Kosovon romanit tahtovat oikeuksia

Global.finland.fi 10.12.2013 | Kuvat ja teksti: Kukka Ranta

Kosovossa serbien ja albaanien väliset ongelmat ovat vieneet kaiken huomion. Nyt maan vähemmistöt yrittävät saada itsenäisen Kosovon uuden perustuslain ja vähemmistöstrategian lupaamia oikeuksia ja kehitystä vihdoin osakseen.

Suurin romanien kohtaama ongelma on edelleen rasismi. Vaikeuksia aiheuttavat moninkertaiset ennakkoluulot romaneja kohtaan ja Kosovon hallituksen heikko sitoutuminen vähemmistöjen aseman parantamiseen.

Kosovossa on Euroopan korkein, 43 prosentin työttömyys. Nuorisotyöttömyys on yli 70 prosenttia. Romanivähemmistöjen alueella työttömyys hipoo sataa prosenttia.

Ennen sotaa serbit suosivat romaneja, koska eivät halunneet antaa työtä albaaneille. Tällöin suurimmalla osalla Kosovon romaniperheistä oli työtä ja asunnot. Sodan myötä lähes kaikki menettivät työnsä. Kymmenet tuhannet pakenivat vuosia jatkuneita väkivaltaisuuksia.

Valtaosa Kosovon RAE-vähemmistöistä, romaneista, aškaleista ja egyptiläisistä, elää äärimmäisessä köyhyydessä. Lisäksi alhainen koulutus sekä ahtaat ja surkeat asuinolot hankaloittavat romaniperheiden lasten koulunkäyntiä. Se pahentaa köyhyyskierrettä entisestään.

Kosovolaisten romanien vuonna 2009 perustama Voice of RAE -järjestö tukee lasten ja nuorten kouluttamista, rahoittaa vähemmistöperheiden työllistymistä ja parantaa asumisen laatua erityisesti maaseutujen romanikylissä.

Viisi vuotta päiväkeskuksessa läksyjä tehneen Aheta Ramicin, 12, mielestä parasta on ollut oppia kirjoittamaan. Isona hän haluaa lääkäriksi auttaakseen muita ihmisiä. Vanhemmat työskentelevät romanien perinteisessä ammatissa seppinä. Perheessä on kaksi veljeä ja neljä siskoa. Kotona asutaan ahtaasti, eikä vanhemmilla ole aikaa tai tietämystä auttaa lapsiaan opiskelussa. Köyhimmissä perheissä lapsetkin osallistuvat elannon hankkimiseen.

Lue lisää Global.finland.fi-verkkopalvelusta!
Tutustu Voice of Rae -järjestön nettisivuihin tai Facebookiin.

Menneisyyden varjot

Ulkopolitiikka 3/2013 | Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

Serbia on onnistunut purkamaan EU-jäsenyysneuvotteluiden suurimmat esteet, mutta nationalismi, rikollisuus ja epäluulo länttä kohtaan ovat juurtuneet syvälle.

Ovatko ihmiset siellä primitiivisiä?” kysyy serbimies kosovolaisista aidosti huolestuneen näköisenä belgradilaisessa kahvilassa.

Nuori mies on Kroatian serbipakolainen, mutta vuonna 1991–1995 käyty Kroatian sota on serbien mielessä unohdettu kauna. Serbialaiset ja kroatialaiset ovat olleet tekemisissä toistensa jo kanssa vuosien ajan. Kosovo on sen sijaan serbeille edelleen kuin tuntematon musta aukko, tai hitaasti paraneva avohaava, jota EU nyt tikkaa umpeen.

Kosovon kysymys on ollut pitkään este neuvotteluille Serbian EU-jäsenyydestä. Kosovo julistautui itsenäiseksi helmikuussa 2008, mitä Serbia on sitkeästi vastustanut. Kahden maan pääministerit tapasivat ensimmäistä kertaa sovitellakseen välejään lokakuussa 2012.

Neuvotteluissa pöydän toisella puolella istuu Serbian sosialistipuoluetta edustava pääministeri Ivica Dačič, joka tunnetaan myös Slobodan Miloševićin tiedottajana ja lempinimellä Balkanin teurastaja. Vastapuolella on Kosovon pääministeri Hashim Thaçi, joka oli Kosovon vapautusarmeijan UÇK:n poliittinen johtaja ja jota epäillään sodan aikaisista rikoksista ja mafian johtamisesta.

