Arktinen kädenvääntö

Maailman Kuvalehti 1/2017 | Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

Seuraavat kaksi vuotta tulemme olemaan arktisen politiikan keskiössä: toukokuussa Suomesta tulee Arktisen neuvoston puheenjohtaja. Odotukset ovat suuret, sillä pelissä ovat alkuperäiskansojen oikeudet, ilmastonmuutos ja herkän luonnon koskemattomuus. Tähän mennessä Suomi ei ole kunnostautunut näiden puolustamisessa.

huippuvuoret-maisema3-la%cc%88nsirannikko-kukkaranta-web

Siinä ne seisovat kaikessa hiljaisuudessaan ja karun kauniina, Huippuvuorten ylhäiset laet. Laiva lipuu verkkaisesti tyynen meren pintaa halkoen. Viileässä ilmassa aluksen rinnalla liitää arktisten laivojen ystävä, hieman häijyn näköinen myrskylintu, alueen yleisin merilintu.

Greenpeacen jäänmurtaja-alus Arctic Sunrise on kesällä 2016 suorittamassa kaksi kuukautta kestävää tutkimusmatkaa Pohjoisella Jäämerellä. Alus on tutkimassa koskematonta merenpohjaa; sitä mitä paljastuu ilmastonmuutoksen edetessä ja merijään vetäytyessä.

Kapteenin hytin pöydälle levitetty merikartta kertoo vuosisatojen takaisista Huippuvuorten valtaamisen ajoista: Uusi Lontoo, Haakon VII:n, Kuningas V:n ja Kustaa Aadolfin maa, Prinssi Kaarlen etumaa.

Tänä päivänä Huippuvuorilla asuu noin 2 600 ihmistä ja 3 000 jääkarhua. Koko arktisella alueella asuu yhteensä neljä miljoonaa ihmistä, Grönlannissa, Islannissa, Kanadassa, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Tanskassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa.

huippuvuoret-arcticsunrise-kukkaranta-web

Vielä viisi vuotta sitten merijää riitti peittämään alueen kesälläkin, mutta nyt jää on sulanut kilometrien päähän, kertoo elokuvantekijä Gavin Newman ja osoittaa laivan kannella pohjoiseen. Newman on tutkinut merenpohjia tutkijoiden, median ja ympäristöjärjestöjen kanssa ympäri maailmaa.

Arctic Sunrise pysähtyy säännöllisin väliajoin, jotta miehistö voi laskea vedenalaisen robottikameran pohjaan. Kun merijää vetäytyy, paljastuu jään aiemmin alleen kätkemä koskematon maailma.

Robottikameraan kytketty tietokoneen ruutu täyttyy uskomattoman värikkäästä merenpohjasta, jossa elää sinisen, punaisen ja vihreän sävyisiä koralleja ja ihmeellisiä merivuokkoja, meri- ja käärmetähtiä. Jo aivan pienellä alueella asuu satoja eliöitä.

Yhtäkkiä pohja muuttuu kuolleen näköiseksi kiven ja hiekan harmaaksi sekamelskaksi. Ajoittain maassa näkyy vain syviä viiltoja. Täällä ovat jo kyntäneet norjalaiset ja venäläiset, sekä muutamien muidenkin maiden pohjatroolarit, joiden painavat verkot ja niiden sivu­painot tuhoavat kaiken hujauksessa.

merenpohjatutkimuksia1-kukkaranta-web

Arktinen luonto on herkkä ja haavoittuva. Jäätä on tutkittu jo vuosikymmeniä, mutta merenpohjan lajisto on meille vielä kovin tuntematonta. Silti ihminen on tätäkin meriluontoa ehtinyt tuhoamaan, vaikka jää on vasta vetäytynyt.

Viime vuosikymmeninä arktinen alue on lämmennyt kaksi kertaa muuta maapalloa nopeammin. Lähes vuosittain  jään sulaminen tekee uuden ennätyksen.

”Jää on kutistunut kymmenkertaisesti Suomen pinta-alan verran kesäaikaan ja viisinkertaisesti talvella viimeisen 35 vuoden aikana”, kertoo Greenpeacen arktisvastaava, ilmastonmuutoksesta väitellyt filosofian tohtori Laura Meller.

Arktisen alueen satelliittimittaukset alkoivat vuonna 1979, ja siitä lähtien jääpeite on menettänyt puolet sekä pinta-alastaan että paksuudestaan. Useiden tieteellisten tutkijoiden arvioiden mukaan arktinen alue saattaa olla hetkellisesti jäätön jo lähivuosikymmeninä.

Mutta miksi arktisen jään sulamisen koskettaa meitä? Eihän Suomella ole edes arktista rantaviivaa.

Ensinnäkin jään peittämät napa-­alueet toimivat maapallon jäähdyttiminä. Ne säätelevät säätä maailmanlaajuisesti. Valtavat lumipeitteet heijastavat auringonvaloa avaruuteen ja toimivat siis maapallon termostaatteina. Tumma meri taas imee lämpöä itseensä.

Arktisen jään sulaminen vaikuttaa koko arktisen alueen ekosysteemiin, planktoneista jääkarhuihin, sekä ilmastoon ja ihmisiin koko maapallolla.

Huippuvuorilla asuu noin 2 600 ihmistä ja 3 000 jääkarhua.

Huippuvuorten koilliskulmassa, laivan horisontissa siintää valkoinen jääsaari Kvitøya, jonka jää on monituhatvuotista. Mitä lähemmäs saarta laiva lipuu, sitä enemmän merenpinta täyttyy pikkuisista jäälautoista.

Kun vuosituhantinen jää lohkeaa, kuuluu ensin ukkosen kaltainen jyrähdys, sitten suuri molskahdus. Vanha jää sulaa hitaasti osaksi alati laajenevaa Jäämerta.

Saaren luoteisreunan pieneltä ja kiviseltä rantakaistaleelta kuuluu mursuyhteiskunnan äänekäs mekkala. Merestä nousee hitaasti mursujen päitä, ne taklaavat toisiaan ja tuijottavat tulijoita. Sekunnin sadasosassa mursut ovat taas sukelluksissa.

Hieman etäämpänä makaa hievahtamatta keltaisenvalkoinen jääkarhu, joka taitaa olla jo vanhempi yksilö. Se ehkä teeskentelee nukkuvaa, mikä on jääkarhujen hylkeiden saalistuskeino: täysin liikkumattomina karhut odottavat saalistaan tuntikausia hylkeiden hengitysaukon suulla.

Kuvasta nyt vain puuttuvat sekä merijää että hylkeet, eikä karhulla ole keinoja metsästää nopealiikkeisiä hylkeitä avomeressä. Nykyisin jääkarhuja hukkuu entistä useammin, koska ne uupuvat liian pitkillä uintimatkoilla.

Viime aikoina mursut ovat alkaneet kärsiä poikaskadosta, sillä pienet mursunpoikaset päätyvät yhä useammin jääkarhujen lounaspöytään. Aikuiset mursut ovat jääkarhulle liian suuri vastus, mutta jotain on syötävä.

Arktinen luonto ja ravintoketjut käyvät parhaillaan läpi rajua muutosta.

huippuvuoret-mursuja1-kukkaranta-web

Yhtä lailla Suomessa arktiset eläimet kamppailevat selviytymisestään. Niin Huippuvuorilla kuin Suomessa porot kärsivät ilmastonmuutoksen heikentämästä talvesta. Lyhyemmät talvet myös vaikuttavat jutaamisreitteihin, eli suurporonhoidossa vuotuiseen vaellukseen kesä- ja talvilaidunten välillä.

Ongelmana on yhä useammin se, miten ja milloin porot saadaan kulkemaan tiettyjen vesistöjen yli. Lapissa järvien ja jokien jäät eivät enää kanna yhtä hyvin, ja vaelluksilla porot saattavat pudota jäihin.

