Image 11/2011 joulukuu | Teksti Kukka Ranta | Kuvat Ville Palonen
Liikakalastus tyhjentää maailman meret tyystin kalasta vuoteen 2050 mennessä, arvioi YK. Selkämerellä olisi silakkaa, mutta se ei maistu suomalaisille. Kalakantojen romahdus näkyy jo nyt Länsi-Afrikassa, josta EU kalastaa isot saaliit.
Image lähti katsomaan, mitä haaviin tarttuu.
Viima puhisee vasten kasvoja. Aamu-uutisissa avomerialueille on annettu kovan tuulen varoitus. Meri velloo ympärillä ja aallot laajenevat, kun Olympos-alus suuntaa yhä syvemmälle kohti Selkämerta. Käsi hakee kaiteesta tasapainoa.
Olympos on Suomen suurimpia troolareita, mutta äärettömällä avomerellä aallot eivät anna armoa; horisontti heiluu kuin umpihumalaisen katse. Vaahtopäät nielevät aluksen keulaa kerta toisensa jälkeen.
Komentosillalla kapteenin tuolissa istuu tyyni kalastajasuvun perillinen. Tommi Lindroth, 44, on seilannut koko ikänsä.
Lindrothin suku on Iniöstä, Länsi-Turunmaan saaristosta. Pikkupojasta asti ammattikalastajaisänsä mukana kulkenut Lindroth on nähnyt, kuinka suuren muutoksen alueen kalatalous on käynyt läpi.
”Parikymmentä vuotta sitten Turun saaristossa kalastettiin joka puolella, siellä oli rannat täynnä kymmenittäin kalastuspaatteja. Nyt saaristo on tyhjä. 2000-luvun alussa ammattikalastajien aluksia oli seitsemän, parhaillaan enää kolme.”
Lokakuussa Olympos-alus on syksyn ensimmäisellä troolausmatkallaan. Alus troolaa merellä tuon tuosta aina juhannukseen asti, ellei kalastuskiintiön rajoituksia tiukenneta kesken kautta.
Kahden vuorokauden troolimatkan tavoite on 70–80 tonnia silakkaa ja kilohailia, jotka ovat Suomen ainoita avomereltä troolattavia kiintiökaloja. Määrä kuulostaa isolta mutta ei Lindrothin mukaan ole riittävä.
”Syksyisin tehdään lähes pelkästään tappiota. Vaikka alkusyksyn kalamäärät ovat pienet, on kalastettava jatkuvasti markkinoiden ylläpitämiseksi.”
Suomessa on maanlaajuinen vuosikalastuskiintiö. Lindrothille ja hänen ammattikunnalleen se tarkoittaa kilpajuoksua: pitää kalastaa koko ajan, etteivät muut kalasta yhteistä kiintiötä täyteen. Silakka on ammattikalastuksen tärkein saalis, jota pyydetään vuosittain runsaat 90 miljoonaa kiloa, kilohailia 25 miljoonaa. Viime vuonna Suomen kokonaissaalis oli ennätykselliset 122 miljoonaa kiloa. Elintarvikemyynnissä kalasta saa huomattavasti paremman hinnan kuin eläinrehuksi myynnistä, mutta viimevuotisesta saaliista noin 70 prosenttia meni rehuksi, lähinnä kotimaan minkeille. Loput menivät elintarvikkeeksi, enimmäkseen Venäjälle, Ukrainaan ja Liettuaan. Suomalaisen ruokapöytään silakka ja kilohaili eivät juuri kelpaa.
Myös Suomen tärkeimmissä vientimaissa on elintason noustessa alettu suosia isompia ja helpommin valmistettavia valtamerten kaloja. Niitä samoja, lohta, tonnikalaa ja muita syvänmeren herkkuja, joita me suomalaisetkin eniten ahmimme.
