Ääniä Andien laaksosta

Miksi intiaaninaisten ääni on niin korkea?


“Imaynaylla kachkanki?” intiaaninainen kysyy kuulumisiani kimittävän korkealla äänellä, veikeä hymy kasvoillaan. “Allinlla, allinlla kachkanhi mamí”, vastaan.

Keski-Andien laaksossa sijaitsevan Ajoyan kylän ala-asteen opettaja Nancy Yupanqi huutaa koulurakennuksen pihalta ketsuankielisen kutsuhuudon lapsille. Kimeän korkea, ilmaa halkova ääni tavoittaa kilometrienkin päässä asuvat lapsukaiset. Hetken kuluttua alkaa kuulua vastauksia, kun lapset piipittävät toiselta puolelta laaksoa ja ilmoittavat saapuvansa kouluun tuota pikaa.

“Ei täällä kännyköitä kaivata!”, Yupanqi nauraa. Samalla saan vastauksen kysymykseen, jota olen ihmetellyt kaupunkien toreilla: miksi intiaaninaiset kimittävät?

Torimyyjät ovat lähes kaikki alkuperäisväestöön kuuluvia intiaaninaisia. Torien lakkaamaton puheensorina täyttyy ihmeen kimeistä – omissa mielikuvissa enemmänkin pienelle tytölle kuin aikuiselle naiselle kuuluvista äänistä. Kaduilla, putiikeissa, kaupoissa ja mopotakseissakin jatkuvasti raikuva kumbia on myös tunnettu kimeä-äänisistä naislaulajistaan.

Andien kylissä talojen väliset etäisyydet saattavat olla useita kilometrejä, mutta kommunikointi sujuu naisten korkeaksi kehittyneellä äänellä. Huikattuaan kutsuhuudot lapsille opettaja Yupanqi lähtee tervehtimään kylän asukkaita. Kuulumiset vaihdetaan joka päivä. Kylän keskusaukiolla kuivatetaan juuri maamassasta valmistettuja rakennustiiliä. Kylässä on kaksi uutta nuorta paria, joille rakennetaan talot yhteisön miesten voimin. Muutamassa päivässä talot ovatkin jo valmiita ja ne kestävät hyvin niin sadetta kuin Andien tuulta.


Istahdamme puun varjoon pienille kannoista kyhätyille jakkaroille. Pian punaposkinen intiaaninainen tuo syliimme kupit täynnä höyryävän kuumaa kurpitsapataa. Paljasjalkainen nuori nainen istahtaa alas viereisen talon edustalle paksu hame kohisten ja alkaa lajitella maissinjyviä värikkään liinansa päällä.

Talon miehet ja anoppi kerääntyvat keskustelemaan päivän arkisista asioista ja alkavat hauskuutella korkealla iälläni. Saan vakuutella moneen otteeseen olevani lapsia synnyttämätön, yksin elävä, koulussa käyvä kaksikymmentäviisivuotias. Andien intiaaniyhteisöissä nuoret päätyvät yhteen hyvin nuorina, jopa 12-13-vuotiaina ja ensimmäiset lapset saadan noin 15 vuoden iässä.

Saan kutsun elokuisille juhlille, jolloin juhlaruoaksi aiotaan teurastaa sika. Kiitän kädestä puristaen, “yuspagarasunki”. Vanha intiaaninainen helähtää nauruun paljastaen puuttuvat etuhampaansa.

Lounashetki on pian ohi. Seuraamme liittyneet miehet nousevat, kättelevät karheilla käsillään ja marssivat takaisin peltotöihin. Miesten jalat uppoavat mutaiseen maahan kun he mylläävät pienillä puu­hakuilla maata kuohkeammaksi. Valtavat siat röhkivät kovaäänisesti pihamaalla ja kanat juoksevat karkuun, kun lasten liikuntatunti alkaa. Palloa potkitaan niin villisti, että tyttöjen huopahatut lentävät ilmaan ja sandaalit irtoavat jaloista.



Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2009.

Advertisements

Leave a Reply

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s