Huippuvuorilla talven keskilämpötila on noussut 26 vuodessa 10 astetta. Jos talvesta tulee entistä leudompi, merkitsee se pohjoisen talvelle enemmän vesi- kuin lumisateita. Porot pystyvät kaivamaan jäkälää paksunkin lumen läpi, mutteivät jään.

Vuonna 2013 Venäjän Siperiassa, Jamalin niemimaalla lähes 60 000 poroa kuoli yllättäen nälkään, kun nopeat säänvaihtelut sulattivat lumesta jäätä, eivätkä porot saaneet jääpeitteen läpi ruokaa.

Ilmatieteen laitoksen joulukuussa 2016 julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomen vuotuinen keskilämpötila nousee lähes kaksi kertaa nopeammin kuin koko maapallon lämpötila, ja nousu on voimakkainta nimenomaan talvella. Sademäärien odotetaan lisääntyvän erityisesti talvella, mikä tietää arktisille eläimille ja luonnolle entistä vaikeampia aikoja.

Maailma on kriittisessä tilassa. Suomella on näytön paikka: seuraavan kahden vuoden ajan tulemme olemaan arktisen politiikan keskiössä, Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa.

Kyseessä on kaksikymmentä vuotta sitten perustettu yhteistyöfoorumi, jonka tehtävänä on edistää ympäristönsuojelua, tutkimusyhteistyötä, kestävää kehitystä ja arktisten alueiden ihmisten hyvinvointia.

Suomi perii toukokuussa kaksivuotisen puheenjohtajuuden Yhdysvalloilta, joka on keskittynyt puheenjohtajakaudellaan erityisesti mertensuojelualueiden verkoston edistämiseen. Yhdysvaltoja edeltänyt Kanada taas  panosti fossiiliteollisuuden etujen ajamiseen.

Suomen Arktisen neuvoston suurlähettilään Aleksi Härkösen mukaan Suomi tulee keskittymään puheenjohtajakaudellaan erityisesti Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoon ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden edistämiseen arktisessa yhteistyössä.

Kuulostaa erinomaiselta! Mutta jääkö tämä vain puheeksi?

Marraskuussa 2016, hyvissä ajoin ennen Suomen puheenjohtajakautta, presidentti Sauli Niinistö allekirjoitti Pariisin ilmastosopimuksen. Näin Suomi liittyi sopimuksen ratifioineiden maiden joukkoon. Maailman suurimmat kasvihuonepäästäjät, Kiina, ja USA sekä EU ratifioivat sopimuksen aiemmin.

Ilmastosopimuksessa maat sitoutuvat pitämään maapallon lämpenemisen alle kahdessa asteessa esi­teollisesta ajasta, ja tekevänsä parhaansa pitääkseen lämpenemisen 1,5 asteessa.

Kovalla työllä ja vuosien neuvotteluilla aikaansaatu Pariisin ilmastosopimus astui voimaan jo vuosia ennen kuin uskoimme, totesi YK:n juuri väistynyt pääsihteeri Ban Ki-moon toiveikkaana YK:n ilmastokokouksen avajaispuheessa Marrakechissa marraskuussa 2016.

”Ja nyt on aika toimia sen toteuttamiseksi”, Ban Ki-moon vetosi.

Suomen ilmastoasioiden pääneuvottelijan Outi Honkatukian mukaan ilmastoneuvottelut ovat kuin aaltoliike: vaikka yhtenä vuonna harpataan valtavasti eteenpäin, on seuraavana vuonna tehtävä valtavasti töitä, jottei oteta takapakkia.

Epävarmuutta aiheuttavat muun muassa Yhdysvaltain uuden hallinnon asennoituminen ilmastokysymyksiin sekä allekirjoittajamaiden todellinen sitoutuminen.

Jotta Pariisin sopimuksessa voitaisiin pysyä, merkitsee se pikaista luopumista fossiilisista polttoaineista. Nature-lehdessä 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan kaikki arktinen öljy ja kaasu tulisi jättää maahan, jos haluaisimme rajoittaa ilmastonmuutoksen kahteen asteeseen.

Mutta mitä tekevät Norja, Ruotsi, ja Suomi?

Toukokuussa 2016 Norja myönsi kansainvälisille yhtiöille 13 uutta lupaa öljyn ja kaasun etsintään Barentsinmerellä.

Suurin osa luvista menee Norjan valtion öljy-yhtiö Statoilille ja ruotsalaiselle Lundin Petroleumille.

Norja avaa uusia alueita öljynporaukselle ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen. Etsinnät on tarkoitus alkaa kesällä 2017, juuri kun Suomesta on tullut Arktisen neuvoston puheenjohtaja.

Suomi taas on jäänmurtajien johtomaa, jonka palveluille näyttäisi olevan tilausta. Suomen valtion omistaman osakeyhtiön Arctian jäänmurtajat Nordica ja Fennica olivat vuokrattuina Shellin arktisiin öljyn­poraushankkeisiin vuodesta 2012 vuoden 2016 loppuun asti. Kesäkausina ne toimivat Yhdysvaltojen Alaskan Bofortin ja Tsuktsienmerellä.

Vuoden 2016 viimeisenä päivänä kovien pakkasten aikaan monitoimimurtaja Nordica lähti suuntaamaan kohti jään peittämää Ohotanmerta Läntiselle Tyynellemerelle, Venäjän Sahalinin öljy- ja kaasukentille.

Suomen Oslon-suurlähetystön tiedotteessa kerrotaan, että konsulttiyhtiö Rambollin mukaan suomalaiselle osaamiselle riittää kysyntää jatkossakin nimenomaan Pohjois-Norjassa.

”On harmillista, että Suomessa etsitään arktista talouskasvua sellaisesta maailmasta, jossa öljyteollisuus kasvaa voimakkaasti, vaikka Suomessa riittäisi myös uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden osaamista”, Laura Meller sanoo.

Pariisin ilmastosopimuksesta voi moni iloita, mutta sen ongelma ympäristöjärjestöjen mukaan on se, että ratifioineet maat eivät ole riittävän sitoutuneita tavoitteisiin.

Sopimus perustuu vapaaehtoisuuteen, vaikka se velvoittaakin jokaisen maan laatimaan omat kansalliset tavoitteensa.

Suomen arktisen politiikan tavoitteet on linjattu hallitusohjelmassa ja vuonna 2013 hyväksytyssä arktisessa strategiassa, jonka mukaan luonnonsuojelun ja kestävän kehityksen tulisi ohjata taloudellisia toimia.

Vuoden 2013 strategiassa tavoitteita listataan erityisesti liiketoiminnan kohdalla. Juha Sipilän hallitus päivitti arktisen strategian syksyllä 2016, ja siinä todetaan, että ”arktinen alue säilyy (…) kasvavien intressien alueena”. Strategiassa tiuhaan toistuva ”kestävä kehitys” tuntuu olevan enemmänkin muoti-­ilmaisu kuin todellinen tavoite.

Eduskunnan salikeskusteluissa ulkoministeri Timo Soini on sanonut toistuvasti, että arktista politiikkaa tehdään kestävä kehitys ”huomioiden”, eikä ”ehdoilla” tai ”periaattein”. Sanavalinta pohjautuu arktiseen strategiaan.

Pienillä sanavalinnoilla voi olla suurikin merkitysero.

Suomella ei ole arktista rantaviivaa, mutta Suomi on jäänmurtajien johtomaa.

Elinkeinoelämä odottaa arktisen alueen avautumista ja uusia liike-elämän mahdollisuuksia. Elinkeinoelämän asiaa ajaa erityisesti yksi mies, entinen pääministeri Paavo Lipponen.

Ja Lipposta kuunnellaan. Hän on toiminut Elinkeinoelämän keskusliiton palkkaamana arktisen alueen konsulttina, tehnyt selvityksen Elinkeinoelämän keskusliitolle arktisista liiketoimintamahdollisuuksista ja laatinut Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerille muistion EU:n arktisen tiedonannon taustatyöksi. Myös hallituksen arktisen strategian päivityksessä otettiin huomioon Lipposen suositukset.

