa. Kyseessä on katkennut perinne, mikä johtuu suomalaistamisesta. Itse olen opiskellut leu´ddaamaan arkistonauhoista.”

Lumikivi työskentelee Kolttasaamelainen muistipankki -projektin tutkimusavustajana Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.