Tänään kotona

Iso Numero -lehti 8.5.2018 NRO 24 Teksti: Kukka Ranta & Elisabeth Wide Kuvat: Saara MansikkamäkiPiilostanäkyväksi-Filippiinilaisetkotityontekijat

Suomessa työskentelee yhä enemmän filippiiniläisiä hoiva- ja kotityöntekijöitä, jotka rakentavat itselleen ja perheellensä parempaa elämää. Kolme kotityöntekijää kertoo Isolle Numerolle tarinansa.

ELIONI RICA, 38, on elämäänsä tyytyväinen nainen. Suomessa hän on asunut kotityöntekijänä nyt neljä vuotta. Elämässään Elioni on onnistunut saavuttamaan tavoitteensa oman perheensä hyvinvoinnin edistämiseksi, valtavien ponnistelujen kautta.

Puurtaminen kotityöläisenä alkoi Singaporessa vuonna 2006, kun Elioni lähti Filippiineiltä 26-vuotiaana. Taakse Filippiinien maaseudulle jäi kaksi pientä lasta, vanhemmat ja sisarukset.

Maailmassa on arviolta 67 miljoonaa kotityöntekijää, joista 11,5 miljoonaa on muuttanut töihin ulkomaille. Valtaosa on nuoria naisia, jotka suuntaavat köyhemmiltä alueilta rikkaammille.

”Kun katson tuota aikaa, näen ettei se ollut hyvä”, Elioni muistelee ensimmäistä vuottaan kotityöntekijänä Singaporessa. ”Mutta se on tehnyt minusta sen mikä nyt olen. Tiedän miten tulen toimeen erilaisissa tilanteissa. Vaikka kyseessä olisi kamala ihminen, minä vain hymyilen.”

Singaporessa ”päivät olivat… uh, väsyttäviä”, Elioni huokaa syvään. Työt alkoivat aamulla kello kuusi, nukkumaan pääsi keskiyöllä tai yhdeltä aamuyöllä. ”Se oli kamalaa, joka päivä olin todella väsynyt. Ehdin nukkua vain muutaman tunnin, koko päivänä en ehtinyt lepäämään. Ja aina oli lista asioita mitä piti tehdä, ja lapset joista huolehtia, se oli todella rankkaa.”

Matka Singaporeen kolmentuhannen kilometrin päähän kotoa järjestyi työnvälitystoimiston kautta. Omasta pussista Elionilla ei olisi ollut siihen varaa.

ENSIMMÄISET seitsemän kuukautta Elioni paiski töitä lähes kellon ympäri ilman vapaapäiviä, eikä hän saanut puhua perheensä kanssa. Työnvälitystoimisto otti 330 dollarin kuukausipalkasta valtaosan matkakulujen kuittaamiseen, käteen jäi 30 dollaria kuukaudessa.

Sopimus solmittiin aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan, jonka jälkeen Elioni sai matkustaa kotiin kahdeksi viikoksi tapaamaan perhettään.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ja Amnestyn mukaan maahanmuuttajataustaisten kotityöntekijöiden hyväksikäyttö on yleistä. Moni joutuu väkivallan tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi. On myös hyvin tavallista, että työnantaja takavarikoi laittomasti työntekijöiden passit.

Elioni asui vuoden kiinalaisen perheen kodissa, 11. kerroksessa lukkojen takana. ”Mihin vain asunnossa menin, siellä oli aina kamera. Ainoastaan vessassa sain olla rauhassa.”

”Meidän pitää selvitä ja olla vahvoja, eikä unohtaa hymyillä, vaikka työnantaja ei tykkäisi siitä. Jos haluaisin helpon elämän menisin kotiin, mutta mitä sitten tapahtuisi lapsilleni ja vanhemmilleni? Minun pitää olla vahva heitä varten.”

LAPSET olivat tärkein syy lähtemiselle, Elioni haluaa heille paremman elämän kuin itselleen. ”Myös vanhempani ikääntyvät. En tahdo olla taakka vanhemmilleni, vaan haluan auttaa heitä.”

Elioni syntyi köyhään perheeseen; isä työskenteli pienkalastajana ja äiti myi vihanneksia kojussa perheen kodin ulkopuolella. Kuudesta lapsesta vain yksi on käynyt kouluja tavallista pidemmälle.