Lipponen on vaatinut yritysten aktivoitumista, arktisia investointeja ja infrastruktuurin lisäämistä, muun muassa pohjoista rautatieyhteyttä Jäämereltä Suomen halki Eurooppaan. Myös kaivos- ja kalateollisuus, samoin kuin datakaapelihanke Suomen kautta Aasiaan ovat tärkeinä asialistalla.

Jään vetäytyessä on pohjoisessa hiljalleen avautumassa uusi Koillisväylän laivareitti Venäjän yli Aasiaan. Koillisväylälle räätälöidään kuljetusreittien lisäksi myös valokuitukaapelia.

Lipposen haaveilema Jäämeren junarata olisi osa Baltian rataa, Helsingin ja Tallinnan välistä tunnelia ja näiden muodostamaa liikenneverkkoa. Nämä ovat suuria suunnitelmia. Vaikka EU:n arktiseen strategiaan Lipposen toive Jääradasta ei päässyt, ovat siihen kuitenkin tarttuneet pääministeri Juha Sipilä ja liikenneministeri Anne Berner.

Toistaiseksi kuitenkin Jäämeren radan kannattavuudesta on varsin vähän näyttöjä, eikä Venäjän sotilaallisesti kovaa vauhtia varustama Koillisväylän reittikään vedä.

Suomella on kansallinen asiantuntija jokaisessa Arktisen neuvoston työryhmässä. Myös useilla ympäristöjärjestöillä on edustuksensa neuvostossa. Yksi heistä on WWF:n merten ja arktisen luonnon ohjelmapäällikkö Sampsa Vilhunen, joka on osallistunut neuvoston kokouksiin tarkkailijajäsenenä.

”Tarkkailijan tärkein tehtävä on toimia vahtikoirana. Tavoitteenamme on edistää kestävää kehitystä ja ympäristöasioita kaikessa päätöksenteossa”, Vilhunen sanoo. ”Mutta tarkkailijajäseniltä kysytään näkemystä aina viimeisimpänä. Kuitenkin se, että olemme paikalla vaikuttaa kielenkäyttöön ja siihen millaisia päätöksiä lopulta tehdään.”

Vilhusen mielestä on ongelmallista, ettei kukaan ole koskaan tutkinut Arktisen neuvoston satojen suositusten toimeenpanoja. Nyt Vilhusen ideasta WWF tulee julkaisemaan kevään ministerikokouksessa ensimmäisen vertailun arktisten jäsenvaltioiden kansallisesta toimeenpanosta. Aluksi selvitystä tehdään öljyntorjunnasta, meriliikenteestä ja suojelualueista.

Vilhusen mielestä suurimpia haasteita arktisessa politiikassa on se, kenen asioita ja etuja arktisella alueella edistetään. ”Pohjoisessa asuu paljon paikallisia asukkaita ja alkuperäiskansaa, ja heillä on hyvin erilaiset näkemykset siitä, miten asioita tulisi kehittää.”

Saamelaisille metsäautotieverkosto tai rautatiet eivät välttämättä ole edistystä, vaan ne voivat uhata poronhoidon edellytyksiä leikkaamalla porojen vaellusreittejä. Lisääntynyt liikenneinfrastruktuuri voi merkitä lisää kaivoksia, mikä maankäytön ja vesistöjen saastuttamisen kautta uhkaisi alkuperäisväestön perinteisiä elinkeinoja.

Metsätieverkosto voisi myös merkitä metsäteollisuuden hakkuiden rajua kasvua. Se tekisi metsistä poronhoidolle sopimattomia, kun talviaikaan tärkeä puiden oksilla kasvava porojen ruoka luppojäkälä katoaisi.

Samaan aikaan pohjoisessa on myös iso joukko paikallisia, jotka haluavat kehitystä ja työllisyyttä alueelle.

”Ulkopuolelta kuvitellaan, että pohjoisessa eletään köyhyydessä, ja että alueelle tarvitaan paljon kehitystä. Olen ymmärtänyt, ettei kovin usein kysytä, mitä teillä on jo ja mitä tarvitaan nykyisten elinkeinojen vahvistamiseksi”, Vilhunen toteaa.

Suomen näytöt ­alkuperäiskansan oikeuksien puolustamisesta eivät ­ole häävit.

Lähes joka kolmas 60. leveyspiirin pohjoispuolella asuvasta ihmisestä on suomalainen, ja monet heistä saamelaisia – Euroopan ainoan alkuperäiskansan jäseniä. Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän alueella saamelaisia asuu noin 75 000–100 000, Suomessa arviolta 10 000.

Suomen arktisen suurlähettilään Aleksi Härkösen puheessa arktinen yhteistyö, kestävä kehitys ja alkuperäiskansojen kunnioitus kuulostavat kaikki suorastaan upeilta.

Härkönen esitti eduskunnan pikkuparlamentissa toukokuussa 2016, että alkuperäiskansojen edustajat ovat olleet mukana arktisessa yhteistyössä alusta alkaen ja yhteistyö pohjautuu pitkälti tieteellisiin arvioi­hin. Viime syksynä valtioneuvoston kansliassa päivitetyssä arktisessa strategiassa puolestaan todetaan, että ”alkuperäiskansojen oikeuksien edistäminen on keskeinen osa Suomen arktista politiikkaa”.

Suomen näytöt alkuperäiskansan oikeuksien puolustamisesta eivät kuitenkaan ole häävit – varsinkin kun pelissä on raha.

Ensinnäkään Suomi ei ole ratifioinut YK:n Kansainvälisen työjärjestön alkuperäiskansoja koskevaa ILO 169 -sopimusta, eikä ratifiointi ole nykyisessä hallitusohjelmassa, vaikka se kuuluu arktisen strategian alkuperäisväestön oikeuksia koskeviin tavoitteisiin.

Sopimus takaisi alkuperäisväestölle yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet kuin valtaväestöllä on. Tällä hetkellä saamelaiset eivät voi vaikuttaa maanomistusasioissa: 90 prosenttia saamelaisten maista on valtion omistuksessa.

Huhtikuussa 2016 voimaan tullut Metsähallituslaki valmisteltiin ottamatta huomioon alkuperäiskansojen näkökulmaa. Vielä Jyrki Kataisen hallituksen aikana sopimusluonnoksessa luki saamelaiskulttuurin heikentämiskielto. Juha Sipilän hallituskautena kielto hävisi.

Useat ihmisoikeusjärjestöt ja saamelaistahot kritisoivat hallitusta laista. Myös YK:n erityisraportoija ja Suomen perustuslakivaliokunta esittivät saamelaiskulttuurin heikentämiskieltoa takaisin metsähallituslakiin, mutta mikään ei auttanut.

Saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikio kertoi Ylen haastattelussa, että heikentämiskielto olisi antanut saamelaisille valtion näkökulmasta liikaa valtaa saamelaisalueen maankäytöstä päättämisessä.

Saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon puuttuminen saattaa Saamelaiskäräjien mukaan myös hankaloittaa ILO 169 -sopimuksen ratifiointia, koska se edellyttää saamelaisten maa- ja vesioikeuksien olevan ratkaistu.

Sanila-Aikion mukaan todellinen syy saamelaispykälien poistoon on Jäämeren rata. Saamelaiskäräjät vastustaa Lipposen ajamaa Jäämeren ratahanketta, koska se edistäisi alueen kaivostoiminnan kasvua ja metsätalouden raaka-aineiden käyttöä, ja tämä vaikuttaisi heikentävästi saamelaiskulttuuriin.

Paineet ovat kovat, varsinkin kun toiselta laidalta painavat päälle ilmastonmuutoksen tuomat haasteet.

arktinenlokki3-kukkaranta-web

Arktisesta alueesta käydään kovaa kädenvääntöä. Syksyllä 2014 yli 311 000 ihmistä marssi New Yorkissa vauhdittaakseen New Yorkissa tuolloin alkanutta ilmastokokousta siirtymään sanoista tekoihin.