Vielä vuosi sitten Serbian edistyspuoluetta edustava tuore presidentti Tomislav Nikolić uhosi, että jos Kosovon tunnustaminen on edellytys EU:n jäsenyysneuvottelujen etenemiselle, EU saa jäädä. Todellinen läpimurto tehtiin huhtikuussa 2013, kun Serbia myöntyi Kosovon serbien alueelliseen itsehallintoon, vaikka ei vielä tunnustanutkaan Kosovon itsenäisyyttä.

Kesäkuussa Euroopan komissio palkitsi Serbian maan pyrkimyksistä lähentää välejään Kosovon kanssa ja myöntyi aloittamaan EU-jäsenyysneuvottelut tammikuussa 2014. Myös Kosovolle raotetaan EU:n ovea aloittamalla neuvottelut vakaus- ja assosiaatiosopimuksesta.

Serbian ja Kosovon suhteen vakiintuminen on merkittävä voitto myös EU-diplomatialle. Neuvotteluja johtanut EU:n ulkoministeri Catherine Ashton kiteytti heinäkuussa vierailullaan Belgradissa: ”Tärkeintä on nyt panna saavutettu sopimus täytäntöön. Poliittisen päätöksen muuttaminen käytännön toiminnaksi ei ole helppoa.”

Serbia-Kosovo-Ulkopolitiikka-lehti-201303-KukkaRanta1 Kosovossa on Serbian ortodoksikirkon vanhimmat luostarit. Aikoinaan Slobodan Milošević nosti Kosovon Suur-Serbian keskiöön juuri historiallisten syiden takia. Kuva: Kukka Ranta.

Serbinationalismin ydin

Samaan aikaan kun Brysselissä tehtiin EU-diplomatian historiaa, serbinationalistit kokoontuivat Kosovo Poljen taistelun vuosipäivänä kesäkuussa Kosovossa.

Serbian kuningaskunta hävisi vuoden 1389 taistelussa ottomaaneille. Serbit vetäytyivät ja Kosovon alueelle muutti Albaniasta vuosisatojen kuluessa albaaneja, jotka ovat nyt kosovolaisia. Kosovoon jäivät Serbian kulttuuriperinnön tärkeimmät aarteet, suurten kuninkaiden rakennuttamat luostarit, joiden näkemisestä jokainen serbi haaveilee.

Milošević valjasti Kosovo Poljen taistelun serbinationalismin ytimeksi astuessaan valtaan 1989. Hän korosti Kosovon alueen historiallista merkitystä, ja hänen iskulauseensa oli, että kaikkien serbien tulisi asua yhdessä valtiossa, Suur-Serbiassa. Tuolloin lähes kolme miljoonaa serbiä asui Serbian rajojen ulkopuolella, enimmäkseen Kroatiassa ja Bosniassa.

Nyt Kosovo Poljen taistelupaikalla, laajalla ruohokentällä Pristinan liepeillä, kohoaa kivinen muistomerkki. Vuosipäivän aamu vietetään ortodoksipappien seremonialla Gračanican luostarilla, kymmenisen kilometriä Pristinasta etelään.

Joka toinen piispan lausuma sana on ”Republika Srpska”, ja kansa hurraa. Serbiassa ortodoksinen kirkko ja politiikka ovat kietoutuneet tiiviisti yhteen. Myös Miloševićin ja Bosnian serbiarmeijan entisen komentajan Ratko Mladićin nimet vilahtavat puheessa. Liha käryää katukarnevaaliksi muuttuneen Kosovon serbikylän keskustiellä. Lähiteiden varsilla seisoo tavallista enemmän poliiseja.

Nuoret miehet ovat pukeutuneet Serbian lippuihin ja kyrillisin kirjaimin Serbiaa ylistäviin paitoihin. Useita satoja on saapunut Pohjois-Kosovon serbialueilta ja Serbiasta saakka. Ilmiö on tuttu Miloševićin ajoista asti, jolloin äärinationalistisia joukkoja kuljeteltiin busseilla mielenosoituksiin ympäri entistä Jugoslaviaa. Nyt mukana on enimmäkseen testosteronia uhkuvia jalkapallohuligaaneja.

Iltapäivällä uskonnollisten seremonioiden päätyttyä Kosovo Poljen juhla on ohi. Serbisiviilit pakkautuvat busseihin. Ilmassa säksättää helikopteri, ja koko alue kuhisee Kosovon poliiseja, Naton KFOR-joukkoja sekä EU:n siviilikriisinhallintaoperaation EULEXin poliiseja.