Filippiinien reilun sadan miljoonan väestöstä noin neljäsosa elää köyhyysrajan alapuolella. Ulkomailla työskentelevien rahalähetykset ovat olennainen osa perheiden taloutta – monet eivät selviäisi ilman.

Elioni on perheensä ainut ulkomaille lähtenyt. Joka kuukausi hän on lähettänyt 200 euroa lastensa koulumaksuihin, kirjoihin ja koulupukuihin, sekä vanhempiensa tarpeisiin.

Filippiinien talous kasvaa nopeasti ja se pohjautuu muun muassa kotimaisen kulutuksen kasvuun, jota rahalähetykset vauhdittavat merkittävästi. Vuonna 2017 rahalähetysten yhteenlaskettu arvo oli Filippiinien Keskuspankin mukaan reilut 28 miljardia dollaria.

Filippiinien valtio on kannustanut väestöä ulkomaille töihin jo 1970-luvulla virallistetun linjauksen mukaisesti; tavoitteenaan talouskasvun vahvistaminen. Perheensä jättäviä ja oman elämänsä uhraavia lähtijöitä kutsutaan usein sankareiksi.

VUODEN jälkeen Elioni lopetti työt kiinalaisessa perheessä ja aloitti brittiläisen perheen kotityöntekijänä.

”Aluksi olin hyvin hermostunut. Aina kun kiinalainen perhe soitti, sydämeni pomppasi. Pelkäsin, että mitä olin taas tehnyt! Jännitin samaa brittien kanssa, mutta he kohtelivatkin minua hyvin ja kutsuivat aina enkeliksi.”

Lopulta pelko alkoi unohtua, kun Elioni alkoi tuntea, että hänet hyväksytään ihmisenä. Enää hän ei ollut vain kodinhoitaja, vaan sai olla oma itsensä. Elioni sai nyt myös puhua Skypen välityksellä lastensa ja perheensä kanssa. ”Tämä sai minut jaksamaan joka päivä. Vaikka olinkin kaukana, silti tiesin miten lapseni voivat”.

Kolme vuotta myöhemmin brittiläisen perheen lapset olivat kasvaneet, ja Elionin täytyi etsiä uusi työnantaja. Nyt kuvaan astuivat Singaporessa asuvat suomalaiset perheet, ja työolot kohenivat entisestään.

Elioni pääsi nauttimaan joka sunnuntaisista ja myös julkisista vapaapäivistä. Jos hän teki ylitöitä, siitä maksettiin palkkaa.

Lopulta Elionin rukouksiin vastattiin, kun eräs perhe pyysi häntä luokseen Suomeen ja lupasi auttaa oleskeluluvan järjestämisessä.

”Se oli toiveideni täyttymys, että voisin tuoda lapset mukanani. Olen äiti ja ajattelen lakkaamatta, että milloin saan olla lasteni kanssa. Mutta ei Filippiineillä, se on surullista sanoa.”

Suomessa palkka riitti säästämiseen ja mahdollisti asumisen omassa rauhassa työnantajan kodin sijaan. Lopulta kolme ja puoli vuotta myöhemmin vuosien ponnistelu palkittiin, kun Elionin kaksi poikaa saapuivat Suomeen loppuvuonna 2017.

ENSIMMÄISTEN tilastojen mukaan vuonna 1990 Suomeen muutti 67 filippiiniläistä. Tällä hetkellä Suomessa asuu kolmisentuhatta filippiiniläistä, ja luku jatkaa kasvamistaan.

Tilastokeskuksen mukaan filippiiniläiset työskentelevät Suomessa siivous- ja kotityössä, palvelu- ja myyntialalla, hoivapalvelussa, sekä terveydenhuollon parissa.

Yleisimmin Suomeen päädytään muiden Pohjoismaiden ja au pair -työn kautta, tai sukulaisten ja ystävien esimerkin perässä. Oman perheen toimeentulosta vastaaminen on keskeistä lähes kaikille. Monelle työ kotityöntekijänä on myös tie kohti suurempia unelmia, mahdollisuutta kouluttautua, tai väylä kohti omaa koulutusta vastaavaa työtä.

