Olohuoneen lasipöydällä on tarjotin täynnä teekupposia, keittolevyn päällä lämpiää teevesi. Vaikka puitteet ovat varsin erilaiset, tunnelma on kuin Länsi-Saharassa – Menna Lehbibin kotimaassa Länsi-Afrikan rannikolla.

Tosin Lehbib, 39, ei itse ole koskaan käynyt siellä, sillä valtaosa länsisaharalaisista on asunut jo yli neljän vuosikymmenen ajan Algeriassa pakolaisleireillä. Niin myös Lehbibin perhe.

Lehbib kaataa teetä kuppiin, nostaa lasin ilmaan ja alkaa valuttaa teetä hitaasti toiseen kuppiin. Sama toistetaan niin monta kertaa, kunnes tee on kuohkeaa. Kyseessä on rituaali, jonka Länsi-Saharan aavikkokansa tekee kolmesti päivässä, kolmen juoman verran.

”Ensimmäinen kuppi maistuu kitkerältä kuin elämä, toinen on makeaa kuin rakkaus ja kolmas on pehmeä kuin kuolema”, Lehbib opastaa, ja jatkaa seuraavan kupillisen valmistusta.

Länsi-Sahara on Afrikan viimeinen siirtomaa ja siellä pesii konflikti, joka on jäänyt ratkaisematta. Unohdetun konfliktin taustalla vaikuttavat alueen rikkaat luonnonvarat, kuten fosfaatti ja kalakannat, joita Marokko kauppaa maailmalla.

Sota alkoi, kun Espanja luopui siirtomaastaan vuonna 1975. Välittömästi sen jälkeen Mauritania ja Marokko miehittivät alueen.

Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Lehbibin isä oli liittynyt vuotta aiemmin ensimmäisten joukossa Länsi-Saharan vapautusliike Polisarion sotilaaksi. Sodan sytyttyä isä lähti rintamalle ja äiti jäi kotiin Menna Lehbibin isosiskon kanssa, joka kuitenkin kuoli vuodenikäisenä ruuan ja lääkkeiden puutteeseen.

Helmikuussa 1976 Polisario julisti Länsi-Saharan itsenäiseksi. Samaan aikaan ensimmäiset pakolaiset alkoivat suunnata Algerian aavikolle turvaan. Kaksi vuotta myöhemmin myös Menna Lehbibin äiti lähti pakoon, kun Marokon ilmaiskut kiihtyivät. Kymmeniä tuhansia siviilejä kulki jalan Algerian rajalle. Moni kuoli matkalla.

Edessä oli tyhjä tuulten täyttämä autiomaa, jonne naiset ryhtyivät pystyttämään väliaikaisia leirejä. Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Menna Lehbib syntyi 1979 pakolaisleirillä Lounais-Algeriassa.

”Ensimmäiset vuodet olivat vaikeita.  Ei ollut mitään: ei vessoja, eikä suihkuja. Hieman myöhemmin Libyasta ja Algeriasta alkoi saapua apua”, Lehbib kuvailee oloja.
Ajan mittaan perheeseen syntyi vielä viisi lasta, kaikki keskellä hiekkadyynejä.

Lehbib opiskeli kuudesta kymmeneen ikävuoteen asti pakolaisleirin omassa koulussa. Alakoulun jälkeen lapset jaettiin ryhmiin ja lähettiin parempiin kouluihin joko Algeriaan, Libyaan tai Kuubaan.

Lehbib päätyi satapäisen lapsilauman mukana yläasteelle Algeriaan Chlefin kaupunkiin. Siellä asuttiin kaukana vanhemmista koko lukuvuosi putkeen. Lapset nukkuivat majatalojen kerrossängyissä. Kesät vietettiin perheen parissa pakolaisleireissä.

”Vanhemmat halusivat kouluttaa meidät, sillä he eivät itse ole luku- ja kirjoitustaitoisia. Sota vei heiltä mahdollisuuden kouluttautua.”

Mauritanialaiset vetäytyivät pois Länsi-Saharasta elokuussa 1979. Pienen kansan voimat eivät kuitenkaan riittäneet Marokolle, joka otti kaksi-kolmasosaa maasta haltuun ja asutti alueen nopeasti marokkolaisilla.

Polisarion haltuun Länsi-Saharasta jäi pitkä kaistale Mauritanian ja Algerian rajan pinnassa: sitä kutsutaan vapautetuksi alueeksi. Hiekkadyynien suojista sissit suorittivat tiheitä hyökkäyksiään, ja siellä Menna Lehbibin isäkin on viettänyt valtaosan elämästään.

”En juuri ollut isäni kanssa tekemisissä. Ihmettelin usein lapsena, että miksi tuo mies tulee taloomme?”

Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Marokko rakensi 1980-luvulla suojakseen 2700 kilometrin pituisen muurin ja miinoitti hiekkavallin edustan. Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Aavikkosotaa kesti  vuoteen 1991, kunnes Marokon ja Polisarion välille saatiin tulitauko YK:n ja Afrikan Unionin välittämällä rauhansopimuksella. Polisario suostui tähän, koska Länsi-Saharan kansalle, sahraweille, luvattiin kansanäänestys itsenäisyydestä –  mahdollisuus päättää itse tulevaisuudestaan.