Yhtäkkiä läheisen tien lyhtypylväissä lepattaa Albanian ja Kosovon lippuja, ja autio suora ammottaa tyhjänä poliiseista. Bussit pysähtyvät, ja hetkessä niiden takaa paljastuu ryhmä albaaninuoria, jotka kivittävät bussin ikkunoita isoilla murikoilla muutaman metrin päästä.

Hetkessä täsmäisku on ohi ja hyökkääjät pinkovat läheisten talojen taakse. Bussien ovet aukeavat ja ulos juoksee paidattomia serbinuoria tatuointeineen. Kauempaa ryntää poliiseja. Bussin rikkinäisten ikkunoiden takaa heilutetaan Serbian lippuja ja Serbian voitonmerkkiä näyttäviä kolmea sormea. Kosovo Poljen päivänä pienikin ärsyke voi leimahtaa yhä vihaan ja väkivaltaan – ulkopuoliselle rauhanturvaamiselle on vielä suuri tarve.

Osa busseista palaa Gračanican serbikaupunkiin poliisivalvonnan läpi. Kylän asukkaat ryntäävät serbilippuja kantavia nuoria vastaan. Jugoslavian aikaiseen armeijan lakkiin sonnustautunut mies ottaa rakia-pullonsa esille ja tarjoilee nuorukaisille vahvaa voitonryyppyä. Illan konsertissa on luvassa turbofolkia, joka nousi sota-aikana suureen suosioon kansallisromantiikan ja patriotismin ylistäjänä.

”Ehkä kymmenen prosenttia täällä kannattaa EU:ta, loput vastustavat”, sanoo juhlapäivää seuraava Kosovon serbi Branica Milenkovic. ”Tänä vuonna päätän, lähdenkö Kosovosta vai perustanko perheen. Olemme patriootteja, eikä EU lupaa hyvää Serbian maalle. EU tuhoaa meidät.”

Rikollisyhteiskunnan kasvatit

Vuosien ajan Serbian jäsenyysneuvottelujen toinen tärkeä ennakkoehto oli sotarikollisten luovuttaminen Haagiin. Serbian pääministeriksi 2001 noussut Zoran Djindjić tunnettiin EU-myönteisenä Miloševićin vastaisen kansanliikkeen johtajana, joka kannatti sotarikollisten kiinniottoa. Hän päätti Miloševićin lähettämisestä Haagiin vuonna 2001, Jugoslavian silloista presidenttiä Vojislav Koštunicaa kuulematta.

Liian aikainen rohkeus koitui Djindjićin kohtaloksi. Maaliskuussa 2003 tarkka-ampujan luoti pysäytti pääministerin sydämen, kun hän oli nousemassa autostaan parlamenttitalon takana. Murhan taustalla olivat sisäministeriön alaiset puolisotilaalliset joukot.

”Sen teki EU”, sanoo moni serbialainen Djindjićin murhasta. Myös useat akateemisesti koulutetut myöntävät EU:n syyllisyyden teoriassa mahdolliseksi. Myös Natoa epäillään. Miloševićin politiikkaan kuului keskeisesti voimakas länsivastaisuus, ja serbialaiset ovat eläneet propagandan keskellä.

”Historian ja sotien painolasti on vielä monien mielessä”, toteaa tutkija Sonia Mitrovic. Hän on vierailemassa kotikaupungissaan Belgradissa Barcelonasta, jossa valmistelee väitöskirjaa siirtymäoikeuden vaikutuksista Serbian ja Kroatian oikeusvaltion kehittymiseen.

”Serbiassa muistetaan edelleen Naton kolme kuukautta jatkuneet pommitukset. Serbialaiset kokevat EU:n hylänneen heidät. Kroatialaiset, bosniakit ja äärialbaanit ovat kaikki saaneet uhrin aseman, mutta serbit on yksin leimattu syyllisiksi.”

Serbia-Kosovo-Ulkopolitiikka-lehti-201303-KukkaRanta2
Kosovo Poljen vuosipäivänä juhlijoiden sormet taipuvat sodan aikana tutuksi tulleeseen Serbian voitonmerkkiin. Kuva: Kukka Ranta.

Mitrovic painottaa, että kaikki Serbian keskeiset puolueet ovat sotien joukkomurhien tahraamia. Poliitikot ovat olleet suoraan kytköksissä armeijaan, puolisotilaallisiin joukkoihin ja niistä muodostuneeseen mafiaan, ja monet sympatisoivat rikollisia edelleen. Rankaisemattomuus ja korruptio ovat maan suurimpia vitsauksia.