VALERIE, 32, valmistui sairaanhoitajaksi Filippiineillä vuonna 2007, ja työskenteli kotimaassaan sairaanhoitajana kolme vuotta. Hän haaveili Yhdysvaltoihin muuttamisesta. Viisumiprosessi oli kuitenkin liian hidas ja vaikea, ja lopulta hän päätyi Suomeen tätinsä perässä.

Unelmana on parempi palkka ja mahdollisuus säästää rahaa tulevaisuuden tarpeita varten.

Valerie saapui Suomeen kesäkuussa 2014 ja aloitti työt hoiva- ja kotityöntekijänä. Muutama vuosi myöhemmin hän vaihtoi englantilaiseen päiväkotiin, kunnes pääsi Laurea-ammattikorkeakouluun täydentämään Filippiineillä suoritettua sairaanhoitajan tutkintoa.

”Monet tulevat Suomeen työskennelläkseen siivoojina, vaikka on koulutus ihan muuhun. Moni ei myöskään halua lopettaa työtään, koska perhe Filippiineillä tarvitsee tukea ja rahalähetyksiä. Useat tulevat siivoojan työhön vain päästäkseen pois Filippiineiltä”, Valerie pohtii.

FILIPPIINEILLÄ on yksityistetty paljon kouluja ja julkista terveydenhuoltoa osana Maailmanpankin 1970-luvulla sanelemaa rakennesopeutusohjelmaa. Samanaikaisesti palkkataso on pysynyt matalana. Jopa koulutetut filippiiniläiset muuttavat ulkomaille kotityöntekijöiksi, sillä näin he ansaitsevat enemmän kuin jos työskentelisivät Filippiineillä oman ammattinsa parissa.

Valerien palkka sairaanhoitajana määräaikaisella sopimuksella oli Filippiineillä noin 50 euroa kuukaudessa. Parhaillaan Valerien ainut lapsi käy yksityistä koulua, joka maksaa 40 euroa kuussa.

”Filippiineillä ei ole monia mahdollisuuksia. Monet suomalaiset ihmettelevät, että miksi jätit sellaisen paratiisin, ja tulit tänne kylmään pohjoiseen? Mutta Filippiineillä on hyvin vaikea saada pysyvä työpaikka, varsinkaan jos et tunne ketään paikallishallinnossa.”

Valerien lapsi oli kolmevuotias kun hän muutti Suomeen. Isä pääsi vuosi sitten eläkkeelle ja hoitaa lapsenlastaan nyt täysipäiväisesti. Lähdön jälkeen Valerie on nähnyt poikaansa kaksi kertaa, viimeisen kerran vuonna 2016.

”Yritin viime kesänä vierailla Filippiineillä, mutta viisumissani oli epäselvyyksiä, enkä olisi välttämättä enää voinut palata Suomeen, jos olisin lähtenyt. Joskus puhumme Skypen välityksellä, mutta internet-yhteys Filippiineillä on todella huono ja se on hyvin turhauttavaa, kun yhteys ei toimi.”

AMARIE Concepcion, tuttujen kesken AC, muutti Suomeen marraskuussa 2010 oltuaan ensin au pairina Tanskassa ja Norjassa. Turussa asui ystäviä, jotka auttoivat naisen alkuun uudessa maassa.

Ensimmäiset kaksi vuotta AC työskenteli ja asui perheen luona kotityöntekijänä. Hänen odotettiin tekevän myös ulkotöitä, kuten lehtien putsaamista talon katolta, vaikkei tämä kuulunutkaan sopimukseen.

Moni kotityöntekijä kuvailee erityistä suhdetta kotiin, joka syntyy, kun asuu omalla työpaikallaan. Jotkut kotityöntekijät asuvat pienessä huoneessa, josta kuitenkin maksavat ison summan vuokraa. Usein työntekijän ei ole mahdollista liikkua tilassa yhtä vapautuneesti kuin jos kyseessä olisi täysin oma koti. Onko esimerkiksi mahdollista katsoa televisiota olohuoneessa, jos työnantajat ovat siellä? Myös AC oli huomannut tämän haastavan tilanteen. ”Tuntui, etten voinut pyytää ystäviä käymään.”

