Kategoria: Latinalainen Amerikka

Zapatistien suljettu, avoin yhteisö

Meksikon zapatistisissit rakentavat muilta suljettua utopiaa, joka on köyhille avoin.

”Siskot ja veljet, tervetuloa zapatistien autonomiseen kylään. Täällä jaamme kaiken kaikkien kesken”, julistaa Oventicin ”tiedotuskomission” toimistossa istuva vanhempi mies kommandopipo päässään.

”Siitä on nyt neljä vuotta, kun aloimme muodostaa hyvän hallinnon keskuksia zapatistien alueille. Meillä ei ole minkäänlaista suhdetta Meksikon huonon hallinnon kanssa”, kertoo Juliániksi itsensä esittelevä zapatisti.

Vieressä istuva Debora, lempeän mummon oloinen zapatistinainen, jatkaa keskustelua myös kasvonsa suojanneena. ”Alueillamme nähdään nälkää ja köyhyyttä. Hallitus toteuttaa taloudellisia pyrkimyksiään seuduillamme kunnioittamatta intiaanien tarpeita.”

Ennen zapatistien kansannousua 1994 Meksikon hallitus ei huomioinut intiaaneja.

”Emme aio enää odottaa viittäsataa vuotta, vaan haluamme muutoksen alkavan nyt”, Debora kertoo.

Zapatistit käyttivät aseitaan kapinan 12 ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen tiedottaminen ja kansainvälinen yhteistyö ovat olleet Chiapasin naamioitujen sissien todellisia aseita.

Hallituksen väkivaltainen vastaus köyhyyteen

Zapatistit kertovat, että syksystä lähtien Meksikon hallituksen joukkojen hyökkäykset ovat lisääntyneet.

Kommandopipopäinen zapatistimies nojaa eteenpäin tiedotuskomission toimistossa ja jatkaa rauhallista puhettaan.

”Täällä kukaan ei taistele aineellisen hyödyn tai aseman tavoittelemiseksi. Taistelemme saavuttaaksemme maailman, jossa ei ole rajoja, eikä erilaisuuden syrjintää.”

Zapatistit ovat onnistuneet kasvattamaan luottamusta Chiapasin köyhien alkuperäisasukkaiden keskuudessa. Auto-nomiset kylät kutsuvat omista kylistään häädettyjä asumaan alueilleen. ”Tänne ovat tervetulleita kaikki vääryyttä kokeneet”, sanovat zapatistit.

Osallistavaa demokratiaa

Zapatistien mukaan johtajuus autonomisissa kylissä muodostuu kaikista sen asukkaista. Säännöt muodostetaan kunkin alueen kyläkokouksissa, joihin naiset osallistuvat miesten lailla.

Vuonna 1994 alkaneen zapatistien kansannousun myötä sukupuolisyrjintä on vähentynyt. Tosin zapatistien joulukuisessa kokoontumisessa puhuneet naiset huomauttivat, että heidän poliittinen yhdenvertaisuutensa miesten kanssa on parantunut vasta hyvän hallinnon neuvostojen muodostamisen jälkeen.

Nyt hyvän hallinnon toimistossa istuu yhtä monta naista kuin miestäkin.

Koulutuksella tietoisuuteen

Jokaisessa zapatistikylässä on koulu. Yleensä lapset aloittavat koulun noin kuuden vuoden iässä, mutta monet ovat yhä aikuisina lukutaidottomia, joten koulun voi aloittaa koska tahansa.

Kouluissa käytetään opetuskielenä tzotzilia, toisin kuin muualla Meksikossa, jossa ei alkuperäiskansojen kielten opetusta ole yleensä lainkaan.

Zapatistimies pyörittelee kynää kädessään ja selostaa innostuneesti. ”Zapatistien kouluissa opetetaan kulttuuria, kieltä ja historiaa intiaanien omasta näkökulmasta.”

Intiaani-identiteetin arvostus onkin kasvanut. Zapatistikapina on myös kohonnut yhdeksi maailman tunnetuimmaksi alkuperäiskansojen liikkeeksi.