Jäisellä kalatiskillä Helsingin keskustan S-marketissa lepää meheviä tuorelohifileitä. Kalakauppias esittelee eniten myyviä tuotteita: Savulohisalaatti kilohintaan 14,95 e, loimu- ja savulohikimpaleet runsas 20 euroa kilolta, kylmä- ja graavilohisiivut lähemmäs 30 euroa kilolta. Ne ovat kaikki peräisin Norjan vesiviljelylaitoksilta. Merestä pyydettyä lohta saadaan vain harvoin, kauppias kertoo.
Myös tanskalaiset ja norjalaiset katkaravut myyvät erinomaisesti, vaikkapa valmissalaattina. Ravunpyrstöt tulevat Kiinasta. Suosikkilistalle pääsevät sentään myös kotimaiset silakkapihvit, Selkämereltä.
Suomessa syödään EU-maista kolmanneksi eniten kalaa, 16 kiloa henkeä kohti. Kotimainen tuotanto on kuitenkin hiipunut: 70 prosenttia syömästämme kalasta on ulkomailta, etupäässä norjalaista kasvatuslohta tai silliä. Thaimaalaiset tonnikalasäilykkeet ovat kauppojen kestohitti, ja viime vuosina kylmätiskille ovat rantautuneet uhkeat tonnikalakimpaleet ja vienamilaiset pangasisusfileet.
Kalateollisuus on globaali bisnes. Kiinan talouskasvu näkyy myös kalan kysyntänä: kulutus asukasta kohti on kasvanut 1970-luvun viidestä kilosta 26 kiloon vuodessa. Hieman yllättävästi Kiinasta itsestään on tullut maailman suurin kalan ja kalatuotteiden viejä. Maa on kunnostautunut erityisesti suurten pohjakalojen jalostajana. Suomeen sieltä tuodaan lähinnä kalapakasteita.
Kalan todellista alkuperää on kuitenkin hyvin vaikea selvittää. Kaksi kolmasosaa EU:n alueella kulutetusta kalasta tuodaan unionin ulkopuolelta. Euroopan komissio arvioi laittoman kalakaupan arvoksi Euroopan unionin alueella noin miljardi euroa vuodessa. Se saattaa olla alakanttiin. Maailman luonnonsäätiö WWF:n mukaan jopa puolet EU:n tuontikalasta on laitonta. Tarkkoja lukemia ei ole, mutta mittaluokka on valtava – ja ongelma globaali. Merien suojeluun keskittyvän Oceana-järjestön veikkaus on, että maailmanlaajuisesti laittoman kaupan arvo on 7–17 miljardia euroa.
EU-alueella astui viime vuonna voimaan uusi asetus laittoman kalastuksen estämiseksi. Se kohdistuu merikalastukseen, ei vesiviljelyyn. Suomessa EU:n ulkopuolelta tuotavaa kalaa valvoo yksi mies, Uudenmaan ELY-keskuksen kalastusmestari Jukka Linder.
”Kalan alkuperämaan määrittää sen jalostusmaa. Elintarvikelainsäädännön mukaan kalan alkuperämaa on Thaimaa, jos se on purkitettu Thaimaassa, vaikka se olisi kalastettu Taiwanissa ja alus olisi espanjalainen ja miehistö vaikka minkä maalaista. Tämä on aikamoinen sekasotku”, Linder sanoo ja naurahtaa.
Alkuperämaamerkinnän lisäksi jokaisessa maahantuotavassa kalatuote-erässä tulee olla saalistustodistus. Ennen erän saapumista maahantuoja lähettää kopiot asiakirjoista ELY-keskukseen tarkastettavaksi. Saalistustodistus takaa laillisuuden ja paikallisten kalastusmääräysten noudattamisen. Tullin läpäisee ELY-keskuksen hyväksynnällä.
Käytännössä Jukka Linder on toimistossa puuhaava, papereihin paneutuva salapoliisi.
”Tarkistamme asiakirjoja ja saalistodistuksia. Jos niistä puuttuu jotain, otamme yhteyttä maahantuojaan, viejään tai kolmannen maan viranomaisiin. Paperien mukaan emme ole vielä törmänneet laittomaan kalaan.”
Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei laittomuuksia tapahtuisi. Linderin mukaan paperit on helppo väärentää. Esimerkiksi kiinalaisten ja korealaisten saalistodistusten aitoutta epäillään usein.
”Mutta jos kaikki on papereiden mukaan kunnossa, ei me voida oikein tehdä mitään. Ei me voida lähteä Tyynelle valtamerelle selvittämään.”
Linderin mielestä valvontaa pitäisi painottaa EU:n ulkopuolella, jotta suomalaistakin ammattielinkeinoa uhkaava kauppa saataisiin kitkettyä.
”Isoissa kalastuslaitoksissa tapahtuu kalanpesua. On vaikea saada selville, onko tietyn erän kala juuri tietystä aluksesta vai onko siihen lisätty muutakin kalaa, eli laiton kala pestään lailliseksi. Komission mukaan isoimmissa jalostusmaissa Thaimaassa ja Kiinassa todennäköisesti tapahtuu kalanpesua aika paljon.”
Selkämerellä troolaava Tommi Lindroth huomauttaa, että laittoman kalastuksen kitkeminen vähentäisi markkinoilla olevan kalan määrää. Hinnat kohoaisivat, ja se olisi hyvä uutinen kotimaisille kalastajille.
”Laiton kala myydään aina vähän sivusta ja vähän halvemmalla kuin laillisesti kalastettu, jotta se saadaan markkinoille. Jos ei olisi halpatuontikalaa, ihmiset ehkä alkaisivat syödä kotimaista kalaa”, Lindroth sanoo.
Iso kela nytkähtää liikkeelle, ja Olympos-aluksen trooli sukeltaa mereen. Troolia vedetään kalaparvien koon mukaan kuudesta kahteentoista tuntiin.
Usean tunnin jälkeen merimiehet vetävät kumihaalarit ylleen ja alkavat nostaa saalista ylös. Märän verkon mukana kannelle tippuu pieniä meriäyriäisiä ja sätkiviä kaloja. Meri on tyyntynyt, ja auringosta on jäljellä enää punainen taivaanranta. Lokkiparvet liitävät hetkessä apajille.
Kaloista pullottavan trooliverkon suu asetetaan nosturilla kiinni sivukäytävällä kulkevaan putkeen. Saalis imuroidaan vesipaineella suoraan etukannen alaiseen säilöön niin, ettei kalaan tarvitse itse koskea.
Kahden päivän ajon aikana verkko nostetaan 3–4 kertaa saaliin määrästä riippuen. Päivisin ja talvella troolataan pohjassa, syys- ja kevätiltaisin kalat nousevat ylemmäs väliveteen tai lähelle pintaa.
Kannen alaiseen RSW-tankin kylmäaltaaseen mahtuu 170 tonnia silakkaa. Nosto-operaatio on alle tunnissa ohi. Neljän troolinoston jälkeen kylmävesisäiliö ei kuitenkaan ole vielä täynnä, kalasaalis on noin 40–50 tonnia. Kalojen koosta riippuu, tehdäänkö saaliilla voittoa vai tappiota. Suurimmat myydään tuottoisasti elintarvikekulutukseen.
Kun Lindroth aloitteli ammatissaan 20 vuotta sitten, koneellisuus oli vielä kaukana.
”Nostimme troolipussin aluksen kannelle. Kalat työnnettiin lapioilla ja vesiletkuilla ruumaan, jossa ne lajiteltiin 30 kilon puulaatikoihin. Satamassa nostimme painavat puulaatikot käsin trukkilavojen päälle.”
Kun Suomesta tuli EU:n jäsen, alkoi paitsi maatalouden myös kalastuksen tehostaminen: alukset ja saaliit ovat nykyään suurempia.
Liian tehokkaat pyyntimenetelmät ovat suurin uhka maailman merille. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan 85 prosenttia maailman kalakannoista on täysin hyödynnetty. Kannat eivät ehdi uusiutua, kun tehokkaat pyydykset jo iskevät. Euroopassa esimerkiksi Välimeren sinievätonnikala on sukupuuton partaalla. Suomessa järvilohi ja taimen ovat Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan erittäin uhanalaisia, Itämeren lohi on vaarantuneessa tilassa.