Tämän jälkeen AC muutti Helsinkiin siskonsa kanssa ja jatkoi kotityöntekijänä. Parhaillaan hän opiskelee toista vuotta Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa turismia ja tapahtumatuotantoa.

”Saavuin alunperin Tanskaan tarkoituksena opiskella, mutta päädyin au pairiksi siivoamaan ja hoitamaan lapsia. Vasta kymmenen vuoden jälkeen olen päässyt tekemään sitä, mitä oikeasti suunnittelin.”

”Usein filippiiniläiset sanovat, että me olemme vain kotityöntekijöitä. Mutta se, että joku on filippiiniläinen, ei pitäisi määritellä häntä kotityöntekijäksi. Kukaan ei synny harja tai imuri kädessä. Me synnymme kaikki samanlaisina. Olen kulkenut maasta maahan vain löytääkseni tavan päästä opiskelemaan.”

AC tietää monia filippiiniläisiä, kuten oman siskonsa, jotka vain suuntaavat ulkomaille työskentelemään ankarasti, säästävät rahaa, lähettävät kaiken perheelleen ja palaavat kotiin.

”Usein sanon, että sinun pitää elää, mutta toisaalta se on osa filippiiniläistä kulttuuria. Minä en enää ole osa sitä ja minua kritisoidaan siitä.”

”Jos vain teet työtä, se ei ole elämää.”

KOTITYÖTÄ tehdään yksin, toisen ihmisen henkilökohtaisimmassa tilassa. Tämä johtaa usein siihen, että työnantajan ja työntekijän välille muodostuu henkilökohtainen side, molemminpuolinen riippuvuus, joka eroaa muista työsuhteista.

Piilossa tapahtuva työ mahdollistaa monille hyväksikäytön muodoille. Suomessa kotityöntekijät kuvailevat työnantajaansa usein perheekseen. Moni perhe tukee kotityöntekijäänsä oleskeluluvan hankkimisessa ja lasten maahantuonnissa. Silti kyseessä on kuitenkin palkkasuhde.

Kotityöntekijät tienaavat Suomessa yleensä noin 1100– 1500 euroa kuukaudessa. Työnantajan luona asuvat tienaavat alimmillaan 600 euroa verovähennyksen jälkeen, mutta tuolloin vuokra ja ruoka kuuluvat palkkaan. Yleisimmin kotiin Filippiineille pyritään lähettämään 200 euroa kuussa.

Elioni on onnistunut laajentamaan siivottavien perheiden piiriä jo kahteentoista.

”Rakastan tätä työtä, koska minun ei tarvitse asua työnantajieni luona, vaan voin asua itsekseni. Työn jälkeen voin mennä kotiin ja vain levätä. Eikä tarvitse herätä niin aikaisin. Minulla on nyt oma keittiö ja omat lapseni odottamassa kotona, se on niin ihanaa”, Elioni hehkuu.

Työssään Elioni nauttii itsenäisyydestä suunnittelemalla itse omat aikataulunsa ja päiväjärjestyksen, jokainen perhe on erilainen ja se pitää aina huomioida. Päätökset tulevista tehtävistä hän tekee hyvissä ajoin etukäteen.

Kahdeksaan tuntiin sisältyy myös lounastauko. ”Jos työaika loppuu ja silitystyö on vielä kesken, sitten vain lopetan työni!”

AC kertoo, ettei hän enää työskentele perheen luona. ”Mutta joskus he kysyvät, jos voin auttaa heitä. He kohtelevat minua kuin olisin osa perhettään, joten minäkin kohtelen heitä kuin perhettäni”.

Valerien tavoitteena on valmistua vuoden 2018 loppuun mennessä sairaanhoitajaksi, hankkia työpaikka ja asunto, ja tuoda sitten 7-vuotias poika Suomeen, kunhan vain saa töitä.

”Elämästäni tulee koko ajan parempaa, koska liikun kohti suunnitelmaani.”

Valerien nimi on muutettu.

Tämä juttu on osa #piilostanäkyväksi-juttusarjaa, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuvat suomalaisen eriarvoistumisen teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteutusta rahoittaa Koneen Säätiö.

Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjät pitää itsellään puolet kansihinnasta.

Advertisements

Unohdetun kansan ääni

Maailman Kuvalehti 2/2018

Menna Lehbib syntyi pakolaisleirillä Algerian aavikolla. Hän on omistanut elämänsä kotimaalleen Länsi-­Saharalle – vaikkei ole siellä koskaan käynyt.

MK-022018-MennaLehbib1-KukkaRanta-web

Olohuoneen lasipöydällä on tarjotin täynnä teekupposia, keittolevyn päällä lämpiää teevesi. Vaikka puitteet ovat varsin erilaiset, tunnelma on kuin Länsi-Saharassa – Menna Lehbibin kotimaassa Länsi-Afrikan rannikolla.

Tosin Lehbib, 39, ei itse ole koskaan käynyt siellä, sillä valtaosa länsisaharalaisista on asunut jo yli neljän vuosikymmenen ajan Algeriassa pakolaisleireillä. Niin myös Lehbibin perhe.

Lehbib kaataa teetä kuppiin, nostaa lasin ilmaan ja alkaa valuttaa teetä hitaasti toiseen kuppiin. Sama toistetaan niin monta kertaa, kunnes tee on kuohkeaa. Kyseessä on rituaali, jonka Länsi-Saharan aavikkokansa tekee kolmesti päivässä, kolmen juoman verran.

”Ensimmäinen kuppi maistuu kitkerältä kuin elämä, toinen on makeaa kuin rakkaus ja kolmas on pehmeä kuin kuolema”, Lehbib opastaa, ja jatkaa seuraavan kupillisen valmistusta.

Länsi-Sahara on Afrikan viimeinen siirtomaa ja siellä pesii konflikti, joka on jäänyt ratkaisematta. Unohdetun konfliktin taustalla vaikuttavat alueen rikkaat luonnonvarat, kuten fosfaatti ja kalakannat, joita Marokko kauppaa maailmalla.

Sota alkoi, kun Espanja luopui siirtomaastaan vuonna 1975. Välittömästi sen jälkeen Mauritania ja Marokko miehittivät alueen.

Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Lehbibin isä oli liittynyt vuotta aiemmin ensimmäisten joukossa Länsi-Saharan vapautusliike Polisarion sotilaaksi. Sodan sytyttyä isä lähti rintamalle ja äiti jäi kotiin Menna Lehbibin isosiskon kanssa, joka kuitenkin kuoli vuodenikäisenä ruuan ja lääkkeiden puutteeseen.

Helmikuussa 1976 Polisario julisti Länsi-Saharan itsenäiseksi. Samaan aikaan ensimmäiset pakolaiset alkoivat suunnata Algerian aavikolle turvaan. Kaksi vuotta myöhemmin myös Menna Lehbibin äiti lähti pakoon, kun Marokon ilmaiskut kiihtyivät. Kymmeniä tuhansia siviilejä kulki jalan Algerian rajalle. Moni kuoli matkalla.

Edessä oli tyhjä tuulten täyttämä autiomaa, jonne naiset ryhtyivät pystyttämään väliaikaisia leirejä. Nyt, 42 vuotta myöhemmin, yhä noin 165 000 ihmistä odottaa kotiin pääsyä samoilla leireillä.

Menna Lehbib syntyi 1979 pakolaisleirillä Lounais-Algeriassa.

”Ensimmäiset vuodet olivat vaikeita.  Ei ollut mitään: ei vessoja, eikä suihkuja. Hieman myöhemmin Libyasta ja Algeriasta alkoi saapua apua”, Lehbib kuvailee oloja.
Ajan mittaan perheeseen syntyi vielä viisi lasta, kaikki keskellä hiekkadyynejä.

Lehbib opiskeli kuudesta kymmeneen ikävuoteen asti pakolaisleirin omassa koulussa. Alakoulun jälkeen lapset jaettiin ryhmiin ja lähettiin parempiin kouluihin joko Algeriaan, Libyaan tai Kuubaan.

Lehbib päätyi satapäisen lapsilauman mukana yläasteelle Algeriaan Chlefin kaupunkiin. Siellä asuttiin kaukana vanhemmista koko lukuvuosi putkeen. Lapset nukkuivat majatalojen kerrossängyissä. Kesät vietettiin perheen parissa pakolaisleireissä.