”Kyliemme määrä kasvaa jatkuvasti. Me tarjoamme palveluita ja koulutusta sekä parempia mahdollisuuksia kuin mitä intiaanit ovat koskaan aiemmin saaneet.”

Meksikon zapatistit

Zapatistit ovat Meksikon hallituksen vastainen kapinaliike. Zapatistit ovat perustaneet oman yhteisönsä ja hallintonsa maan eteläosaan Chiapasiin.

Zapatistit ovat puolustaneet köyhän intiaaniväestön oikeuksia vuodesta 1994 lähtien, jolloin heillä oli lyhyt aseellinen konflikti Meksikon hallituksen joukkojen kanssa. Sen jälkeen zapatistit ovat ajaneet asiaansa rauhanomaisin keinoin. Meksikon hallitus pitää zapatistien hallintoa laittomana, mutta ei ole puuttunut siihen.

Viime aikoina julkisuudessa on kuitenkin pääasiassa ollut liikkeen johtohahmo, salaperäinen Subcomandante Marcos, joka haluaa nykyisin tulla kutsutuksi Edustaja Nollaksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008.

Hiljaisuus syvenee

Meksikon eteläisessä Chiapasin osavaltiossa voi matkustaa tavallisena turistina ihaillen sabluunataiteen täyttämiä San Cristobalin koloniaalirakennuksia ja tutustua rauhallisen romanttiseen vallankumousilmapiiriin tietämättä mitään alueella syvenevästä poliittisesta kriisistä. Ja tätähän se hallitus haluaakin, ihmisten tietämättömyyttä. Zapatistit ovat haistaneet sodan merkit; vuoristossa ja sademetsien kätköissä löyhkää armeijan iskut.



San Cristobalin Fray Bartolomen ihmisoikeuskeskuksen tiedottaja Victor Hugo Lopez istastaa rauhallisesti alas kovasta kiireestä huolimatta, ja alkaa kertoa armeijan, puolisotilaallisten joukkojen ja poliisin aiheuttamista iskuista, pidätyksistä ja kadonneista henkilöistä. Viime kuukausina ahdistelun määrä alkuperäisvästön keskuudessa on kasvanut uhkaavasti.

”Vuonna 2007 väkivaltaisuudet kasvoivat monissa eri yhteisöissä ja iskut olivat erityisesti paramilitaarien tekemiä. Esimerkiksi marraskuussa Viejo Velascon yhteisöön tehdyssä iskussa kuoli 4 henkilöä, 4 katosi ja yli 60 kyläläistä pakotettiin jättämään kotinsa. Tapausta ei ole tutkittu valtion taholta, eikä sitä luultavasti tullakaan selvittämään. Kyseessä ei ollut Zapatistien autonominen kylä, vaan yksinkertaisesti nämä kyseiset intiaanit sattuivat asumaan Zona Selvan eli viidakon alueella.”

Victor nousee ylös näyttääkseen Chiapasin alueen karttaa ja jatkaa, ”vuonna 2007 kahteen viidakon alueen yhteisöön tehtiin iskut käyttäen helikoptereita. Armeijan ja poliisien suojeluksessa toimivat puolisotilaalliset joukot tuhosivat kylät ja niiden talot. Osa ihmisista ajettiin vuorille oman onnensa nojaan, toisaalta viime vuonna 16 häädettyä perhettä kuljetettiin kaupunkeihin sellaisiin taloihin, jotka ovat täysin asumiskelvottomia ja jätettiin sinne selviämään.” Victor pyörittelee päätään huokaillen.

Julkisesesti hallitus on ilmoittanut haluavansa suojella sademetsää, mutta todellisuudessa kyseessä on puhtaasti taloudelliset kiinnostukset, Victor jatkaa istuutuen takaisin pöydän ääreen. Suojelu tarkoittaa käytännössä alueen kontrollointia, ihmisten tappamista ja häätämistä voimakeinoin. Rikkaan sademetsäalueen puut ovat kuumaa tavaraa puuteollisuudelle. Hallitus haluaa alueen hallintaansa, mutta tarkoituksena on kuitenkin jättää se yksityisten firmojen riistettäväksi.