Yli kahdeksan miljoonaa ihmistä on allekirjoittanut Greenpeacen Arktis-kampanjan tavoitteet arktisen öljynporauksen ja arktisen tuhoisan tehokalastuksen kieltämiseksi ja suojelualueiden verkoston perustamiseksi Pohjoiselle jäämerelle.

Syksyllä 2015 Shell luopui arktisista öljynporaussuunnitelmistaan eikä aio toistaiseksi hakea uusia lupia Barentsinmerelle. Syinä nähdään alhainen öljyn hinta, taloudellinen tuottamattomuus ja liialliset riskit, sekä maailmanlaajuinen peräänantamaton ympäristöliike.

Toukokuussa 2016 saavutettiin historiaa, kun Greenpeacen pitkäjänteisten neuvotteluiden tuloksena useat kalastusyhtiöt sitoutuivat siihen, etteivät laajenna toimintaansa koskemattomille alueille, ja etteivät yhtiöt kalasta uusilta, hiljattain jään alta avautuneilta arktisilta merialueilta. Kesällä 2016 Arctic Sunrise -aluksen tutkiessa arktista merenpohjaa todettiin, että kalastusteollisuus oli pitänyt sopimuksesta kiinni.

”Se on askel oikeaan suuntaan, mutta tarvitsemme lain suojan näille vesialueille”, saksalainen Arktiskampanjoitsija ja arktiseen ilmastonmuutokseen perehtynyt tutkija Larissa Beumer painotti Arctic Sunrise -aluksen viime kesäisellä tutkimusmatkalla.

Vaikka kalastusteollisuus on ainakin toistaiseksi saatu hillitsemään toimiaan arktisella alueella, kiihtyy kamppailu nyt fossiilisia polttoaineita vastaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Parhaillaan Greenpeace Nordic ja Natur og Ungdom -ympäristöjärjestöt ovat haastaneet Norjan hallituksen oikeuteen uusien öljylupien avaamisesta Barentsinmerellä.

Järjestöjen mukaan Norja – joka ratifioi Parisiin ilmastosopimuksen ensimmäisten joukossa – toimii sekä ilmastosopimusta että maan perustuslakia vastaan, koska perustuslaki takaa kaikille oikeuden terveelliseen ja turvalliseen ympäristöön. Historiallinen kädenvääntö käydään norjalaisessa oikeussalissa alkaen tänä vuonna.

Arktisen alueen tulevaisuus edellyttää laajaa alueellista, valtiollista ja poliittista yhteistyötä. Ovatko suurvallat valmiita tulevaisuudessa sopimaan, vai alkaako arktinen suurryntäys, jossa taloudelliset, kaupalliset ja sotilaalliset intressit möyhentävät alleen arktiset alueet – ja sen myötä paljon muuta?

Ban Ki-Moon laittaa toivonsa tavallisiin ihmisiin: ”Kansalaisyhteiskunta, te olette maailman ääni. Älkää jättäkö sitä hallituksille.”

Lue lisää Maailman Kuvalehdestä 1/2017.

Vaikenemisen aika on ohi

Maailman Kuvalehti 1/2017 | Teksti ja kuva: Kukka Ranta

Suohpanterror on noussut nopeasti suosituksi taiteilijaryhmäksi. Yhteisö koostuu saamelaisnuorista, jotka eivät häpeä kulttuuriaan, vaan puolustavat äänekkäästi vähemmistöjen oikeuksia. Yksi suohpanterroristeista astui esiin Maailman Kuvalehden pyynnöstä, tosin kasvot peitettyinä.

Suohpanterror1-KukkaRanta-web.jpg

1) Mikä on Suohpanterror?

Suohpanterror, ”suopunkiterrori”, on pseudonyymi saamelaiskollektiiville, joka toimii kansalaisaktivismin ja taiteen kentillä.

Haluamme nähdä alkuperäiskansojen ja muiden vähemmistöjen tasa-arvoisten oikeuksien toteutuvan niin Saamenmaalla kuin maailmanlaajuisesti. Jos haluaa muutoksia, niitä on vaadittava.

2) Miksi syytätte Pohjoismaita kolonialismista?

Norja, Ruotsi, Suomi ja Venäjä harjoittavat kolonialismia Saamenmaalla. Tähän ovat suurelta osin syynä alueella sijaitsevat kaivannaisvarat, joiden arvoksi on arvioitu 1000 miljardia euroa. Myös ilmastonmuutoksen vaikutuksesta intressit koillisväylälle ovat kasvaneet.

3) Miksi pidät saamenpukua, gáktia, väärinpäin?

Gákti väärinpäin on hiljaisen protestin merkki. Saamelaiset eivät ole pitäneet suurta meteliä kaltoin kohtelusta. Nykyinen sukupolvi on alkanut tuoda epäkohtia esille.

4) Miksi epäkohdista on alettu puhua juuri nyt?

Tietoisuus lähihistoriassa tapahtuneesta kaltoin kohtelusta on lisääntynyt – siitäkin huolimatta, että koululaitos vaikenee yhä asiasta.

Nykyisin ymmärretään, ettei vika ole meissä tai esimerkiksi vanhemmissamme, jotka ovat mahdollisesti hävenneet alkuperäänsä, vaan valtioissa, jotka ovat toimineet väärin ja pyrkineet tukahduttamaan kulttuuriamme.

Lisäksi saamelaisjärjestöjen, aktivistien, taiteilijoiden ja politiikkojen pitkäjänteinen työ, saamelaisen median lisääntyminen ja kommunikoinnin helpottuminen ovat vahvistaneet meitä.

5) Miksi kuitenkin peität ­kasvosi?

Koska haluamme suojella yksityisyyttämme ja kiinnittää huomion asioihin, emme henkilöihin, jotka ryhmään kuuluvat.

6) Mitä saamenpuku sinulle merkitsee?

Puku on yksi näkyvimmistä symboleistamme. Se on henkilökohtainen ja kertoo kantajastaan ja hänen suvustaan. Se on myös osa rikasta ja taidokasta käsityökulttuuriamme. Minulle puku merkitsee kuulumista johonkin suurempaan – jatkumoa, johon esi-isäni ja tulevat sukupolvet kuuluvat.

Kiinassa valmistetut feikkipuvut, joita myydään naamiaisasuiksi, ovat yksi kulttuurisen omimisen muoto, jossa vähätellään vähemmistön kulttuuria ja sen symboleja.

Voisi kysyä, miten suomalaiset suhtautuisivat, jos siniristilippua käytettäisiin piknikvilttinä tai muita kansallisia symboleita tuotaisiin esiin häpäisytarkoituksessa?

7) Mikä merkitys Saamelaisten kansallispäivällä 6.2. on sinulle?

Päivä muistuttaa elinvoimasta ja yhtenäisyydestämme neljän valtakunnan alueella. Nämä ovat halkoneet rajoillaan Saamenmaata. Tänä vuonna tulee sata vuotta ensimmäisestä pohjoismaisesta saamelaiskokouksesta. Haluamme nähdä paljon kehitystä seuraavan sadan vuoden aikana.

8) Miksi saamelaisten oikeuksista puhuttaessa keskus­telu kääntyy usein saamelaisten keskinäisiin riitoihin?

On helppoa kääntää keskustelun aihe johonkin muuhun kuin suurempiin rakenteellisiin ongelmiin. Se on populistista politiikkaa. Tässä ovat kunnostautuneet niin kansanedustajat kuin saamelaiskäräjien jäsenetkin. Eiväthän suomalaisetkaan ole kaikista asioista samaa mieltä, mutta silti Suomessa ei toivota esimerkiksi Venäjän päättävän Suomea koskevista asioista.

9) Miksi saamelaismääritelmä hiertää Lapissa ja ketkä ovat määritelmää vastaan?

Ongelmallinen on lain kohta, jonka mukaan maa-, veronkanto- tai henkikirjassa tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi merkittyjen henkilöiden jälkeläiset voivat hakea äänioikeutta saamelaiskäräjienvaaleihin.

Lappalaiselinkeinoilla on tarkoitettu kuitenkin vain elinkeinoa, ei etnisyyttä. Tässä määritelmässä on mitätöity saamelaisten näkemys.