”Vanhemmat halusivat kouluttaa meidät, sillä he eivät itse ole luku- ja kirjoitustaitoisia. Sota vei heiltä mahdollisuuden kouluttautua.”

MK-022018-MennaLehbib2-KukkaRanta-web

Mauritanialaiset vetäytyivät pois Länsi-Saharasta elokuussa 1979. Pienen kansan voimat eivät kuitenkaan riittäneet Marokolle, joka otti kaksi-kolmasosaa maasta haltuun ja asutti alueen nopeasti marokkolaisilla.

Polisarion haltuun Länsi-Saharasta jäi pitkä kaistale Mauritanian ja Algerian rajan pinnassa: sitä kutsutaan vapautetuksi alueeksi. Hiekkadyynien suojista sissit suorittivat tiheitä hyökkäyksiään, ja siellä Menna Lehbibin isäkin on viettänyt valtaosan elämästään.

”En juuri ollut isäni kanssa tekemisissä. Ihmettelin usein lapsena, että miksi tuo mies tulee taloomme?”

Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Marokko rakensi 1980-luvulla suojakseen 2700 kilometrin pituisen muurin ja miinoitti hiekkavallin edustan. Alue on nykyisin yksi maailman suurimmista miinakentistä, joka on vienyt hengen tuhansilta ihmisiltä.

Aavikkosotaa kesti  vuoteen 1991, kunnes Marokon ja Polisarion välille saatiin tulitauko YK:n ja Afrikan Unionin välittämällä rauhansopimuksella. Polisario suostui tähän, koska Länsi-Saharan kansalle, sahraweille, luvattiin kansanäänestys itsenäisyydestä –  mahdollisuus päättää itse tulevaisuudestaan.

”Tuolloin kaikki Algeriassa opiskelevat suuntasivat pakolaisleireille, sahrawien mielet täyttyivät toivosta ja ihmiset odottivat kotiin pääsyä.”

Lehbib muistelee, kuinka YK:lta tuli viestejä rekka-autoista, jotka tulisivat pian hakemaan ihmisiä leireiltä.

”Odotimme teltoissamme lupauksia, jotka olivatkin valheita. Kolmen kuukauden jälkeen vanhempamme käskivät meidät takaisin kouluun.”

On kulunut jo 27 vuotta, eikä kansanäänestystä ole vieläkään pidetty.

”Yritys on aina tyssännyt Marokon vastustukseen. Se on ollut mahdollista Ranskan tuella, jolla on veto-oikeus YK:n turvallisuusneuvostossa. Usein tuntuu, että länsisaharalaisilla on konflikti Ranskan kanssa, ei Marokon.”

EU-tuomioistuin teki helmikuussa 2018 tärkeän linjauksen. Sen mukaan EU:n kahdenvälinen kalastussopimus Marokon kanssa ei voi enää kattaa Länsi-Saharan aluevesiä tai muuten sopimus olisi kansainvälisen lain vastainen, koska alue on Marokon miehittämä.

”Se on suuri voitto”, Lehbib hehkuu.

EU-tuomioistuimen päätöksen laajempia seurauksia vasta arvellaan, mutta joka tapauksessa kyseessä on iso toivonpilkahdus.

”Nyt voimme painostaa muitakin ulkomaisia yrityksiä jättämään bisnekset miehittäjävaltion kanssa.”

Esimerkkinä Lehbib mainitsee Länsi-Saharassa Marokon kanssa yhteistyötä tekevän suomalaisen konepajayhtiö Wärtsilän, joka juuri uusi sopimuksensa Marokon kanssa sähkövoimaloiden toimittamiseksi Länsi-Saharaan.

Algerian puolella pakolaisleirit ovat eristyksissä. Siellä on puute vedestä, ruuasta, terveyspalveluista ja koulutuksesta. Töitä ei juuri ole.

Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

Leirit ovat riippuvaisia kansainvälisestä avusta, joka sekin on nyt talouskriisin myötä heikentynyt kriittisesti. Pakolaisleireiltä on kaikunut pelkoa nuoren polven radikalisoitumisesta.

