Miehitetty Itä-Jerusalem. Aamuviideltä Itä-Jerusalemissa Israelin sotilaat hyökkäsivät koirien ja aseiden kanssa taloon, pahoinpitelivät palestiinalaisisän Mohammad Hassan Nazelehin ja heittivät perheen ulos. Muutamassa tunnissa puskutraktori oli tehnyt kodista betonimurua. Traumatisoituneet lapset makasivat pitkin pihaa shokissa. Perhe sai myöhemmin tietää, että sotilaat olivat tulleet väärään taloon. Vuoden 1967 sotilasmiehityksen jälkeen palestiinalaisten rakennuksia on tuhottu noin 27 000.
Ghanan vanhoista orjalinnoista laivattiin aikoinaan miljoonia mustia orjiksi Amerikkaan.
K alastajien kädet kiskovat meren syvyyksistä loputtoman pitkää nuotan köyttä. Osa miehistä korjaa rannalla keskittyneesti verkkoja, jotka ulkomaiset troolarit ovat rikkoneet.
Viitisen sataa vuotta sitten kalastajien esi-isät todistivat toisenlaisten tunkeutujien vyöryn rantavesilleen.
Siitä muistuttaa ylhäisessä yksinäisyydessään häämöttävä Cape Coastin linna. Sen pihalle kerääntynyt kymmenien turistien joukko on valmiina museoidun linnaan opastettuun kierrokseen.
Valkoisten muurien ympärillä liitelevät mustat linnut alleviivaavat paikan historian synkkyyttä.
Opas kertoo, että Länsi-Afrikkaan perustettiin vuosisatojen kuluessa yhteensä nelisenkymmentä orjalinnaa. Niistä valtaosa sijaitsee Ghanassa. Edelleen entistä Kultarannikkoa kehystävät lähes kolmenkymmenen linnan rauniot. Osa niistä on toiminut vankiloina, yhdestä tehtiin majakka.
Ghanan kivinen rannikko on syvempi kuin Länsi-Afrikan loivemmat hiekkarannikot, joten laivat pääsivät helpommin raaka-aineiden luokse.
Tämänkin linnan uumenien ahtaissa kellareissa istui vuosisatojen ajan afrikkalaisia orjia. He odottivat laivamatkaa Amerikan pakkoplantaaseille.
Länsi-Afrikan orjakaupan suurimmat linnat Cape Coast ja Elmina ovat nyt Ghanan tunnetuimpia turistikohteita. Niissä käy vuosittain tuhansia turisteja ja orjien afroamerikkalaisia jälkeläisiä.
Silmissä kiilui kulta
Portugalilaiset saapuivat nykyisen Ghanan rannikolle vuonna 1482, kymmenen vuotta ennen kuin Kristoffer Kolumbus ”löysi” Amerikan. Silmissä kiilui kulta – ja sitä löytyikin aivan lähistöltä.
Tulijat rakensivat Elminan muurit kauppatoimintansa suojaksi, paikallisen kuninkaan suostumuksella.
Aluksi orjakauppa keskittyi pääasiassa portugalilaisille. He olivat alkaneet kartoittaa Afrikan rannikkoa ja solmia kauppasuhteita paikalliskuninkaiden kanssa jo 1400-luvun alussa. Kustannuksista vastasi Portugalin prinssi Henrik. Ensisijaisesti kauppiaat etsivät kultaa ja norsunluuta.
Orjakauppa käynnistyi varsinaisesti vuonna 1510, kun valloitetun Latinalaisen Amerikan pakkotyöhön pakotetut intiaanit alkoivat menehtyä eurooppalaisten tuomiin sairauksiin. Näin afrikkalaiselle työvoimalle syntyi uudenlainen tarve.
Ihmisistä kauppatavaraa
Elminan linnaan mahtui enimmillään tuhat miesorjaa, ja muutama sata naista. Orjat istuivat ketjuihin kahlittuina pitkissä kellarihuoneissa. Heitä oli monista kieliryhmistä, joten kommunikointi ja vastarinnan luominen oli vaikeaa.
Naiset suljettiin kuvernöörin parvekkeen alle kaltereiden taakse. Päiväsaikaan naisorjat tuotiin pihalle, jotta linnanvaltias saattoi valita itselleen seuralaisen, kertoo linnan opas. Raskaaksi tulleiden naisten lapsista kasvatettiin valkoisten palvelijoita.