Vain saamelaiset itse voivat määritellä, kuka on saamelainen, kuten YK ohjeistaa. Suomalaiset eivät sitä voi määritellä, eivät edes kansanedustajat norsunluutorneistaan.

10) Mitä toivoisit, että ­saamelaisilla olisi ­toisin 100-vuotiaassa Suomessa?

Toivon itsemääräämisoikeutta, lisää mahdollisuuksia vaikuttaa maankäyttöön, mahdollisuutta opiskella saamea asuinpaikasta riippumatta, saamenkielisten palveluiden turvaamista.

Toivon, ettei peruskoulussa vaiettaisi saamelaisista. Odotamme, että valtio pyytää anteeksi kaltoinkohtelua, maiden ryöstöä ja assimilaatiopolitiikkaa.

Toiveissa on myös totuuskomissio, joka selvittäisi saamelaisten kokemia ongelmia ja valaisisi suomalaisia siitä, mitä on tapahtunut.

Vuosi 2017 sopisi tälle hyvin, kun sekä Suomessa että Saamenmaalla vietetään 100-vuotisjuhlia.

Vapaakaupan uhrit

Meksikon Oaxacan murhien, pahoinpitelyjen, katoamisten ja kidnappausten takana ovat hallituksen alaiset puolisotilaalliset joukot. Ne suojelevat läntisten suuryritysten etuja. Suomalainen aktivisti on yksi monista alueen uhreista.

Ensimmäisen kerran Oaxacan yhteiskunnallinen kriisi pääsi kunnolla kansainvälisiin otsikoihin lokakuussa 2006 kun yhdysvaltalainen Brad Will surmattiin, todennäköisimmin poliisien luodista.

Nyt suomalainen ihmisoikeustarkkailija on kuollut puolisotilaallisen Ubisort-ryhmän iskussa, kun joukko kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita oli matkalla viemään ruokahuoltoa itsehallintoalueeksi julistautuneeseen triqui-intiaanien kylään. Ubisort tukee Oaxacan kuvernöörin PRI-puoluetta, joka puolestaan vastustaa autonomisiksi julistautuneita kyläyhteisöjä.

Molempien ihmisoikeusaktivistien lisäksi Oaxacassa on menehtynyt lukemattomia oikeuksiaan ajavia intiaaneja.

Viimeaikaiset epävirallisten puolisotilaallisten joukkojen iskut ovat usein kohdistuneet tiedontuotantoon ja yhteisöradioiden kehittäjiin. Vuosisatoja rakenteellisessa köyhyydessä eläneet alkuperäisväestöjen ihmisryhmät muodostavat merkittävän uhan suuryrityksille, joiden voiton tuottaminen on perustunut halpatyövoimaan ja lähes ilmaiseen raaka-ainehankintaan.

Jos köyhät organisoituvat tai osoittavat mieltään – usein laittomia yritystoimia vastaan, paikalle tuodaan aseet, helikopterit, kyynelkaasua, vesitykit ja sotilaita. Ja koska puolisotilaalliset joukot ovat laillisen valvonnan ja virallisen vastuun ulkopuolella, ne voivat harjoittaa mitä tahansa toimenpiteitä vastarinnan tai itsepuolustuksen kitkemiseksi.

Meksikossa halutaan antaa kuva, että Oaxacan levottomuudet ovat ohi ja kansanliike on kukistettu. Kun kävin maakunnassa kaksi vuotta sitten, siellä näytti rauhalliselta. Seinään oli jäänyt yöllä liisteröity juliste, lista kadonneista, jota ei ollut ehditty vielä poistaa kaupunkikuvasta.

Kukaan tapaamistani henkilöistä, joka kuuluu Oaxacan kansanliikkeeseen APPO:on, ei kerro nimeään tai anna osoitettaan. Pelko pidätetyksi ja kidutetuksi tulemisesta on todellinen. Toukokuussa 2006 alkaneen kansannousun jälkeen lukuisia ihmisiä on kadonnut tietämättömiin.

Olin saanut eräältä aktivistilta osoitteen lapulla. Lopulta lähes huomaamaton huoneennumero rappukäytävässä kertoi, että olin tullut oikeaan osoitteeseen. APPO:n asianajajien toimistossa on viileän rauhallista. Toimistohuoneen hiljaisuus rikkoutuu, kun yksi asianajajista kertoo raa’an totuuden. “Murhien, pahoinpitelyjen, katoamisten ja kidnappausten takana ovat hallituksen alaiset puolisotilaalliset joukot.”

Vuonna 2006 ihmiset yhdistyivät ja nousivat kaduille osoittamaan mieltään köyhyyden lopettamiseksi. Oaxacan PRI-puolueen Ulises Ruizin johtama hallinto vastasi lähettämällä liittovaltion poliisin tukahduttamaan mielenilmaukset. Satoja pidätettiin, kymmeniä surmattiin, satoja on edelleen kadonneina ja suurinta osaa poliisin otteissa ollutta on lukuisten ihmisoikeusjärjestöjen mukaan kidutettu.

Nyt, kun Oaxacan poliittiset aktivistit on ajettu maan alle ja laaja kansanliike on peloteltu hajalle, kohdistuvat puolisotilaallisten joukkojen hyökkäykset aiempaa voimakkaammin itsehallinnollisia intiaanikyliä vastaan.

Luoteis-Oaxacassa useat triqui-intiaanit ovat julistaneet kyliään autonomisiksi itsehallintoalueiksi, kun poliisien ja puolisotilaallisten joukkojen alituinen väkivalta on käynyt sietämättömäksi. Monet kylistä ovat jatkuvan saarron keskellä.

Syinä ovat taloudelliset intressit ja Oaxacan suunnattomat luonnonrikkaudet. Etelä-Meksikossa on käynnissä useita megaprojekteja, kuten esimerkiksi tuulienergian ja öljyn yksityistäminen, sekä Keski-Amerikan maiden välinen Plan–Puebla–Panama-infrastruktuurihanke, joka lähinnä kasvattaa suuryritysten alueellista kontrollia. Oaxacassa ulkomaisia yrityksiä kiinnostavat uraani ja mineraalit.

Samaan aikaan kun vapaakauppasopimus Nafta on edistänyt kansainvälisten suuryritysten hankintoja alueilla, on yhteisöradioiden ja internetin myötä kasvanut köyhimmän väestöryhmän pääsy tiedontuotannon äärelle.

Itseään voimaannuttaneet alkuperäisväestöjen vastarintaliikkeet ovat tulleet tunnetuiksi myös kansainvälisesti. Chiapasin Zapatisti-sissit ovat suojanneet alueitaan aseellisesti heti Naftan alkamisesta, vuodesta 1994 alkaen. Oaxacassa kansannousun keskeisin yhtenäisyyttä kasvattava väline oli radio, kun ihmiset ottivat haltuun radioasemia ja alkoivat tiedottaa tapahtumien kulusta omasta näkökulmastaan.

Julkaistu Voimassa 29.4.2010.

Lue myös Anna-Reetta Korhosen artikkeli Oaxacan rottasota, joka on julkaistu Voimassa 9/2006.
Voimassa 7/2008 julkaistiin Kukka Rannan artikkeli Meksikossa hallitaan pelolla.
Fifissä kuvareportaasi Oaxacan seinätaiteesta helmikuussa 2009.

Alan Garcia ja Amazonin hinta

Intiaanimaat ja Amazonin luonnon monimuotoisuus ovat vaarassa, kun Perun hallitus yksityistää. Vapaakauppapolitiikka nakertaa presidentti Alan Garcian suosiota, ja hallitus vastaa jättiprotesteihin kasvattamalla armeijan ja poliisin valtuuksia. Mihin lakkoaalto vie Perua? Ja milloin se leviää Kolumbiaan?

Toissa vuonna Ayacuchossa mielenosoitus päättyi Alan Garcian ruumisarkun polttamiseen.