Meksikon hallitus pitää kyläläisiä vaarana taloudellisille pyrkimyksilleen. Puolisotilaallisten joukkojen käyttö tarkoittaa matalan intensiteetin sodan epävirallista puolta, jolloin vastuuta ihmisoikeusrikkomuksista on hyvin vaikea langettaa kenellekään, saatikka saada henkilöitä oikeuteen tuomittavaksi. Meksikon hallitus ja Chiapasin alueellinen poliittinen valta antavat täyden tuen rikolliselle toiminnalle, kun eivät aloita tutkimuksia ja vaikenevat onelmien edessä.

Zapatistit nousevat puolustamaan

Toisin kuin Huono hallitus, joka on hylännyt häätämänsä ihmiset, Zapatistien San Manuelin alueen Hyvä hallinto La Junta de Buen Gobierno kutsuu kodeistaan ja kylistään häädettyjä asumaan autonomisiin kyliinsä, joissa on tilaa kaikille sorretuille ja kaltoin kohdeilluille. Myös Subcomandante Marcos on vastannut lisääntyneisiin häätöihin ilmoittamalla Zapatistien aikovan puolustautua – pakon edessä.

San Cristobalista matka lähimpään zapatistien autonomiseen-kylään kestää vajaan tunnin. Oventic on yksi viidestä keskeisestä zapatistikylien keskuksista eli Caracoleista, joihin jokaiseen kuuluu useita kymmeniä autonomisia kyliä. Portilla ovat vastassa huiveilla kasvonsa peittäneet mies- ja naiszapatistit. Passi pyydetään nähtäksi toimistoon, ja hetken kuluttua kutsutaan esiteltäväksi. Nimi, organisaatio, vierailun tarkoitus ja kuinka pitkään aikomus olla alueella. Tämän jälkeen kolmas, farkkuihin ja kauluspaitaan ja kommandopipoon pukeutunut compañero johdattaa Selityskomission toimistoon, La Comision de Explicaciones:iin. Pöydän takana istuu kaksi kommandopipoista zapatistia, jotka ottavat vieraan vastaan kuulemaan lyhyen selostuksen zapatistien historiasta.

Julioniksi ja Deboraksi itsensä esittelevät, selvästi vanhemmat henkilöt, alkavat kertoa vuorotellen zapatistien historiasta värikkäästi maalatussa puisessa toimistokopissa. Seinät ovat täynnä zapatistipiirustuksia, Emilio Zapatan tai Subcomandante Marcosin kuvia, sekä Zapatistisen Kansallisen Vapautuksen armeijan (EZLN:n) tunnuksia. Litanjanomaisen puheen välistä nappaan lauseen ”vielä palaamme vuoteen 1994”, joka todennäköisimmin viittaa 12 ensimmäisenä zapatistien kansannousun päivänä käytyyn aseelliseen taisteluun, ”koska haluamme demokratiaa ja oikeutta kaikille”.

Vuodesta 1994 lähtien jatkunut eteläisen Meksikon intiaanien vastarinta on julistanut toimivansa yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan kanssa ja kehoittanut kaikkia maailman sorrettuja, miehiä, naisia, opiskelijoita, prekariaatteja, homoseksuaaleja liittymään taisteluun, jotta saavuttaisimme toisenlaisen maailman. Intiaaniyhteisöjen järjestäytyminen ja poliittinen aktiivisuus on liikaa oikeistolaiselle hallitukselle, joka pitää taloudellisesti rikkaalla alueella voimistuvia liikkeitä uhkana voitontavotteluun perustuvalle yritystoiminnalleen.

Sodan merkit horisontissa

Joulukuussa tuli kymmenen vuotta täyteen Meksikon armeijan ja poliisin suojeluksessa toimivien paramilitaarien massamurhasta Chiapasin Actealin kylässä. Aseellisessa iskussa surmansa sai 45 alkuperäisväestöön kuulunutta miestä, naista, vanhusta ja lasta, joista nuorin oli vain 11 kuukautta.