Pyydetyn kalan määrä ei ole ainoa ongelma. Maailmalla pohjatroolarit tuhoavat merenpohjaa, mangrovemetsiä ja koralleja, ja monet pikkukalat menettävät elinpaikkansa. Syvänmeren eliöt toipuvat pohjatroolauksen jälkeen erittäin hitaasti, jos lainkaan. Pyyntimenetelmät tuhoavat myös monia muita lajeja; delfiinejä, valaita, lintuja ja kilpikonnia.
Pohjasta troolin mukana vedetyt kalat kuolevat paineen vaihtuessa nopeasti. Kuitenkin kaikki, mikä ei kelpaa myyntiin kovalla hinnalla, heitetään kuolleena takaisin mereen. Pahimmillaan hukkaan heitetty sivusaalis saattaa olla jopa 80 prosenttia kokonaissaaliista.
Selkämerellä ei trooliin tartu juuri muuta kuin silakkaa ja kilohailia, sillä muita lajeja ei yksinkertaisesti ole. Muutama lohi ja meritaimen eksyy Olympoksen saaliin mukaan kerran viikossa, joskus kuukaudessa. Kaikki saalis tuodaan Lindrothin mukaan maihin.
Liikakalastuksen ja liian tehokkaiden alusten taustalla on elinkeinoa vahvistava massiivinen tukijärjestelmä. Eurooppa myöntää Kiinan ja Japanin ohella maailmassa eniten kalastustukia. Yksi tärkeimmistä tukimuodoista on polttoaineiden verohelpotus. Sen ansiosta alukset voivat kalastaa kauempana ja pidemmän aikaa.
Oceanan selvityksen mukaan EU käyttää 3,3 miljardia euroa vuodessa ylläpitääkseen omia kalamarkkinoita ja 140 000 kalastajan elinkeinoa. Ylivoimaisesti suurimman siivun tuista saa Espanja, joka Kreikan ja Italian kanssa työllistää 60 prosenttia Euroopan kalastajista.
Tukien vuoksi Euroopan kalastuskalusto on kaksi–kolme kertaa suurempi kuin mitä luonnonresurssit sallisivat. EU:n alueella kolmea neljästä kalakannasta kalastetaan liikaa. Niinpä EU onkin solminut kalastussopimuksia yhteensä 16 kolmannen maan kanssa. Tärkeimmät sopimukset ovat Länsi-Afrikassa. Unioni ostaa kalastusoikeuden sopimusmaan talousvyöhykkeelle, joka ulottuu 200 meripeninkulmaa (370 kilometriä) maan lähivesien ulkopuolelle. Sopimukset jättävät YK:n periaatteen mukaisesti paikallisille, pienimuotoisille kalastusta harjoittaville laivastoille yksinoikeuden lähivesiin.
FAO:n mukaan puolet maailman kalakaupan kaloista on joko pyydetty tai kasvatettu kehitysmaissa. Luku voi olla vieläkin suurempi. EU kalastaa 40 prosenttia kalastaan Länsi-Afrikassa, mutta kala rekisteröidään eurooppalaiseksi. Vastaava käytäntö saattaa olla hyvinkin yleinen.
Liikakalastuksella on merien monimuotoisuuden tuhoamisen ohella laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia: ne näkyvät kehitysmaiden kurjistumisena ja muuttovirtoina. Ei ole sattuma, että maista, jotka ovat EU:n pitkäaikaisimpia ja suurimpia kalastussopimuskumppaneita, on 2000-luvulla lähtenyt suuria määriä siirtolaisia kohti Eurooppaa.
Euroopan pöydissä syötävä kala on monin tavoin sidoksissa Afrikkaan. Myös suurin kalaherkkumme, kasvatettu lohi, on voitu ruokkia afrikkalaisella kalalla. Se ei kuitenkaan ole edistänyt sikäläisten kalastajien oloja.