Perun pohjoisen Amazonin Baguan alueella kaksi kuukautta jatkuneet vapaakaupan sanelemien yksityistämislakien vastaiset mielenosoitukset ovat tuottaneet tuloksia. Presidentti Alan Garcia joutui jälleen lykkäämään vapaakauppasopimuksen täydentymistä, kun kongressi kumosi suuryrityksiä palvelevan lakipaketin.

Perun ja USA:n vuonna 2007 allekirjoittama vapaakauppasopimusta on vielä niin sanotussa siirtymävaiheessa. Perun täytyy muokata lainsäädäntöään muuttaen noin 200 lakia lähinnä suuryrityksiä helpottaviksi. Maan alkuperäisväestö sekä Andeilla ja Amazonilla asuvat köyhät ovat onnistuneet laajentamaan vastarintaansa ja estämään toistuvasti kiistanalaisten lakien läpimenon valtiokontrollin militarisoitumisesta huolimatta.

Kesällä 2007 vuosi Alan Garcian presidenttikauden alkamisen jälkeen yksityistämispolitiikan vastarinta kiihtyi lähes päivittäiseksi pitkin Andeja. Alan Garcian hallinto vastasi kylmäksi sodaksi kutsuttuun lakkoaaltoon säätämällä uuden lain hillitäkseen “väkivaltaisuuksia”.


Laki kieltää alueellisten johtajien osallistumisen mielenilmauksiin ja antaa poliisille ja armeijalle lisää valtuuksia aseiden käyttöön mielenosoituksissa. Perun lakimiesliitto kritisoi mielenilmaisujen kriminalisoimisen olevan perustuslainvastaista.

Elokuussa 2007 sattuneen tuhoisan maanjäristyksen vuoksi yhteiskunta rauhoittui hetkeksi, kunnes hallituksen välinpitämättömyys pakotti ihmiset nousemaan uudelleen barrikadeille.

Helmikuussa 2008 Perussa järjestettiin maanlaajuinen maatalouslakko, jonka aikana useat valtatiet tukittiin suurilla kivillä ja sadat äkäiset Machu Picchun turistit sekä elintarvikekuljetukset seisahtuivat barrikadeille.

Mielenosoittajat vastustivat vapaakauppasopimusta, joka Perun pienviljelijöiden liiton mukaan uhkaisi 99,9 prosenttia pienviljelijöistä yhdysvaltalaisen massatuotannon vallatessa markkinat.

Perun hallitus vastasi helmikuiseen vapaakaupan kritiikkiin käyttämällä äärimmäisen kovia otteita. Vasemmistolaisen La Primera -lehden mukaan kuusi mielenosoittajaa kuoli, 420 haavoittui ja 350 pidätettiin. Useita maakuntia julistettiin kriisialueiksi.

Hallitusta myötäilevät sanomalehdet syyttivät kuolemista radikaaleja mielenosoittajia. La Primeran mukaan kolme surmatuista kuoli poliisin ammuttua heitä päähän. Neljä kuolleista oli Keski-Andien Ayacuchosta, joka on yksi Perun köyhimmistä alueista ja oli myös sisällissodan keskus 1980- ja 90-luvuilla.

Alan Garcia ei ole vieläkään vastannut kysymyksiin ensimmäisen presidenttikautensa aikana kadonneista sisällissodan uhreista. Perun totuuskomission mukaan 69 000 kuolleesta lähes puolet kuoli valtion asevoimien uhreina. Moni Andien intiaani odottaa edelleen kadonneiden löytymistä avaamattomista joukkohaudoista.

Nyt sama presidentti ja asevoimat kitkevät mielenosoittajia.

Keväällä 2008
julistettiin vapaakauppasopimuksen mukaisesti lakiehdotus, joka helpottaisi intiaanimaiden myymistä intiaaniväestön enemmistön mielipiteestä riippumatta. Amazonin, Andien ja afroperulaisten kansojen komissio sekä Perun maatalouskomitea – monien kongressiedustajien ohella – vastustivat lakiehdotusta numero 1992, joka olisi hyödyttänyt pelkästään kaivos- ja öljy-yhtiöitä maanhankinnoissaan.

Lopulta julkisen paineen alla hallitus vaihtoi aiemmin kongressissa paheksutun lakiehdotuksen nimen 1015:ksi ilman merkittävää sisällöllistä remonttia. Lakiehdotuksen johdosta Perussa julistettiin lukuisille kesä- ja heinäkuun viikoille mielenosoituksia, sekä koko maan kattava yleislakko.

Lakot ja tiesulut, sekä Petroperun omistaman öljylinjan ja argentiinalaisen Pluspetrolin maakaasukentän valtaukset saavuttivat elokuussa pisteen, jolloin hallitus lupasi uudistaa kiistanalaisimmat lait. Kutsua neuvotteluihin tai konkreettisia uudistuksia ei kuitenkaan kuulunut.


Tämän vuoden huhtikuussa Baguen alueen intiaanit julistivat pysyvän liikekannallepanon, kunnes tulisivat kuulluksi. Kahden kuukauden mielenosoitusten ja tiesulkujen jälkeen alueelle julistettiin hätätila ja ilma täyttyi poliiseista ja armeijan helikoptereista. Riippumattoman The Real News-uutisverkoston mukaan 23 poliisia ja ainakin yli 40 intiaania kuoli yhteenotoissa, monien vielä pysyessä kadonneina.

“Minä en pelkää mennä vankilaan”, toteaa intiaanimies vakavana Pohjois-Perun Corrientes-joen öljyalueella Adam Goldstein kuvaamalla ja Amazon Watchin tuottamalla dokumentilla.

“Siitä lähtien, kun öljy-yhtiö saapui tänne olemme kärsineet. Kaikki kalat ja eläimet ovat saastuneita, ja syödessä saastumme itse. Vesi haisee kerosiinille, raaka-öljylle ja bensiinille.”

Amazon Watchin mukaan alueella on dumpattu myrkyllisiä jätevesiä paikallisiin jokiin vuodesta 1971 lähtien alun perin yhdysvaltalaisen Occidental Petroleumin toimesta. “Sateen mukana myrkyt laskeutuvat maahan ja satomme eivät enää tuota kuten ennen”, intiaaninainen selostaa.

“Lankoni tuli luokseni ja valitti kuinka raakaöljy hänen turvonneessa vatsassaan polttaa ja tappaa hänet, pian tämän jälkeen hän kuoli”, kertoo intiaanimies. “Katsokaa käsiäni, ja vartaloani kuinka ihoni on ruhjeilla vedessä kylpemisestä. Kurkkuani koskee, ja maksani on turvonnut, olen kuolemassa”, vanhempi intiaanimies itkee paljasta kehoaan sivellen.


Alan Garcia on syyttänyt kapinoitsijoita yhteiskunnan ajamien uudistusten vihollisiksi painottaa kyseessä olevan vain pienet intiaaniryhmät. Pian Baguen väkivaltaisuuksien jälkeen Limassa 11.6. järjestetty suurmielenosoitus osoitti, että kyseessä on paljon suurempi maanlaajuinen liikehdintä. Kymmenettuhannet ihmiset vaativat Alan Garciaa luopumaan väkivallasta ja ratkaisemaan poliittisen konfliktin rauhanomaisesti.

Nyt kysymys Amazonin tilasta tuotiin suoraan kongressin ovelle ja jopa sisälle: opposition edustajat osallistuivat mielenosoitukseen kävelemällä ulos ja sulkemalla näin päivän istunnon.

“Aikaisemmin ympäri Perua pirstoutuneet yhteiskunnalliset liikkeet ovat nyt yhtenäisempiä”, sanoo marssiin osallistunut limalainen viestinnän opiskelija Jorge Silva. “Kyseessä oli rauhanomainen ja vuosikausiin suurin pääkaupungissa järjestetty mielenosoitus. Mukana oli kaikenlaisia ihmisiä. Limassa asuvat viidakon ihmiset soittivat musiikkia ja tunnelma oli hyvä, mutta juuri ennen kongressia mielenosoittajat kohtasivat poliisimuurin, jotka tähtäsivät kyynelkaasupommeja keskelle ihmisjoukkoa. Hävitin ystäväni kaaoksessa ja itkimme kaasusta johtuen”, selostaa Silva puhelimessa.