Samaan aikaan joulukuussa Chiapasin historiallisessa keskuksessa San Cristobalissa kokoontuneet intellektuellit ja aktivistit julistivat yhteen ääneen armeijan suunnittelevan uutta Actealia. Tilaisuudessa zapatistien puolesta puhuneen Subcomandante Marcosin mukaan sodan merkit horisontissa ovat selvät. “Me, jotka olemme olleet sodassa, osaamme tunnistaa lähestyvät valmistelut. Sodalla, niinkuin pelolla, on tuoksunsa, ja jo se löyhkää zapatisti-maillamme.”

“Tämä on viimeinen kerta kun, lähdemme tämän kaltaiseen toimintaan, vaikka itse kannattaisin mieluummin keskustelemista, seminaareja, pyöreitä pöytiä, konferensseja, sekä haastatteluita”, julistaa Marcos. Tapaamiseen osallistuneet intellektuellit vaativat hallitusta lopettamaan viimeaikaiset väkivaltaiset hyökkäykset, jotka ajavat kyliä puolustautumaan väkivaltaisin keinoin – vaihtoehdottomuuden nimissä.

Marcos jatkaa vakuuttamista, “yhdessä Zapatisti-yhteisöjen kanssa sitoudumme valvomaan viimeaikaisten tapahtumien kehitystä ja kutsumme kaikkia maailman oikeamielisiä naisia ja miehiä olemaan valppaina ja osoittamaan avoimesti solidaarisuuttaan Chiapasin alkuperäisväestön puolesta, niiden puolesta jotka ovat uudistaneet odotukset toisenlaisen maailman mahdollisuuksista”.

San Cristobalin tapaamiseen osallistunut Naomi Klein julistaa rauhan olevan antikapitalistita, ja näin taloudelliseen voittoon pyrkivän hallituksen haluavan luonnollisesti sotaa. Subcomandante Marcos yhtyi väitteeseen alleviivaten, että sodat luovat paremmat olosuhteet miljoonabisnesten solmimiselle.

Naomi Klein myös muistutti, että EZLN on onnistunut viemään vastarinnan viestiä pitkälle Meksikon rajojen ulkopuolelle, mutta alistamisen vastustaminen on kuitenkin rakennuttava omista voimistaan maailman eri paikoissa, jotta voimme yhdistyä. Marcosin mukaan “zapatistit haluaisivat jatkaa rauhanomaista siviilitoimintaansa, mutta sodan merkit ovat selvät.”

Naomi Kleinin sanoin, ”meidän on valmistauduttava shokkiin”.

Marcosin ja Naomi Kleinin sitaatit on lainattu vasemmistolaisen La Jornada –lehdessä 18. jouluuta 2007 julkaistusta artikkelista

Julkaistu Voima-lehdessä 1/2008.


Lakkolounas

Lakkoilevat perulaisopettajat lounastavat Ayacuchon keskusaukiolla.

Savu tupruttaa ilmaan ja tulenliekit nuolevat metallipatojen kylkiä asfalttikadun puunuotioilla. Hiiltyneet tuhkahiutaleet leijuvat tiilikasojen välistä maata pitkin laiskan tuulen mukana. Verkka-asuun pukeutunut lippahattuinen nainen mättää pahvilautaselle ruokaa ja ojentaa höyryävää lounasta tovereilleen. Ihmismassan taustalla lepattavat punaiset järjestöliput ovat värjänneet Ayacuchon Plaza de Armasin keskusaukion tekemisen tantereeksi.

Andeilla on meneillään lakkoaalto; ihmiset ovat vihdoin uskaltaneet alkaa järjestäytyä pitkään jatkuneen sisällissodan luoman ahtaan ilmapiirin purkauduttua. Vanha koloniaaliaukio on täynnä maakunnan opettajia, jotka ovat saapuneet osoittamaan mieltä hallituksen yksipuolista politiikaa vastaan. Viikon ajan valtavat padat porisevat lounasaikaan ja täyttävät vuorten reunustaman aukion makeiden vihannesten ja savun tuoksulla.