Serbialainen taiteilija Esko Curtic kiteyttää serbialaisten kokemaa todellisuutta: ”Jos haluat rikastua Serbiassa, sinun tulee kääntyä huumekaupan tai politiikan puoleen. Zoran Djindjić tuli korruptoituneen porukan ulkopuolelta. Et voi tehdä mitään, ellei sinulla ole mafiaa takanasi.”

Miloševicin ajan rikollisyhteiskunnassa kasvanut Curtic uskoo, että myös EU toimii rikollisverkostoihin tukeutuen. ”Näin asiat toimivat”.

Kosovosta sisäisiin ongelmiin

Serbinuoret eivät usko EU:n tuovan heidän elämäänsä muutosta. Vallalla on euroskeptinen ilmapiiri; tutkimusten mukaan vain puolet kansasta kannattaa EU:ta.

Ihmiset ovat pettyneitä jäsenyysneuvotteluiden hitaaseen etenemiseen. Lisäksi eurokriisi on vienyt monien toiveet taloudellisesta noususta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. EU:n tarjoama konkreettisin muutos eli viisumivapaus saavutettiin jo 2009.

EU-kantaan katsomatta lähes kaikki kuitenkin painottavat, että Kosovo on osa Serbiaa. Useimmat tosin myöntävät, että vaikka Kosovon menetys on kamalaa, ei poliitikoilla ole ollut vaihtoehtoa. Myöntyminen Kosovon-kysymyksessä on ollut hinta EU-jäsenyysneuvotteluista.

Serbia toivoo jäsenyyttä viidessä vuodessa, mutta Brysselissä jäsenyyden uskotaan toteutuvan vuoden 2020 paikkeilla. Se edellyttää taloudellisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista sekä EU:n yhteisten sääntöjen voimaan saattamista.

Lähes kymmenen vuotta Serbian presidentin virkaa hallinnut Demokraattinen puolue DS menetti toukokuun 2012 vaaleissa presidentin ja pääministerin paikat sekä hallitusasemansa. Murhatun Djindjićin tilalle puolueen johtoon aikoinaan noussut Boris Tadić hävisi presidentinvaalit oikeistolaisen edistyspuolueen (SNS) Tomislav Nikolićille.

Tadić oli aiemmin julistanut presidentinvaalien olevan kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Tutkija Sonia Mitrovic kuitenkin nimeää häviön keskeiseksi syyksi puolueen keskuudessa rehottaneen korruption ja kykenemättömyyden hoitaa Kosovon-kysymystä.

”EU:n vaatimuksesta Kosovon-kysymys on selvitetty, ja vihdoin vapautuu tilaa puuttua maan muihin ongelmiin, kuten poliittisen järjestelmän ja hallinnon demokratisoimiseen sekä talouden rakenteiden kehittämiseen, keskeisimpinä asioina valtava korruptio ja korkea työttömyys”, Sonia Mitrovic luettelee.

Serbiassa talous on romahtanut ja köyhyys on kaksinkertaistunut talouskriisin aikana. Monet kokevat köyhyyden paluuna Miloševićin aikaan. Vuonna 2012 työttömyys hipoi jo 26:ta prosenttia, kun neljä vuotta aiemmin työttömiä oli 14 prosenttia. Serbiassa ongelmana on myös väestön vanheneminen, päinvastoin kuin Kosovossa, jossa 34 prosenttia väestöstä on alle 18-vuotiaita.

Serbian tärkeimmät vientituotteet ovat lähinnä maatalous- ja terästeollisuuden tuotteita. Lähes 90 prosenttia Serbian viennistä suuntautuu muualle Eurooppaan: 55 prosenttia EU:hun ja kolmasosa Balkanin alueen maihin. Maailmanpankin mukaan Serbian suurin haaste on nostaa elintasoa, parantaa työllisyyttä ja uudistaa verotusta. Verolakien uudistaminen ja veronkierron kitkeminen ovat nyt hallituksen asialistalla. Arviolta 35–40 prosenttia Serbian työvoimasta on pimeää.

Miloševićin lapset

Talouskehityksen ja toimeentulon heikentyessä rikollisuus on saanut Serbiassa uutta kasvualustaa. Maassa on lukuisia urheilujoukkueita, joiden fanijoukot koostuvat 15–25-vuotiaiden miesten massoista. Osa faneista on kytköksissä rikollisiin, äärioikeistolaisiin ja -nationalistisiin joukkoihin.