Senegal oli ensimmäinen Saharan eteläpuolinen Afrikan maa, joka solmi kalastussopimuksen Euroopan yhteisön kanssa vuonna 1979. Senegal myös sitoutui näistä maista ensimmäisenä 1980-luvulla Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n toteuttamaan velkaantuneiden kehitysmaiden rakennesopeutusohjelmaan. YK:n ympäristöohjelman UNEP:n mukaan erityisesti 1990-luvulta alkaen Senegalin rakennesopeutusohjelma painotti kalatalouden kasvua; lähinnä Eurooppaan suuntautuneen kalaviennin tuloilla vähennettiin velkaa ja sen korkoja.
Tuorein Euroopan ja Senegalin välinen sopimus maksoi EU:lle 16 miljoonaa euroa vuodessa 2002–2006. Sen jälkeen sopimusta ei enää uusittu, koska Senegalin kalakannat olivat romahtaneet. Samana vuonna siirtolaisuus Kanariansaarille kuusinkertaistui.
Senegalissa kalastus on ollut keskeinen työllistäjä. Elinkeinon menetys on koskettanut 600 000 kalastajaa sekä näiden perheenjäseniä. Usein naiset hoitavat pienkalan käsittelyn ja jälleenmyynnin rannikolla. Tulojen vähentyessä ei ole mahdollisuutta maksaa lasten koulumaksuja tai hoitaa sairaiden vaivoja. Köyhyys muuttuu syöksykierteeksi.
Vuonna 2006 yli 31 000 länsiafrikkalaista vaaransi henkensä matkatessaan täyteen ahdetuissa entisissä kalastusaluksissa kohti Kanarian hiekkarantoja. Espanjan viranomaiset arvioivat yli 6 000 ihmisen hukkuneen matkalla. EU:n vastaus kriisiin oli Sea Horse -ohjelma. Viiden viime vuoden aikana EU ja rajavalvontavirasto Frontex ovat Espanjan viranomaisten kanssa sijoittaneet yli kuusi miljoonaa euroa siihen, että siirtolaisten lähtöyritykset estetään jo kotimaan puolella.
Nyt Kanariansaarille saapuu enää muutamia kymmeniä siirtolaisia vuodessa. Heistä suurin osa tulee Marokon miehittämästä Länsi-Saharasta, joka kärsii erittäin pahasta ryöstökalastuksesta. EU:lla on Marokon kanssa 36 miljoonan euron arvoinen kahdenvälinen sopimus.
Ryöstökalastus ei ole loppunut Senegalissakaan. Maan hallitus on viime vuosina solminut suoria sopimuksia yksityisten kalastusyritysten kanssa. Alukset rekisteröivät itsensä Senegalin lipun alle ja ostavat näin pääsyn lähivesille. Oceanan mukaan 90 prosenttia aluksista on espanjalaisia. Länsi-Afrikan alueella toimii runsaasti yksityisiä venäläisiä ja aasialaisia troolareita. Monet toimivat Panaman, Belizen tai Länsi-Afrikan valtioiden lippurekisterissä, vaikka miehistö on aasialaista.
EU:n komission mukaan lähes kaksi kolmasosaa maailman kauppa- ja kalastusaluksista on merkitty muun kuin kotivaltion lippurekisteriin. Toimenpiteellä kierretään sekä paikallisia että kansainvälisiä työ-, ympäristö- ja tuomiolainsäädäntöjä. FAO arvioi, että mukavuuslippualukset pyytävät 30 prosenttia maailman kalasaaliista. Ympäristöjärjestö Environmental Justice Foundation syyttää erityisesti mukavuuslippualuksia laittomasta ja liiallisesta kalastuksesta.
Euroopan komission mukaan Länsi-Afrikan liikakalastus ei johdu EU-maiden laivoista vaan paikallisista hallituksista ja pienkalastajista. Jälkimmäisten rooli on kuitenkin varsin vähäinen. Greenpeacen mukaan yksi eurooppalainen alus kalastaa kuukaudessa sen, mitä 7 000 rannikon pienkalastajaa pyytävät vuodessa.