”Olemme kyllästyneet väkivaltaan ja vallanpitäjien antamiin tyhjiin lupauksiin, nyt on aika vaatia oikeuksia meille unohdetuille”, julistaa aukiolla aterioiva Clemente Huaman Palomino ja heristää rasvaisia sormiaan ilmassa. Vieressä kanankoipea järsivän Juan Carlosin mielestä presidentti Alan Garcia ei halua pureutua sosiaalisten ongelmien ytimeen, vaan yrittää nyt vaimentaa lakkoilijat kovalla kädellä ja mediasodalla.

Kylmäksi sodaksi kutsutun kuuman lakkoaallon näkyvin osapuoli on Opetusalan ammattiliitto SUTEP. Hallituksen suunnitelmissa on uudistaa tutkintovaatimukset ja pakottaa opettajat ammattitaitoa mittaaviin testeihin. Massairtisanomisia ja korruption uhkaa pelkäävät opettajat ovat vastanneet viikkojen mittaisella lakolla. Kesä huipentuu massamielenosoitukseen Keski-Andien yhden köyhimmän maakunnan keskusaukiolla. Öisin sitkeät opettajat pötköttävät kylki kyljessä pahvipalojen päällä, värikkäät viltit kääröinä Andien hyytävää kylmyyttä vastaan.

Jo lähes viikon ajan aukiolla nukkuneet Valle de Río Apurímacin opettajat keskustelevat kiihkeästi ja lappaavat innolla tuoksuvaa riisimuhennosta suuhunsa. Muutamaa muovimukia kierrätetään solidaarisesti lakkotovereiden kesken. Juomaksi tarjoillaan perulaisten ylpeyttä, kuplivan keltaista, sokeriakin makeampaa Inca Kolaa. Lopuksi annetaan pala paperia sormien ja suun pyyhkimiseen, sekä varmistellaan yksitellen jokaiselta ruuan maistumista. ”Bueno amigo!” raikaa aukiolla.

Lounas on pian ohi, jäsenet keräävät lautaset pois ja on kokouksen aika. Puhemiehet kerääntyvät rinkiin jäähtyneen padan ympärille ja alkavat kuuluttaa viimeisimmistä tiedotteista, sekä antavat ohjeita tulevien päivien tapahtumille. Taustalla alkaa soida kovaääninen rytmi, jolla juhlitaan lähestyvää Warien marssia. Limaan suuntautuvalla rauhanomaisella mielenosoituskulkueella on tarkoitus kiinnittää hallituksen huomio alueen sosiaalisiin erityistarpeisiin.

Kaksi reipasta teininuorta kiertää aukiolla keräten lahjoituksia lakkolounastajien matkaa varten. Koirat nuolevat pahvilautasten viimeisetkin tähteet. Viereisten banderollien nuotioilta nousee vielä savu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007.

Lakkoaaltojen Peru

”Olet valehtelija kuin Alan Garcia!” huutaa perulainen pikkupoika leikkitoverilleen jalkapallokentällä. Hän jatkaa pallon potkimista samalla pyytäen, etteivät he pelaisi kuten maan presidentti.

Alan Garcian ensimmäinen presidenttivuosi kesän 2006 valinnan jälkeen päättyi sosiaaliseen kriisiin ja kiihkeään lakkoaaltoon ympäri Perun maakuntia. Vuosi sisältää yksityistämistä, talouden kasvua, tuloerojen syvenemistä sekä neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa solmittavasta vapaakauppasopimuksesta.

Mielenosoitukset hallituksen yksipuolista politiikkaa vastaan ovat jatkuneet kuukausia, mutta kylmäksi sodaksi kutsuttu kuuma lakkoaalto kiihtyi, kun Alan Garcia sääti heinäkuussa uuden lain. Koulujärjestelmän yksityistämiseen laajemmin liittyvä laki La Ley de la Carrera Magisterial pyrkii uudistamaan opettajien tutkintovaatimukset ja palkkajärjestelmän.

Lähes puolet perulaisista elää alle kahdella dollarilla päivässä; köyhän maatyöläisen kuukausipalkka on keskimääräisesti 65 dollaria kuukaudessa.