Pääministeri Ivica Dačićin mukaan puolet maan urheiluseuroista on mafian omistamia. Sonia Mitrovic tarkentaa, että rikollista rahaa pestään ja ansaitaan myös esimerkiksi ravintolatoiminnassa ja kaupoissa. Belgradin yössä kohtaa vankilasta vapautuneita huumediilereitä ja kansainvälisillä rikolliskytköksillä rehvastelevia humalaisia miehiä.

Sotarikollisista muodostui taloudellisesti menestyneitä suuria sankareita, ja nykyiset äärinationalistinuoret kantavat heidän kuviaan paidoissaan ja tatuoidussa ihossaan niin Serbiassa kuin Kosovon serbialueilla. Huligaaneja näkee mielenosoituksissa, katujengeinä, ja heidän nationalistiset töhrynsä julistavat katukuvassa vuotta 1389.

Sonia Mitrovicin mukaan syy äärinationalistiseen huliganismiin on ennen kaikkea vaihtoehdottomuus. Lähes joka toinen serbialainen nuori on työtön.

”Kutsumme heitä Miloševićin lapsiksi, sillä he ovat eläneet sodan, sodanjälkeisen ajan ja nyt talouskriisin. Nämä nuoret tuntevat itsensä torjutuiksi.”

”Jalkapallojoukkueiden ryhmissä nuoret miehet vahvistavat identiteettiään, ja toiminta takaa myös rikollisia tuloja. Tästä voi kehittyä todellinen ongelma. Ratkaisuna näen valtion, joka pystyy tarjoamaan vaihtoehtoja, ja jolla on paikka Euroopan unionissa.”

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija.

Sodan musta talous

Jugoslavian hajoaminen 1990-luvulla loi laajan rikollisuuden ja salakuljetuksen verkoston Balkanille, josta muodostui sodan päättymisen jälkeen ihmiskaupan portti Eurooppaan.

Teksti ja kuva: Kukka Ranta. Julkaistu Voima-lehden välissä 09/2007 ilmestyneessä
Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden Sota vs. Rauha -julkaisussa.

Suuret ihmisoikeusloukkaukset jatkuvat sodan loputtuakin. Keskeisiä syitä tähän ovat sotarikoksiin osallistuneiden valtava määrä, heidän syyttämättä jättäminen ja jopa sotarikollisten suoranainen suojeleminen.

Suunnitelmallisia sotarikoksia toteuttaneet serbit ja kroaatit jakavat yhä Bosniaa muslimien kanssa.

Vaikka entisiä sotarikollisia on asetettu syytteeseen ja tuomittukin, on heistä suuri osa vielä vapaana. Syytetyt ovat sodan virallisia toimijoita, kuten armeijan upseereita tai muita vastuuhenkilöitä. Syytelistoilta puuttuvat kokonaan puolisotilaalliset joukot tai muut rikolliset, jotka tekivät ison osan puhdistuksista ja muista laittomuuksista.

Lähes 900 Srebrenican joukkomurhaan osallistuneen Bosnian serbin arvellaan edelleen työskentelevän serbihallituksen, armeijan tai poliisin alaisuudessa.

Serbiarmeijan puolella on ollut suuria ongelmia saada sotarikollisia vastuuseen, sillä sodanaikaisen valtio- ja armeijajohdon välillä oli hyvin tiivis yhteys. Lukuisten puolisotilaallisten joukkojen käyttö etnisissä puhdistuksissa oli pitkälti taktikoitua, sillä syyllisyyttä on ollut vaikea langettaa epävirallisille hallitusten suojelemille toimijoille.

YK:n julistaman Jugoslavian alueen ase- ja kauppasaarron aikana mafia, rikolliset, puolisotilaalliset joukot, poliisivoimat ja hallitukset toimivat Bosnia-Hertsegovinassa hyvin tiiviissä yhteistyössä keskenään sotimisen, salakuljetuksen, sotarikosten, etnisen puhdistuksen ja erilaisten ryöstelyjen osalla. Todellisuudessa kauppasaarto tuki serbejä ja kurjisti heikompia osapuolia. Bosnia-Hertsegovinalla ei ollut laisinkaan omaa alueellista puolustusjärjestelmää, mikä johti suurimittaiseen korruptioon ja mafiavaltion syntyyn. Tällöin ryhmien välille muodostuivat vahvat siteet.