”Tuolloin kaikki Algeriassa opiskelevat suuntasivat pakolaisleireille, sahrawien mielet täyttyivät toivosta ja ihmiset odottivat kotiin pääsyä.”

Lehbib muistelee, kuinka YK:lta tuli viestejä rekka-autoista, jotka tulisivat pian hakemaan ihmisiä leireiltä.

”Odotimme teltoissamme lupauksia, jotka olivatkin valheita. Kolmen kuukauden jälkeen vanhempamme käskivät meidät takaisin kouluun.”

On kulunut jo 27 vuotta, eikä kansanäänestystä ole vieläkään pidetty.

”Yritys on aina tyssännyt Marokon vastustukseen. Se on ollut mahdollista Ranskan tuella, jolla on veto-oikeus YK:n turvallisuusneuvostossa. Usein tuntuu, että länsisaharalaisilla on konflikti Ranskan kanssa, ei Marokon.”

EU-tuomioistuin teki helmikuussa 2018 tärkeän linjauksen. Sen mukaan EU:n kahdenvälinen kalastussopimus Marokon kanssa ei voi enää kattaa Länsi-Saharan aluevesiä tai muuten sopimus olisi kansainvälisen lain vastainen, koska alue on Marokon miehittämä.

”Se on suuri voitto”, Lehbib hehkuu.

EU-tuomioistuimen päätöksen laajempia seurauksia vasta arvellaan, mutta joka tapauksessa kyseessä on iso toivonpilkahdus.

”Nyt voimme painostaa muitakin ulkomaisia yrityksiä jättämään bisnekset miehittäjävaltion kanssa.”

Esimerkkinä Lehbib mainitsee Länsi-Saharassa Marokon kanssa yhteistyötä tekevän suomalaisen konepajayhtiö Wärtsilän, joka juuri uusi sopimuksensa Marokon kanssa sähkövoimaloiden toimittamiseksi Länsi-Saharaan.

Algerian puolella pakolaisleirit ovat eristyksissä. Siellä on puute vedestä, ruuasta, terveyspalveluista ja koulutuksesta. Töitä ei juuri ole.

Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

Leirit ovat riippuvaisia kansainvälisestä avusta, joka sekin on nyt talouskriisin myötä heikentynyt kriittisesti. Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

”Nuoret eivät enää kestä odottamista, vaan haluaisivat palata sotaan. Monille olisi parempi kuolla kuin elää tätä elämää”, Lehbib sanoo.

Vuonna 2002 Lehbib sai päätökseen kahden vuoden lakiopinnot algerialaisessa yliopistossa ja palasi pakolaisleirille. Hän aloitti työn sahrawinaisten kansallisessa järjestössä ja toimi naisten kulttuurikeskuksen presidenttinä.

”Naiset ovat rakentaneet leirit. He ovat osa yhteiskuntaa siinä missä miehetkin. Olemme edistyksellisiä: naiset voivat erota ja mennä naimisiin niin monta kertaa kuin haluavat.”

Vuonna 2007 Lehbib sai apurahan ja  pänttäsi maisterinpaperit Espanjassa. Syyskuussa 2009 puhelin soi: Polisarion edustaja totesi, että maa tarvitsee Lehbibiä Norjassa, jonne oltiin avaamassa uutta tiedotustoimistoa.

Lehbib muutti Osloon, ja pian juhlittiin myös häitä Algerian pakolaisleirissä. Aviomies oli löytynyt Espanjasta, jonne Kuubassa opiskellut sahrawimies oli tullut työstämään väitöskirjaansa.

Parin ensimmäinen lapsi syntyi Norjassa. Kun vauva oli kuuden kuukauden ikäinen, Lehbib nimitettiin Polisarion edustajaksi Suomeen. Kaksi seuraavaa lasta syntyivät Suomen kansalaisina.

Euroopassa ja Aasiassa Polisarion tietotoimistoja on noin viitisenkymmentä. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa Polisariolla on yli 80 suurlähetystöä.

Lehbibin työtä on lisätä tietoisuutta Länsi-Saharasta ja edistää sen itsenäistymistä. Haasteita tuovat tämän kylmän maan vaikea kieli, unohdettua konfliktia suuremmat kriisit maailmalla sekä oman elämän ruuhkavuodet.

Päiväkodin päätyttyä Lehbib viettää kiireistä perhe-elämää. Lasten mentyä nukkumaan hän lukee yömyöhään ja pitää yhteyksiä maailmanlaajuiseen länsisaharalaisten verkostoonsa.

”Kun Suomi juhli 100-vuotis­juhlaansa, itkin vuolaasti. Sama tunne valtaa minut usein, kun olen suurlähetystöissä vieraana juhlimassa itsenäisyyspäiviä. Se on tunne, että minulta itseltäni puuttuu jotain.”

Kuka?