Perulaiset ovat huolissaan lastensa tulevaisuudesta, sillä uuden lain myötä koulutuksen hinnaksi saattaa muodostua jopa 30 dollaria kuukaudessa. Tavallisesti campesinojen perheessä on 4–5 lasta, joten uusi laki uhkaa jättää miljoonat lapset kouluttamatta.

Tuhannet opettajat pelkäävät myös massairtisanomisia. Vastuu koulutusjärjestelmästä on aiemmin kuulunut hallitukselle, mutta nyt sitä ollaan siirtämässä kunnille.
Alan Garcia on vastannut yhteiskunnalliseen liikehdintään kutsumalla mielenosoittajia kommunisteiksi, terroristeiksi ja syyttää vieraan ideologian omaavia taistelijoita yhteiskunnan ajamien uudistusten vihollisiksi.

Lisäksi Garcia sääti uudet lait hillitäkseen väkivaltaisuuksia. Toinen laista kieltää alueellisten johtajien osallistumisen mielenilmaisuuksiin. Toinen säädetyistä laeista puolestaan oikeuttaa poliisin ja armeijan käyttämän aseita, jos kyseessä on ilman viranomaisten lupaa järjestetty mielenosoitus.

Jos Alan Garcia ei onnistu jakamaan poliittista ja taloudellista kehitystä tasapuolisemmin, saattaa peli koventua, ja kylmäksi sodaksi kutsuttu kuuma lakkoaalto muuntua todelliseksi väkivallaksi.


Julkaistu Voima-lehdessä 07/2007.

Kivisen kuoppainen matka pilvien halki

Bussimatka Andien halki on täynnä koettelemuksia. Tiet ovat heikossa kunnossa, pysähtymispaikat epätavallisia eikä kukaan valvo katolla kuljetettavia matkatavaroita. Täydessä bussissa matkustaa myös lapsiaan sairaalaan vievä äiti ja humalainen intiaanivanhus. 

Bussi kiertelee ja kaartelee vuoren rinnettä pitkin kohti pilvien korkeuksia. Asfaltoimaton tie inkojen muinaisesta pääkaupaungista Cuzcosta Keski-Andien Ayacuchoon on yksi Perun vaarallisimmista, vain yksi bussiyhtiö ajaa tällä välillä. Kolmeentuhanteen metriin kohoava kapea ja hyvin kuoppainen hiekkatie vastaanajavine rekkoineen toden teolla nostattaa hien kasvoille. Ikkunasta avautuu maisema kilometrien päähän alas vuorten laaksoihin samalla kun täysi bussi keikkuu kuin laiva myrskyssä. Suljen silmäni ja yritän ajatella olevani muualla.

Viereeni istahtaa ystävällinen señor Juán, joka keskustelee mielellään vaalean gringan kanssa maansa politiikasta aamuauringon noustessa vuorten takaa. Señor Juán kertoo työskentelevänsä EU:n tukeman kehitysprojektin parissa Ayacuchon pohjoisosassa. Viidakkoaseman viisi työntekijää yrittävät auttaa kokaiininviljelijoitä löytämään vaihtoehtoisia viljelylajikkeita, jotta huumeen tuotto alueella vähenisi. 
Ayacucho on yksi Perun köyhimmistä maakunnista, sekä samalla maan suurimpia huumekeskuksia. 1980- ja 90-luvulla kauhua kylvänyt Sendero Luminoso toimii edelleen aktiivisena – vaikkakin hyvin pienenä ryhmänä nimenomaan kokaiinin tähden. Se on ainoa taho, joka suojelee viljelijöitä, jotka puolestaan maksavat senderoille toimintansa turvaamisesta.
Señor Juánin mukaan Andeilla ihmiset ovat hyvin perinneuskoisia, eikä vaihtoehtoisten kasvien hyödyllisyyden vakuuttaminen ole helppoa. Köyhät campesinot eivät saa valtiolta riittävästi tukea lannoitteisiin tai viljelyvälineisiin, joten he paiskivat pitkiä päiviä ankarissa olosuhteissa – käsin. Kokaiini vie nälän ja kylmyyden tunteen pois ja tämän vuoksi kokalehden imeskely on elintärkeää, jotta kova työ tulee tehtyä. 
Kemikaalien avulla valmistettavan kokapastan tuotto houkuttelee monia, sillä huumerahalla selviää vuosikausia. Kaikki muu on hyvin epävarmaa ja aina säästä riippuvaa. 
Monia Andeilla haastattelemiani campesinoja huolestuttaa erityisesti presidentti Alan Garcían hallituksen kaavailema vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa, sillä miten perulainen maataloustuote tulisi pärjäämään miljoonittain tukia saaville yhdysvaltalaistuotteille?