EU:n suurin sopimuskumppani on nyt Mauritania, jolle EU maksaa vuosittain 86 miljoonaa euroa. Summa on kolmasosa Mauritanian valtion vuosituloista. Korruptoituneen hallinnon liiveistä rahat eivät kuitenkaan tavoita köyhimpiä pienkalastajia.
Kehitysmaiden vesiä käytetään hyväksi, koska köyhillä mailla ei ole varaa rannikkovalvontaan. Toisaalta korruptoituneiden hallitusten on vaikea kieltäytyä miljoonien arvoisista sopimustarjouksista, vaikka luonnonvarat ja kansalaisten olot saattavat kärsiä pahoin.
Samoihin aikoihin, kun Senegalin kalavarat ehtyivät, Somalian rannikolla yleistyi piratismi. Kansainvälisessä mediassa puhutaan paljon merirosvouksesta, mutta sen synnyttäneestä ryöstökalastuksesta ei.
Monet ulkomaiset alukset hyödynsivät pitkään Somaliassa kaksikymmentä vuotta jatkuneen sisällissodan kaaosta ja maan runsaita kalavaroja, muun muassa tonnikalaa. Oceana arvioi, että suurin osa Somalian rannikkovesillä kalastaneista tonnikalatroolareista on ollut eurooppalaisia, erityisesti espanjalaisia. Euroopan komissio ei ole neuvotellut Somalian kanssa sopimuksista, vaan kyseessä ovat olleet yksityiset sopimukset. Eurooppalaisten lisäksi alueella kalastaa taiwanilaisia, kiinalaisia, eteläkorealaisia, jemeniläisiä ja kenialaisia troolareita sekä lukuisia mukavuuslipun alla toimivia aluksia.
Vuonna 2006 Somalian paikallisten pienkalastajien mitta täyttyi. Ryhmä elinkeinonsa menettäneitä kalastajia perusti ”Kansallisen vapaaehtoisen rannikkovartion”, ja aseistetut vartijat alkoivat karkottaa ryöstökalastajia ja periä veroa alueella liikkuvilta. Toiminta huomattiin pian tuottoisaksi, ja alueelle alkoi ilmestyä muitakin ”verottajia”. Niiden jahtaamiseksi on järjestetty monikansallisia operaatioita, jollaiseen myös miinalaiva Pohjanmaa viime keväänä osallistui.
Selkämereltä palaava Olympos halkoo tyyntä merta hämäränä sunnuntaiaamuna. Suuntana on Uudenkaupungin kotisatama.
Laiturissa alukseen kiinnitetään viereiseen käsittelylaitokseen johtava putki, jolla kalat imetään lajitteluun. Isot menevät fileeksi, pienet pakasteeksi, pikkusintit ja vääränlajiset rehuksi minkeille.
Euroopan komissio arvioi, että pahimmillaan vuonna 2022 enää kahdeksan kalakantaa nykyisestä 136:sta on kestävällä tasolla. YK:n arvion mukaan kaupalliseen tarkoitukseen pyydetyt kalat loppuvat vuoteen 2050 mennessä, ellei liikakalastukseen saada välitöntä muutosta.
Merien monimuotoista ravintoketjua uhkaa äkillinen tuhoutuminen, katastrofi, jonka kaikkia vaikutuksia on vaikea edes kuvitella.
Kalakantojen hoitoon ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota, koska kalastuspolitiikkaa on koko maailmassa tähän mennessä tehty pitkälti elinkeinon ja kasvavien markkinoiden tarpeiden näkökulmasta.
EU:n Maatalous- ja kalastusneuvosto päätti lokakuussa vuoden 2012 Itämeren kalastuskiintiöistä. Suomi ja kymmenkunta muuta maata vastustivat komission ehdottamaa 79 prosentin leikkausta lohikiintiöön. Ehdotus perustui tutkijoiden näkemykseen uhanalaisen lajin elvytystarpeesta. Neuvosto päätyi lopulta 51 prosentin leikkaukseen. WWF syyttää Suomen hallitusta Itämeren lohikannan pahimmaksi viholliseksi.