Rauha merkitsi mafialle suurta tulonmenetystä. Taloudellinen kurjuus jatkui samalla, kun piti etsiä uusia toimeentulon keinoja raunioituneessa yhteiskunnassa. Rikollisverkostot olivat jo olemassa, jolloin monet siirtyivät aseiden, huumeiden ja ihmisten salakuljetukseen sekä tuottoisaan ihmiskauppaan ja prostituutiobisnekseen. Bosnia-Hertsegovinasta tuli Balkanin ihmiskaupan pääkohdemaa vuonna 1995 solmitun Daytonin rauhansopimuksen jälkeen.

Sota-aikana toimineiden rikollisten ja sodan jälkeisen ihmiskaupan välillä on selkeä yhteys. YK:n Sarajevon toimiston johtajan Madeleine Reesin mukaan Bosnia-Hertsegovinassa toimii noin 900 bordellia, joissa naiskaupan uhreja arvellaan olevan jatkuvasti noin 600–3000. Bordellit sijaitsevat samoissa kaupungeissa, jotka sodan aikana toimivat joko armeijan tukikohtina tai sotarikosten näyttämöinä.

Bosnian poliisit ovat mm. antaneet suojelusta bordellien pitäjille sekä vihjeitä tulevista ratsioista. Human Rights Watchin mukaan Bosnian poliisien korruptoituneisuus on tärkein syy siihen, miksi naiskauppa pääsi kasvamaan sodanjälkeisessä yhteiskunnassa niin laajaksi. Vuonna 1996 Bosniassa toimi 23 000 poliisia, joista puolet oli kotiutettu armeijasta poliisin työhön ilman minkäänlaista koulutusta. Poliisien palkat ovat pieniä ja monet hakevat sivutuloja tuottavasta prostituutiobisneksestä.

Etenkin työ- ja oleskeluluvista vastuussa olevat viranomaiset saavat naisten mukaan ilmaisia palveluita bordelleissa. Ihmisoikeusjärjestöjen suorittamien haastattelujen perusteella noin 70 prosenttia asiakkaista on paikallisia, lähinnä poliiseja, ja 30 prosenttia kansainvälisiä vieraita. Naiset eivät usein tiedä eroa poliisien tekemien virallisten ja epävirallisten vierailujen välillä, ja siksi avun hakeminen on todella vaikeaa. Poliisien tekemien ratsioiden yhteydessä naisia on pidätetty ja heitä on syytetty seksin myymisestä, väärien asiakirjojen hallussapidosta, laittomasta maahantulosta sekä työ- ja oleskelulupien puutteesta.

Sodan aikaisesta yhteiskunnasta tulee yleinen rikollisuuden kasvualusta laillisuuden ja yleisten normien rappeutuessa. Konfliktin päättymisen jälkeen on hyvin tärkeää saada aikaiseksi toimiva hallitus, toimintakykyinen poliisi- ja oikeusjärjestelmä, sekä kattava lainsäädäntö.

Ihmiskauppa on vielä varsin uusi ilmiö ja siihen liittyy pienemmät kiinnijäämisen riskit. Niin kauan kun eurooppalainen siirtolaisuuspolitiikka tiukentaa otettaan, kasvavat rikollisjärjestöjen mahdollisuudet ihmisten salakuljetukseen. Samalla yhä useampi joutuu ihmiskaupan uhriksi.

"Mitä ihmettä sä täällä teet?"

”Miks ihmeessä sä oot tänne tullu, kun me vaan halutaan pois täältä?” kuuluu lähes jokaisen serbialaisen nuoren suusta, kun he näkevät ulkomaalaisen. Ihmiset ovat hyvin vastaanottavia ja kiinnostuneita, vaikkakin kovin ihmetteleviä. Vanhat mummotkin tulevat kaduilla sanomaan kädestä pitäen ”tervetuloa” ja kutsuvat kylään. Jokaisen bussimatkani aikana joko serbi, kosovon albaani tai bosniakki nainen tarjoaa ruokaa ja ylenpalttista ystävällisyyttään kielimuurista huolimatta. Miten tällaisen lämmön keskellä on voinut vallita niin syvää vihaa – vain ihan vähän aikaa sitten?

Nuoret belgradilaiset alkavat keskustelemaan nykytilanteesta joko hyvin kiihkeästi tai täysin vastahakoisesti. Joka tapauksessa he kuitenkin turhautuvat pian ja sanovat etteivät välitä enää politiikasta, koska se masentaa liikaa. Puhuessamme sitten menneestä, nykyhetkestä tai tulevaisuudesta serbinuoret aloittavat aina ottomaaneille vuonna 1383 hävitystä Kosovo Poljen taistelusta. Sitä ennen serbikuninkaat olivat suuria ja he hallitsivat Kosovon alueella.