Perun vapaakauppasopimus on pohjustelutyötä muille myöhemmille kahdenvälisille sopimuksille alueella. Seuraavaksi perässä tulee Kolumbia, tuumii perulainen Amazonin asiantuntija Roger Rumrrill.

Lisäksi EU:n ja Perun, Kolumbian ja Ecuadorin kesken neuvoteltava vapaakauppasopimus yritetään saada valmiiksi tämän vuoden kesäkuussa ja tämä luo lisäpaineita USA:lle.

“Tulevaisuuden kannalta puhtaan veden, lukemattomien raaka-aineiden ja varsinkin energian saatavuuden kannalta USA:lle on erittäin tärkeää saada turvattua asemansa Amazonin alueella”, painottaa Roger Rumrrill.

Amazonissa sijaitsee 30 prosenttia maailman trooppisista metsistä, 25 prosenttia makeasta vedestä ja 40 prosenttia maailman biodiversiteetistä.

Etelä-Amerikassa öljyn ja kaasun tutkimiseen sekä hyödyntämiseen on myönnetty eniten oikeuksia Perussa ja Brasiliassa. Tämä johtuu Rumrrillin mukaan maiden harjoittamasta aktiivisesta politiikasta tarjota Amazonin alueita hyödynnettäväksi.

Roger Rumrrill arvelee Perun olevan kaikista löyhin suhteessaan Amazoniin. Amazonia kattaa 61 prosenttia Perun pinta-alasta, mistä olisi nyt varattu 72 prosenttia öljyn ja ja maakaasun hyödyntämiseen. Brasilian Amazonista on tällä hetkellä 13 prosenttia suuryhtiöiden käytettävissä.

Seuraava Perun yleislakko Amazonin puolesta on kutsuttu koolle heinäkuun toiselle viikolle. Miten Alan Garcia tulee tällä kertaa vastaamaan? Paineet ovat kovat, kun vapaakauppa kuumottelee täydentymistään ja toisaalta Perun yhteiskunnallinen liike on aina vain yhtenäisempi hallitusvaltaa vastaan.

Julkaistu 25.6.2009 Fifi.voima.fi

Lähteet:Bajo La Lupa 12 Amazonia
America Latina en Movimiento
La PrimeraLa República

Ääniä Andien laaksosta

Miksi intiaaninaisten ääni on niin korkea?


“Imaynaylla kachkanki?” intiaaninainen kysyy kuulumisiani kimittävän korkealla äänellä, veikeä hymy kasvoillaan. “Allinlla, allinlla kachkanhi mamí”, vastaan.

Keski-Andien laaksossa sijaitsevan Ajoyan kylän ala-asteen opettaja Nancy Yupanqi huutaa koulurakennuksen pihalta ketsuankielisen kutsuhuudon lapsille. Kimeän korkea, ilmaa halkova ääni tavoittaa kilometrienkin päässä asuvat lapsukaiset. Hetken kuluttua alkaa kuulua vastauksia, kun lapset piipittävät toiselta puolelta laaksoa ja ilmoittavat saapuvansa kouluun tuota pikaa.

“Ei täällä kännyköitä kaivata!”, Yupanqi nauraa. Samalla saan vastauksen kysymykseen, jota olen ihmetellyt kaupunkien toreilla: miksi intiaaninaiset kimittävät?

Torimyyjät ovat lähes kaikki alkuperäisväestöön kuuluvia intiaaninaisia. Torien lakkaamaton puheensorina täyttyy ihmeen kimeistä – omissa mielikuvissa enemmänkin pienelle tytölle kuin aikuiselle naiselle kuuluvista äänistä. Kaduilla, putiikeissa, kaupoissa ja mopotakseissakin jatkuvasti raikuva kumbia on myös tunnettu kimeä-äänisistä naislaulajistaan.

Andien kylissä talojen väliset etäisyydet saattavat olla useita kilometrejä, mutta kommunikointi sujuu naisten korkeaksi kehittyneellä äänellä. Huikattuaan kutsuhuudot lapsille opettaja Yupanqi lähtee tervehtimään kylän asukkaita. Kuulumiset vaihdetaan joka päivä. Kylän keskusaukiolla kuivatetaan juuri maamassasta valmistettuja rakennustiiliä. Kylässä on kaksi uutta nuorta paria, joille rakennetaan talot yhteisön miesten voimin. Muutamassa päivässä talot ovatkin jo valmiita ja ne kestävät hyvin niin sadetta kuin Andien tuulta.


Istahdamme puun varjoon pienille kannoista kyhätyille jakkaroille. Pian punaposkinen intiaaninainen tuo syliimme kupit täynnä höyryävän kuumaa kurpitsapataa. Paljasjalkainen nuori nainen istahtaa alas viereisen talon edustalle paksu hame kohisten ja alkaa lajitella maissinjyviä värikkään liinansa päällä.

Talon miehet ja anoppi kerääntyvat keskustelemaan päivän arkisista asioista ja alkavat hauskuutella korkealla iälläni. Saan vakuutella moneen otteeseen olevani lapsia synnyttämätön, yksin elävä, koulussa käyvä kaksikymmentäviisivuotias. Andien intiaaniyhteisöissä nuoret päätyvät yhteen hyvin nuorina, jopa 12-13-vuotiaina ja ensimmäiset lapset saadan noin 15 vuoden iässä.

Saan kutsun elokuisille juhlille, jolloin juhlaruoaksi aiotaan teurastaa sika. Kiitän kädestä puristaen, “yuspagarasunki”. Vanha intiaaninainen helähtää nauruun paljastaen puuttuvat etuhampaansa.

Lounashetki on pian ohi. Seuraamme liittyneet miehet nousevat, kättelevät karheilla käsillään ja marssivat takaisin peltotöihin. Miesten jalat uppoavat mutaiseen maahan kun he mylläävät pienillä puu­hakuilla maata kuohkeammaksi. Valtavat siat röhkivät kovaäänisesti pihamaalla ja kanat juoksevat karkuun, kun lasten liikuntatunti alkaa. Palloa potkitaan niin villisti, että tyttöjen huopahatut lentävät ilmaan ja sandaalit irtoavat jaloista.



Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2009.

Oikeus ääneen yhteisön voimana

Taistelu tiedosta on muodostunut keskeiseksi kysymykseksi Oaxacan kansanliikkeelle.

Meksikon toiseksi köyhimmässä Oaxacan osavaltiossa jo vuosikausia jatkunut taistelu oikeudenmukaisuudesta sai ratkaisevan muutoksen vuonna 2006, kun kuvernööri Ulises Ruizin johtamaan väkivaltaan kyllästynyt kansanliike otti haltuunsa radiokanavia ja alkoi tiedottaa kansannoususta. Ensi kertaa myös alkuperäisväestö avasi äänensä. Oaxacassa ei kuitenkaan ole vielä nähtävissä muutosta, vaan ihmisoikeusrikkomukset jatkuvat.

Hallituksen ohjelmat kertovat kaiken espanjaksi. Radioinsinööri Diego Cruz Martinezin mukaan ihmiset aivopestään hallituksen radiokanavilla.

”Ne kuuluttavat, kuinka me kaikki olemme samaa mieltä presidentti Felipe Calderonin kanssa, ja kuinka energiauudistus on se mitä tarvitsemme. Kylissä ei kuitenkaan edes välttämättä tiedetä, mitä tarkoittaa energiauudistus.”

Tieto kulkeutuu kauemmas kyliin saakka lähinnä suullisesti, sillä vain harvoissa intiaanikylissä on radio, vielä harvemmissa televisio.