Eurooppalaiset tulijat huomasivat, etteivät alueen ihmiset olleet yhtenäisiä ja käyttivät eripuraisuutta hyväkseen. Rannikon paikallisasukkaat toimivat välittäjinä, kun afrikkalaiset kuninkaat alkoivat myydä sisämaasta kaapattuja ihmisiä.
Kiinniotetuista 90 prosenttia oli paikallisten sotasaaliita, joita vaihdettiin eurooppalaisten kanssa erilaisiin hyödykkeisiin, kuten aseisiin, alkoholiin, vaatteisiin, ruutiin ja peileihin.
Eurooppalaiset hankkivat Afrikasta orjien lisäksi kultaa, norsunluuta ja puuta. Jalometallien merkitys kaupankäynnissä väheni 1600-luvulle tultaessa, samalla kun orjien vienti moninkertaistui. Uusien aluevaltausten myötä Amerikan plantaaseille ja sahateollisuuden työvoimaksi tarvittiin lisää orjia.
Ruotsi kultarannikolla
Orjakauppa oli koko 1500-luvun vahvasti espanjalaisten ja portugalilaisten monopoli. Maat nousivat löytöretkien myötä merkantilistisen maailmantalouden valtiaiksi. 1600-luvulla portugalilaisia seurasivat hollantilaiset, englantilaiset ja ranskalaiset.
Afrikassa raaka-aineiden hankintaan osallistuivat myös saksalaiset, tanskalaiset – ja hieman yllättäen ruotsalaiset. Tuohon aikaan Suomi oli osa Ruotsia. Jokainen valtio pyrki valtaamaan kaistaleen rannikkoa itselleen.
Cape Coastin orjalinnan puiset perustat iskettiin 1600-luvulla maahan ruotsalaisvoimin, Henrik Carloffin johdolla. Linna sijaitsee kymmenisen kilometriä Elminasta itään. Alun perin se nimettiin Carolusborgiksi Ruotsin kuninkaan Kaarle X Kustaan mukaan.
Ruotsin Afrikan komppania toimi vuosina 1649–63. Tuolloin ruotsalaisia laivoja toimi orja- ja muun hyödykekaupan parissa Kultarannikolla. Tanskalaisten puolestaan tiedetään ostaneen orjia ainakin Frederiksborgin linnaansa 1660-luvulla. He myös hallitsivat useita kauppapaikkoja ja linnoja Ghanan alueella. Molemmat maat olivat kiinnostuneita erityisesti kullasta, mutta orjiakin ostettiin paikallisiin tarpeisiin.
Cape Coastin linna päätyi lopulta osaksi Brittiläistä Kultarannikkoa. Elminan linnan taas valloittivat hollantilaiset portugalilaisilta 1600-luvun alussa.
Orjalinnan kellarissa
Cape Coastin linnan kellarin kivinen maa viettää alaspäin ja peittyy alhaalla kovaan hiekkaan. Aikoinaan kaikki elämä pimeässä kellarissa tapahtui lattialla: odottaminen, syöminen, nukkuminen, ulostaminen.
Sadeaikaan vesi tulvi sisään ja siivosi osan jätteistä, kertoo opas. Orjat kuljetettiin linnan keskusaukiolle peseytymään. Sadevesi kerättiin talteen pihan suuriin säiliöihin ja juotettiin orjille.
Aggressiivisimmat miehet suljettiin kellarin pimeimpään perähuoneeseen lukkojen taakse. Ne, jotka taistelivat vastaan suljettiin rangaistuskoppiin, jossa hapenpuute tappoi muutamassa päivässä. Tarkoitus oli varoittaa muita kapinoitsijoita.
Orjat odottivat linnassa laivan saapumista viikosta jopa kolmeen kuukauteen. Kun laiva ankkuroitui linnan edustalle, orjat kuljetettiin maanalaista tunnelia pitkin ovelle, jolta ei enää ollut paluuta. Sotilaat pakottivat miehet liikkeelle seinien ja katon kurkistusluukuista aseilla uhaten.