”Nuoret eivät enää kestä odottamista, vaan haluaisivat palata sotaan. Monille olisi parempi kuolla kuin elää tätä elämää”, Lehbib sanoo.

Vuonna 2002 Lehbib sai päätökseen kahden vuoden lakiopinnot algerialaisessa yliopistossa ja palasi pakolaisleirille. Hän aloitti työn sahrawinaisten kansallisessa järjestössä ja toimi naisten kulttuurikeskuksen presidenttinä.

”Naiset ovat rakentaneet leirit. He ovat osa yhteiskuntaa siinä missä miehetkin. Olemme edistyksellisiä: naiset voivat erota ja mennä naimisiin niin monta kertaa kuin haluavat.”

Vuonna 2007 Lehbib sai apurahan ja  pänttäsi maisterinpaperit Espanjassa. Syyskuussa 2009 puhelin soi: Polisarion edustaja totesi, että maa tarvitsee Lehbibiä Norjassa, jonne oltiin avaamassa uutta tiedotustoimistoa.

Lehbib muutti Osloon, ja pian juhlittiin myös häitä Algerian pakolaisleirissä. Aviomies oli löytynyt Espanjasta, jonne Kuubassa opiskellut sahrawimies oli tullut työstämään väitöskirjaansa.

Parin ensimmäinen lapsi syntyi Norjassa. Kun vauva oli kuuden kuukauden ikäinen, Lehbib nimitettiin Polisarion edustajaksi Suomeen. Kaksi seuraavaa lasta syntyivät Suomen kansalaisina.

Euroopassa ja Aasiassa Polisarion tietotoimistoja on noin viitisenkymmentä. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa Polisariolla on yli 80 suurlähetystöä.

Lehbibin työtä on lisätä tietoisuutta Länsi-Saharasta ja edistää sen itsenäistymistä. Haasteita tuovat tämän kylmän maan vaikea kieli, unohdettua konfliktia suuremmat kriisit maailmalla sekä oman elämän ruuhkavuodet.

Päiväkodin päätyttyä Lehbib viettää kiireistä perhe-elämää. Lasten mentyä nukkumaan hän lukee yömyöhään ja pitää yhteyksiä maailmanlaajuiseen länsisaharalaisten verkostoonsa.

”Kun Suomi juhli 100-vuotis­juhlaansa, itkin vuolaasti. Sama tunne valtaa minut usein, kun olen suurlähetystöissä vieraana juhlimassa itsenäisyyspäiviä. Se on tunne, että minulta itseltäni puuttuu jotain.”

Kuka?

 

Globalisti-lehden teemana liikakalastus

Globalisti 2/2016 | Teksti: Jaro Karkinen | Kuvat: Kukka Ranta

Kalastus on tärkeä elinkeino ja kala merkittävä proteiinin lähde etenkin monissa kehitysmaissa. Liikakalastus uhkaa kuitenkin tyhjentää maailman meret. Meriä uhkaavat myös monet muut tekijät, kuten ilmastonmuutos ja roskaantuminen. Mitä voisimme tehdä merien suojelemiseksi? Miten kuluttaa kestävämmin?

Globalisti_2016_2_kansi-KuvaKukkaRanta  Globalisti-2016-2-kuvatKukkaRanta

Globalisti_2016_2_kuvatKukkaRanta

 

 

The Asylum Issue

Mask Magazine October 2015 #21 | Cover Photo Kukka Ranta

MaskMagazine-october2015-PhotographerKukkaRanta

On the cover Palestinian girl reading in occupied East Jerusalem after her house was bulldozed to the ground by Israeli soldiers. Photo by Finnish freelance journalist and photographer Kukka Ranta. Interview with photographer to follow.

Check out the interview with Kukka published on November 3rd, 2015 including many photos along the road:maskmagazine-kukkaranta-112015

Migración Ilícita a Europa: Las consecuencias de la pesca ilegal y la sobrepesca en África Occidental.

La Iniciativa Global Contra El Crimen Organizado Transnacional | 8.5.2015 | Fotografía e investigación: Kukka Ranta

La población de África Occidental, cuna de uno de los ambientes marinos más ricos del mundo, padece de una pobreza generalizada y de una escasez de sustento legítimo, en parte debido a los altos niveles de pesca ilegal y de sobrepesca.