Viime vuosina heikentyneen kilohailikannan kiintiö pienenee 22 prosenttia. Suomen Ammattikalastajaliitto (SAKL) on huolissaan uhkaavasta kalastuskiellosta.
”Kilohailikiintiö on hankala, sillä kiintiön loppuminen pysäyttää kaiken kalastuksen, myös Pohjanlahdella, koska siellä saaliiksi silakan mukana tulee aina vähän kilohailia. Jos kiintiötä ei ole jäljellä, ei voi kalastaa silakkaakaan”, toteaa SAKL:n toimitusjohtaja Kim Jordas. Muuta troolilla pyydettävää ammattikalastuskalaa Suomessa ei ole.
Euroopan unionissa laaditaan paraikaa yhteisen kalastuspolitiikan uudistusta, joka on tarkoitus viedä käytäntöön tammikuussa 2013. Komissaari Maria Damanakin esitys sitoutuu kestävään kehitykseen ja kieltää muun muassa sivusaaliin poisheiton, mutta sen läpimeno on epävarmaa. Suurin kiista koskee kalastuskiintiöiden jakoa jäsenmaiden kesken. Lisäksi vääntöä käydään alusten koosta, haitallisten kalastustapojan säätelystä ja siitä, millaisia sopimuksia tehdään kolmansien maiden kanssa.
Riidoissa ovat elinkeino, sijoitetut eurot, ympäristön kestävyys, ahnaat markkinat ja ihmisten ruoansaannin turvaaminen. EU on maailman suurimpana kalamarkkina-alueena tärkeä suunnannäyttäjä. Aika käy vähiin.
Alan epävarmoista näkymistä huolimatta Lindroth on päättänyt katsoa, kuinka käy. Hän osti veljensä kanssa toisen troolarin viime vuonna. He satsaavat pakasteisiin ja ulkomaiseen elintarvikevientiin.
Töitä olisi kyllä tarjolla, mutta ei aivan lähivesillä.
”Marokosta tuli pyyntö lähteä sinne kalastamaan. Sähköpostilla tuli kutsu Suomen Ammattikalastajaliittoon. Ei olisi tarvinnut olla kuin alus, niin he olisivat järjestäneet yhteistyöyritykset, lisenssit ja kaikki muut paperihommat.”
Syynä tarjoukselle on todennäköisesti Marokon naapurimaissa pyörivä miljoonien eurojen arvoinen yksityisten kalastussopimusten kauppa. Lisäksi miehitetyn Länsi-Saharan luonnonresurssit polttelevat.
Tommi Lindrothin vastaus oli ehdoton ei.
Yksityisiä sopimuksia on ehdoteltu kaikkiin Euroopan maihin ammattikalastusliittojen kautta. Lindroth tietää, että ruotsalaisia ja tanskalaisia on lähtenyt. Suomen Ammattikalastajaliitto vahvistaa kieltäytyneensä välittäjänä toimimisesta ja kertoo, ettei alueella toimi yhtään yksityistä suomalaista ammattikalastajaa.
Kaksi tuntia rantautumisesta Olympoksen miehistö valmistelee seuraavaa matkaa Selkämerelle. On mentävä, kun kiintiötä vielä on jäljellä.
Kalastusala on Suomessa vedenjakajalla: Suomalaisten ammattikalastajien määrä on pienentynyt. Keski-ikä nousee, eikä ala houkuttele uusia yrittäjiä heikon kannattavuuden vuoksi.
”Viidenkymmenen vuoden päästä ei meitä enää ole”, Lindroth toteaa.
Alus lipuu aamuauringon heleässä valossa takaisin kohti avomerta. Rantavedessä soljuu hento parvi valkoisia meduusoja. Ulapan pinnan rikkoo hyppivä kala. Se saattaa ennen pitkää olla harvinainen näky.