Pysähdymme lounaalle ja Señor Juán huolehtii matkatoveristaan isällisen ystävällisesti. Matka jatkuu ja jälleen nousemme kohti pilviä. Bussi pysähtelee pienten kylien asemilla ja joka kerta pelkään rinkkani puolesta. Campesinojen bussissa ei kontrolloida kuka kiskoo kenen tavaroita bussin ruumasta ihmisvilinän keskellä. Voin vain toivoa parasta. 

Ylhäällä vuoren rinteellä bussimme pysähtelee mitä ihmeellisimmissä paikoissa, joissa ei uskoisi kenenkään asuvan. Kaikki maa on käytetty hyödyksi, jopa noustessamme yli kolmeentuhanteen kuohkeat vuorten rinteet ovat myllätty samalla kun bussi sukeltaa pilvien väliin. Pysähdymme ja kyytiin nousee campesinoja, työläismiehiä, leipiä ja mehujuomia myyviä naisia. 
Ihmiset seisovat täyden bussin käytävällä ja tuijottavat outoa matkaajaa. Intiaaninaisen värikkään kantoliinan uumenista tuijottaa pieni vauvan pää. Señor Juán kääntää ketsuaksi selostavan äidin olevan hyvin huolissaan lapsensa terveyden tähden. Hän matkaa kanssamme alas kohti seuraavan laakson sairaalaa kolmen lapsensa kanssa. Andeilla on kova pakkasaalto, eivätkä aliravitsemuksesta kärsivät tuhannet pienokaiset kestä öistä kylmyyttä.

Pimeän tultua tien kunto huononee, yritän nukkua ja unohtaa jatkuvan kuolemanvaaran läsnäolon. Bussi pysähtyy jälleen ja kyytiin nousee intiaanivanhus, hän hoipertelee ja istuu väkisin viereisen penkin kolmanneksi matkajaaksi. Humalaisen vanhuksen ketsuan kielinen soperteleva sananvääntö lipunmyyjän kanssa saa koko bussin nauramaan, kun intiaanipappa kieltäytyy maksamasta 50 centimon hintaista matkaansa. Lopulta vanhus vaatii nousta ulos bussista ja katoaa pilkkopimeään jättäen muut ihmettelemään selviämistään. Alkoholismi on yksi perulaisen yhteiskunnan suurimmista ongelmista, sillä äärettömän syvä köyhyys, hallituksen piittaamattomuus, sekä sodanjälkeinen trauma ovat kaikki yhä purkamatta.

Yhtäkkiä herään keskellä yötä, kun bussi heiluu raskaasti puolelta toiselle lähes kaatuen ja ihmiset huutavat kauhuissaan ajo-ohjeita kuskille. Selviämme ja matka jatkuu bussin keinuessa hitaasti eteenpäin kovasti paukkuen ja natisten. 

Perussa kaikki on hyvin pääkaupunki keskeistä; tiet Liman ja muiden kaupunkien välillä ovat päällystettyjä ja autot suhteellisen uusia vessoineen, ynnä muina palveluineen. Toista ovat Andien välisten kaupunkien ja kylien kuoppaisilla rinteillä köröttelevät vanhat rotiskot, joissa käydään pusikossa tarpeilla tuntikausia jatkuneen odotuksen jälkeen. 
Voikun joku kaukaisen Liman kongressiedustajista joskus eksyisi samalle hengenvaaralliselle bussimatkalle ja todella tuntisi miltä tuntuu elää epävarmuudessa ilman riittäviä palveluita, saatikka kaikille kuuluvia samoja oikeuksia.