Cuando la población mundial de peces colapsó en Senegal en 2005, alrededor de 5.000 ciudadanos del oeste de África huyeron de la pobreza hacia las Islas Canarias en botes artesanales de madera que los pescadores ya no podían utilizar con fines comerciales. El año siguiente, la cifra escaló a más de 31.000 migrantes. En 2006, se estima que 6.000 ciudadanos de África Occidental perdieron su vida intentando buscar un futuro mejor en Europa. La mayoría de estos migrantes eran de Senegal y Mauritania, países con las cuales Europa tiene los más grandes y antiguos acuerdos pesqueros. Las raíces de la actual crisis migratoria en el Mediterráneo es, de muchas formas, una crisis que Europa misma creó.

La siguiente presentación de fotografías está basada en investigación original en África Occidental, realizada por Kukka Ranta, y documenta la historia:

Se estima que África Occidental recibe los mayores niveles de pesca ilegal, no informada y no reglamentada en todo el mundo. Los buques extranjeros están sacando provecho de uno de los países más pobres del mundo, que no puede hacerle frente al gasto que significa vigilar sus propias aguas territoriales, y en donde el índice de corrupción suele estar entre los más altos del mundo.

Desde que las principales potencias pesqueras del mundo han vaciado sus propias aguas, el problema de la sobrepesca industrial está siendo exportado a mares distantes. La Unión Europea concretó su primer acuerdo bilateral con Senegal relativo a la pesca en África en 1979, y poco después ingresaron barcos pesqueros de origen chino y otros buques asiáticos a las aguas del oeste africano, varios de ellos operando ilegalmente. Muchos de los buques involucrados en actividades ilegales en África Occidental operan bajo las banderas más convenientes. De acuerdo con la Fundación de Justicia Ambiental, un número considerable de estos buques son propiedad de empresas europeas.

Los países de la costa oeste africana están perdiendo US$1.300 millones anuales y el 37% de su pesca anual por culpa de la pesca ilegal, no informada y no reglamentada. La mayoría de estos peces ilegalmente obtenidos es llevada a la UE y a China, los mayores mercados pesqueros a nivel mundial, en donde la demanda crece a un ritmo constante. Al mismo tiempo, la sobrepesca industrial está destruyendo el sustento y la seguridad alimenticia de una de las comunidades más pobres del mundo, forzándolos a ir tras un nuevo y posiblemente mejor futuro en cualquier otro lugar.

Fotografía e investigación: Kukka Ranta.

Apeat apajat

Image 11/2011 joulukuu | Teksti Kukka Ranta | Kuvat Ville Palonen

Raportti: Kuinka kalat katosivat
Maailman vesistä uhkaavat kadota kalat. Euroopan ruokapöytiin saalistetaan syötävää Afrikan rannoilta, paikallisten tappioksi. Toimittaja Kukka Ranta ja kuvaaja Ville Palonen lähtivät Selkämerelle kalastajan matkaan.536af-image-11-2011_apeat_apajat1-kukkaranta


Viima puhisee vasten kasvoja. Aamu-uutisissa avomerialueille on annettu kovan tuulen varoitus. Meri velloo ympärillä ja aallot laajenevat, kun Olympos-alus suuntaa yhä syvemmälle kohti Selkämerta. Käsi hakee kaiteesta tasapainoa.

Olympos on Suomen suurimpia troolareita, mutta äärettömällä avomerellä aallot eivät anna armoa; horisontti heiluu kuin umpihumalaisen katse. Vaahtopäät nielevät aluksen keulaa kerta toisensa jälkeen.

Komentosillalla kapteenin tuolissa istuu tyyni kalastajasuvun perillinen. Tommi Lindroth, 44, on seilannut koko ikänsä.

Lindrothin suku on Iniöstä, Länsi-Turunmaan saaristosta. Pikkupojasta asti ammattikalastajaisänsä mukana kulkenut Lindroth on nähnyt, kuinka suuren muutoksen alueen kalatalous on käynyt läpi.
 
… lue lisää Imagesta!