Taistelun jälkeen serbiasutus väheni, jolloin alueelle alkoi asettua albanialaisia. Serbien paluumuutosta huolimatta Kosovon albaaneista kasvoi vuosisatojen kuluessa enemmistö. Serbialaisen nationalismin mukaan Kosovo kuuluu heille, koska heidän ortodoksiset luostarit ja koko kulttuuriperintö lepää siellä. Serbit tuntuvat olevan hukassa oman identiteettinsä kanssa, koska tulevaisuus näyttää valtion supistumiselta Eräs pohjoisserbialainen nuori nainen vertaa tilannetta Suomeen: ”Ajattele jos suomenruotsalaiset alkaisivat nyt vaatia omaa rannikkovaltiota Länsi-Suomeen?”

Meidän länsieurooppalaisten mielikuva entisestä Jugoslaviasta on hyvin väkivalta- ja sotapainotteinen. Yhtälailla Kosovo on Balkanin oma sisäinen harhakuva. Kertoessani aikeistani matkustaa Kosovon pääkaupunkiin Prishtinaan kaikki tapaamani jugoslaavit tuhahtavat, ovat hetken hiljaa ja kutsuvat hulluksi. Kroatialaiset varoittelevat avoimesta konfliktista tai tulevasta sodasta, koska serbit nyt vain ovat sellaisia. Serbialaiset taas kutsuvat Kosovon albaaneja terroristeiksi, aluetta todella vaaralliseksi ja täysin kehittymättömäksi. En kuitenkaan halua uskoa muita – median ja propagandan sumentamia neuvonantajiani, vaan suuntaan kohti etelää.

Lähestyessäni Kosovon rajaa serbiliput liehuvat yhä tiheämmin, sama toistuu Kosovon puolella, kun Kosovon kotkat ja punamusta lippu valtaa maiseman. Vielä matkalla eräs ulkomaalaisnainen yrittää pelotella Prishtinan vaarallisista kujista. Vedän syvään henkeä ja nousen rohkeasti ulos bussista täysin rauhalliseen punatiilikaupunkiin.

Kosovolaiset eivät olekaan uskomusten mukaisia murhanhimoisia terroristeja, vaan vihaan ja väkivaltaan totaalisesti kyllästyneitä tavallisia ihmisiä. Kadulla tapaamani entinen Kosovon vapautusarmeijan sotilas Skajram ja hänen isoveljensä Skender ovat tyytyväisiä elämäänsä ja positiivisen varmoja itsenäisyydestä. He eivät puhu yhtä paljon ulospääsystä, kuin Belgradissa tapaamani serbinuoret. Prishtinan yliopistossa lääkäriksi opiskelevan Shpëtimin mukaan alueen kehittymisen ongelmana on serbialaisten lietsoma pelko Kosovon albaaneja kohtaan, sillä pelko muuntuu nopeasti vihaksi. Tämä on myös se syy, millä Serbian Radikaalipuolue jatkaa vallassa oloaan. Shpëtimin mukaan kosovolaiset unohtaisivat jo mielellään menneisyyden, sillä tulevaisuus lupailee heille itsenäisyyttä.

Sarajevon yliopiston Ihmisoikeuskeskuksessa työskentelevä Miroslav korostaa olevansa sarajevolainen serbitaustastaan huolimatta. ”Ihmiset ovat kyllästyneitä etniseen luokitteluun, jota media ja nationalistipuolueet korostavat lähes päivittäin. Sodassa alkunsa saanut järjestäytyneen rikollisuuden ja politiikan yhteys on edelleen voimissaan. Sodan aikana ei ollut eroa poliisin, armeijan tai puolisotilaallisten joukkojen välillä. Hallitustason edustajia on ollut syytettyinä oikeudessa myös sodan jälkeisistä rikoksista. Ne voimat jotka ovat vastuussa sotarikoksista, ovat yhä poliittisessa vallassa tai muissa virallisissa tehtävissä.” Miroslavin mukaan yhteiskunta on sairas ja tarvitsisi hoitoa. Balkanin ainut toivo on lapset, mutta kuka opettaisi heille, ettei enää tarvitse vihata eikä pelätä?