Luonnonvarat riiston kohteena

Etelä-Meksikossa on käynnissä monia vapaakaupan mahdollistamia megaprojekteja, kuten tuulienergian ja öljyn yksityistäminen, sekä suuryritysten alueellista kontrollia lisäävä Keski-Amerikan maiden välinen Plan-Puebla-Panama-infrastrukturihanke. Oaxacassa ulkomaisia yrityksiä kiinnostavat uraani ja mineraalit.

Kovasti suitsutetun kehityksen sijaan hankkeiden uskotaan pahentavan intiaanimaiden hyväksikäyttöä.

”Emme vastusta puhdasta energiaa tai työllisyyden luomista, vaan emme hyväksy laittomia sopimuskäytäntöjä ja surkeita työoloja”, painottaa Cruz Martinez.

”Ongelmana on tiedon puute. On todella helppoa mennä johonkin kylään ja tehdä sopimus intiaanien kanssa. Useimmiten lukutaidoton alkuperäisväestö ei ymmärrä mitä allekirjoittavat, eikä yksinkertaisesti tiedä yhteisömaidensa arvoa.”

Näin kävi myös Cruz Martinezin kotikylässä, kun suuri puuyritys tarjosi kyläläisille noin 3000 euroa suuren metsäalueen hakkuusta. Kyläläiset eivät olleet eläissään nähneet niin suurta määrää rahaa.

Cruz Martinez arvelee, että puun oikea arvo olisi ollut vähintään viisinkertainen.

Intiaanikylien oma ääni

Cruz Martinezin mukaan Oaxacassa on käynnissä hyvin vahva vastakkainasettelu. Ihmiset eivät enää jaksa pidätellä valtavaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttään. Lukemattomat omaiset odottavat edelleen tietoa vuoden 2006 konfliktin aikana kadonneista sukulaisistaan ja ystävistään.

Meksikossa täytyy kuitenkin olla todella tärkeä henkilö ylittääkseen kaupallisen uutiskynnyksen. Tunnetuista yrittäjistä tai valkoisista länsimaalaisista syntyy heti otsikoita. Intiaaneja voi kuolla yksi, kaksikymmentä tai sata ilman yhtäkään lehtijuttua.

Cruz Martinez työskentelee insinöörinä Kansan radioliiton tukemassa Ääni intiaanikylille -hankkeessa, joka kouluttaa intiaaneja perustamaan yhteisöradiota.

”Tahdomme antaa intiaaneille välineen, jolla he voivat itse tiedottaa heille tärkeistä asioista. Oikeus viestittää omalla äänellä ja luoda omaa maailmankuvaansa on yksinkertaisesti välttämätön”, hän tähdentää.

Kyläläisiä opetetaan kokoamaan ja huoltamaan radiolähettimiä ja antenneja sekä toimittamaan erityyppisiä lähetyksiä.

“Emme voi tietää, milloin väkivalta oaxacalaisia kohtaan jälleen leimahtaa. Vain jos tieto leviää laajemmalle, on oaxacalaisilla mahdollisuus yhdistyä riittävästi”, pohtii Cruz Martinez.

“Emme aio ryhtyä vastakkainasetteluun yritysten tai hallinnon kanssa, vaan pitää olla realisti. Tappelemalla voi voittaa vain hetkellisesti, mutta älyllisellä taistelulla voi vielä päästä pitkälle.”

Lisätietoja hankkeesta: www.kansanradioliitto.fi

Julkaistu Liberossa 04/2008.

Slummien asukkaat valtaavat asuintilaa

Slummien laajetessa myös yhteisöllisyyden tarve on lisääntynyt.

Hiekkaiset rinteet vuodattavat likavesinoroja kohti laakson pohjaa, sillä ylhäällä ei vielä ole viemäreitä. Koirat räksyttävät koko laakson laajuudelta. Roskien poltosta sakenee savu, jonka seasta alkaa kaikua kovaääninen. Asukkaita kehotetaan kokoamaan tiedot asuinkorttelistaan, jotta asukasyhteisö voi muodostaa kaavan Pamplonan alueen laillistamista varten.

Perun pääkaupungin Liman asuinalueis­ta 70 prosenttia on asukkaiden haltuun ottamia ja rakentamia. Valtausten jälkeen alueista on muodostettu laillisia kunnan alueita.

Eteläiselle Pamplonan alueelle ensimmäiset siirtolaiset saapuivat 1970-luvulla, mutta suurin muuttoaalto koettiin 1980-luvulla. Silloin sissiliike Loistava polku ja Perun armeijan sotilaat surmasivat intiaaneja Keski-Andeilla, mistä ihmiset pakenivat pääkaupunkiin.

Suurin osa Pamplonan asukkaista on osallistunut käynnissä olevaan, jo vuosikymmeniä kestäneeseen maanvaltaukseen. Asukkaiden muodostamat korttelikomiteat ovat palkanneet asianajajia hoitamaan lainhuudatuksen seudun laillistamiseksi. Ilman asukkaiden aktiivisuutta kuivan autiomaan arvo tai siirtolaisten asuinkysymykset tuskin olisivat vallanpitäjiä kiinnostaneet.

“Olen asunut Pamplonassa vuodesta 1984”, kertoo paikallisen marketin edustalla istuva, ystävällisesti hymyilevä rouva. “Saavuimme tänne jäljelle jääneiden sisarusteni kanssa sen jälkeen, kun Loistava polku surmasi viisi veljeäni Ayacuchossa.”

Pamplonan laakson taimmainen kukkula on vallattu vasta yhdeksän vuotta sitten. Vanhin slummilaakso täyttää jo neljäkymmentä vuotta. Uuden alueen talojen rakennusmateriaaliksi on kelvannut mikä tahansa kiinteä, kuten vanerit, mainostaulujen levyt, puupalat ja muovipressut. Materiaaleista voi myös päätellä kunkin asuinalueen iän: ajan kuluessa puuhökkelit vaihtuvat tiilitaloihin.

Kansankeittiö vahvistaa yhteisöjä

Maanvaltausten lisäksi Liman asukkaat ovat järjestäytyneet niin sanotuissa kansankeittiöissä, joissa yli satatuhatta naista tarjoaa päivittäin vatsantäytettä puolelle miljoonalle nälkäiselle.

Ensimmäiset kansankeittiöt syntyivät 1970-luvulla, jolloin Perun yhteiskunnallinen liikehdintä oli vilkasta. Naiset saivat vapautensa kodin seinien ulkopuolella osallistumalla naapuriyhdistyksiin, vaikka yhteiskuntaa muuten hallitsi vahva machismo-kulttuuri.

“Ihmiset ovat itse järjestäytyneet, koonneet roposensa yhteen ja keittäneet valtavat padat niin, että oman perheen lisäksi myös sadat naapurit ovat saaneet vatsansa täyteen”, kertoo kansankeittiössä sen alkuajoista lähtien työskennellyt Suzana Reyes Limaymanta.

Taloudellisen tilanteen kiristyessä ja slummien yhä laajetessa naisten yhteisöllisen toiminnan tarve on lisääntynyt. Monille slummin asukkaille kansankeittiö on ainoa mahdollisuus ruokkia oma ja perheen suu.

Ruoan lisäksi kansankeittiöt yhdistävät pamplonalaisia myös muuten. Kansankeittiössä voi oppia muun muassa organisoitumis- ja elämänhallintataitoja. Konfliktinratkaisukursseilla keskustellaan muun muassa perheväkivallasta ja alkoholismista – slummialueen asukkaiden yleisimmistä ongelmista. Lisäksi Pamplonan alueen naapurusto on yhdistänyt voimansa rakentaakseen alueel­leen kouluja ja kunnostaakseen laakson rinteille sementtiportaita.

“Olen kiitollinen, että saan tehdä näin tärkeää työtä. Ei ole olemassa poliitikkoja, jotka auttaisivat niitä, joilla on kaikkein vähiten”, Reyes Limaymanta sanoo.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008.

Lisätietoa: Kirjoittaja vieraili San Juan de Mirafloresin slummialueella La Casa de Panchita -kansalaisärjestön mukana. Casa de Panchita on kotiapulaisten toimintakeskus Limassa.