*
Työtön kalastaja Kanarialla
Las Palmasin satamaa on pitkään väitetty yhdeksi maailman suurimmista laittoman kalakaupan keskuksista. Se toimii huoltopisteenä Länsi-Afrikassa kalastaville kansainvälisille aluksille. Se on myös koti useille Länsi-Afrikasta lähteneille kalastajille, jotka nykyisin ovat työttömiä ja paperittomia.
Sataman perällä seisoo kymmenkunta hylättyä kalastusalusta. Yhdessä niistä asuu mauritanialainen kalastaja Ousmane Sissokho. Hän kutsuu vieraan kotiinsa ja sytyttää kalamiesten entisessä ruokailutilassa kaasukeittimen teetä varten. Valtava torakka kävelee laiskasti seinällä.
Ousmane saapui Las Palmasiin seitsemän vuotta sitten. Hän sai espanjalaisille kalastusaluksille kuuden kuukauden mittaisia työsopimuksia, mikä on minimiedellytys oleskeluluvan saannille Espanjassa. Mauritaniassa kalastaja tienaa keskimäärin 100–200 euroa kuukaudessa, eurooppalaisilla aluksilla noin 500 euroa. Ousmane asui kaksi vuotta Las Palmasin keskustassa vuokrakaksiossa. Joka kuukausi hän lähetti rahaa viiden lapsensa koulutukseen.
Sitten töiden saanti ja vuokran maksu vaikeutuivat ja Ousmane joutui muuttamaan tähän merikelvottomaan alukseen. Viimeinen työsopimus päättyi kaksi vuotta sitten. Nyt oleskelulupakin on umpeutunut. Kotiin ei pääse ennen kuin uusi työ mahdollistaa luvan ja paluun. Mies paiskii satunnaisia hanttihommia satamassa ja on täysin riippuvainen ailahtelevista työkeikoista.
EU:n kalastussopimuksissa velvoitetaan työllistämään paikallisia kalastajia. Ousmanen mukaan ei ole olemassa työsopimuksia, joita Eurooppa kestäisi katsella. Yhden eurooppalaiskalastajan palkalla maksaa neljä, viisi mauritanialaista.
”On eri asia, mitä kapteenit sanovat Euroopan puolella ja miten todellisuudessa toimitaan. Kalastajia ryöstetään, aluksilla ei noudateta työlainsäädäntöä. Jos valitat, saat potkut”, Ousmane vuodattaa laivakeittiössään.
”Kun kalaa tulee, työtä tehdään 24 tuntia vuorokaudessa. Nukkumiselle jää aikaa tunti siellä, toinen täällä, ja merillä ollaan yhtäjaksoisesti useita kuukausia. Kapteenit ovat eurooppalaisia ja usein rasisteja.”
EU:n ja Mauritanian välisessä, vuoteen 2012 voimassa olevassa sopimuksessa on määritelty, mitä lajeja kalastetaan ja kuinka monella aluksella saa olla liikkeellä. Siinä ei kuitenkaan ole rajattu, kuinka paljon kalaa voi merestä kiskoa. Osa kalastusalueista on suojattu, eikä kaikkina kuukausina saa kalastaa.
”Eurooppalaiset alukset eivät kuitenkaan ole lakanneet kalastamasta kiellettyinä kuukausina”, Ousmane väittää. Hänen mukaansa monet ulkomaiset alukset kalastavat Mauritanian rannikolla öisin, pimeän turvin.
Ohut valonsäde laivaikkunasta valaisee Ousmanen kasvot. 45-vuotias mies harmaantuu.
”Se johtuu surusta. Pelkään elämäni puolesta. Lähdin, koska olen köyhä. Oma isäni ei laskenut minua kouluun vaan vei kalaan jo pienenä poikana. Olen kalastanut koko elämäni, mutta sillä ei enää elä. Nyt teen mitä tahansa lasteni tulevaisuuden puolesta.”
KUKKA RANTA 