Sarajevolaiset opiskelijatytöt Andjela ja Sabrina eivät juurikaan halua puhua sodasta, sillä he haluaisivat sulkea koko asian mielestään. He ovat olleet koko ikänsä sekä muslimien että kroaattien kavereita, kunnes sota liitti heidän isänsä serbiarmeijaan ja eristi perheet serbipuolelle. Andjela ei halua ajatella ihmisten eri taustoja, vaan kertoo taas omaavansa kaikenlaisia ystäviä, vaikka vanhemmat eivät vieläkään halua kuulla tyttärensä muslimi- tai kroaattikavereista. Andjela pitää itseään suvun mustana lampaana, samalla kun työskentelee vapaaehtoisena Sarajevon ihmisoikeuskeskuksella.

Sarajevosta Srebrenicaan matkaavassa bussissa istuu hyvin ystävällinen Adisa. Hän on poikansa kanssa ainut, joka puhuu englantia bussissa ja kertoo mielellään elämästään nykyisessä kotikaupungissaan Houstonissa. Sodan aikana Adisan perhe pakeni Sarajevoon ja jäi piirityksen keskelle. Paljon sukua jäi itäiseen Bosniaan. Hänen miehensä isä tunnistettiin juuri ja aiotaan pian haudata Srebrenican joukkomurhan hautausmaalle. Adisan veli, veljenpoika ja setä odottavat vielä löytämistään.

Srebrenican ympäristössä todella näkee, missä on seisonut sotilaita ja minne aseet suuntasivat. Luotien ja noen mustaamien talojen pikkukaupungissa asuu enimmäkseen vanhempia ihmisiä. Vanha joukkomurhan akkutehdas toimii nyt kaupungin nähtävyytenä. Tehtaan pihalla nuori nainen kääntyilee hermostuneesti, hän kävelee nopeasti alueen läpi samalla, kun muu perhe odottaa autossa, kunnes he kaahaavat äkkiä pois. Hän oli täällä äitinsä kanssa kuusi-vuotiaana kymmenentuhannen muun muslimin kanssa; naiset ja lapset kuljetettiin pois ja miehet ”katosivat”. Tytön isoisä on myös juuri tunnistettu.

Adisan mukaan kaupungin serbit ja muutamat muslimit asuvat nyt yhdessä, tervehtivät toisiaan ja pystyvät myös puhumaan menneestä. Pelko on kuitenkin vahvasti läsnä ja on todella vaikeaa saada luottamus takaisin. Kehitystä kyllä tapahtuu, mutta menneisyys leijuu kaupungin yllä painostavasti.

Kaikkien tapaamieni jugoslavialaisten nuorten suurin toive on, että heillä olisi samat mahdollisuudet elämään kuin muillakin länsieurooppalaisilla. Eniten koettu huoli on, miten saada nationalistit pois vallasta ja rajat aukeamaan mahdollisimman pian. Serbejä vaivaa edelleen vahva itsesuojeluvaisto suhteessa totuuteen.

Ehkä on kuitenkin kaikista vaikeinta antaa anteeksi itselleen ja kantaa synkkää syyllisyyden taakkaa? Eniten ilahduin kosovolaisnuorissa kehittyvästä optimistisuudesta, kun he pystyivät puhumaan sekä omasta että serbien näkökulmasta. He ymmärsivät, etteivät suinkaan kaikki armeijan sotilaat halunneet osallistua joukkomurhiin, vaan osa pakotettiin henkensä uhalla. Samoin Bosniassa ymmärrettiin, kuinka moni menetti moraalinsa hulluuden ja pakon keskellä.

Kesäkuussa 2006 pidettiin mm. Kroatian Helsinki Committee for Human Rights:n järjestämä kuudes ihmisoikeuskoulu balkanilaisille eri alojen opiskelijoille. Suunnitelmissa on kouluttaa vuosittain joukko nuoria – tulevaisuuden päättäjiä ottamaan huomioon ihmisoikeudellisia kysymyksiä ja samalla murtaa hiljalleen kulttuurisia ja etnisiä muureja niin serbien, bosniakkien, kosovolaisten, kroatialaisten, sloveenien, makedonialaisten kuin montenegrolaisten väliltä. Koulutukseen osallistuneet belgradilainen Boyana ja sarajevolainen Andjela kertovat olevansa hyvin innoissaan tämän suuntaisesta kehityksestä. Heissä todella näkee vahvaa uskoa sekä itseensä, tulevaan että kaikille kuuluvaan ihmisarvoiseen elämään.