Pisimpään kellarissa viruneet kuolivat usein laivamatkan aikana.
Historia toistaa itseään
Orjuus kiellettiin ensimmäisenä Britannian siirtomaissa vuonna 1833. Yhdysvalloissa orjuus lakkautettiin verisen sisällissodan päätteeksi vuonna 1865.
Afrikasta laivattiin 1400–1800-luvuilla yli 15 miljoonaa ihmistä orjaksi. Cape Coastin ja Elminan linnat olivat keskeisimmät orjuuden portit.
“Olisin kuollut täällä hetkessä”, sanoo amerikkalaisnainen orjalinnan aukiolla, kun vierailukierroksemme on päättymässä. Toinen amerikkalaisturisti pyyhkii kyyneleitään. Heidän mustat isovanhempansa saivat täydet kansalaisoikeudet vasta vuonna 1965.
Kuuluisin Cape Coastin turisti on Yhdysvaltojen ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti Barack Obama, jonka vaimon Michelle Obaman sukujuuret ovat orjalinnassa. Presidenttiperhe teki ensimmäisen Afrikan vierailunsa Ghanaan heinäkuussa 2009.
Ilta-aurinko painuu horisontin taakse ja aallot jyskyttävät vuosisataista myrskyään vasten kallioita, joilla orjalinnat seisovat.
Pitkin rannikkoa ghanalaiset pienkalastajat käyvät verkoillaan esi-isiensä apajilla. Ghanan rannoilla historia toistaa itseään.
Öisillä vesillä on jälleen vieraita valloittajia. Sinisen hämärässä syttyy valo, ja pian toinen. Yöllä horisonttia kehystää satojen laivojen valonauha. Orjalinnan edustalla kiinalaiset troolarit ryöstökalastavat laittomasti paikallisten ruokaa ja elinkeinon rippeitä.
Merellä maailman kalamarkkinoiden mahti puolustaa saaliistaan asein.
Ghana, Tema. Benjamin Na, 32, on kalastanut veljiensä kanssa Teman satamassa Ghanassa 12-vuotiaasta lähtien. Öisin merellä näkyy 20-50 kiinalaisalusta valokalastamassa laittomasti. Isot troolit puskevat paikallisten puuveneet pois ja vievät sekä kalat että apajapaikat, jopa aseilla ja vesitykillä uhaten.
Ghana, Tema. Benjamin Na, 32, has been fishing with his big brother in the Ghanaian harbor of Tema since a small boy. At night-time he can see about 20-50 chinese trawlers light fishing illegally. The big trawlers push the local artisanal fishing boats away, rob the fish and occupy the fishing waters many times by threatening the local fishermen with guns and water cannons.
Kazakstanissa riippumattomat toimittajat ovat itsevaltaisen presidentin tulilinjalla. Myös Zhanar Kassymbekova leimattiin ääriainekseksi.
Joulukuussa 2011 puhelin soi Almatyssa Kazakstanissa. Siihen vastaa 35-vuotias toimittaja Zhanar Kassymbekova.
Puhelu tulee maan lounaisosasta, Zhanaozenin öljyntuotantoalueelta. Soittaja pelkää, että poliisi aikoo nujertaa alueen työläiset voimakeinoin.
Kassymbekovasta tuntuu, että jotain kamalaa tulee tapahtumaan.
Puhelinsoitosta alkaa Kassymbekovan elämän haastavin työjakso. Hän on jo kuukausia seurannut poliisin ja lakkoilevien työntekijöiden konfliktin kehittymistä.
Zhanaozenin työntekijät vaativat parempia työoloja. Kun öljy-yhtiö ei suostunut neuvotteluihin, työläiset menivät lakkoon toukokuussa. Joulukuussa lakko jatkuu jo kahdeksatta kuukautta.
Lakko on alkanut vaikuttaa myös nousevan öljymahdin öljyntuotantoon. Lakkojohtajia ja heidän perheenjäseniään on uhkailtu ja murhattu. 16. joulukuuta on Kazakstanin itsenäisyyspäivä ja Zhanaozenin kaupungin keskusaukiolla järjestetään juhlat. Samalla aukiolla tuhannet lakkolaiset ovat osoittaneet rauhanomaisesti mieltään jo kuukausia.
Yhtäkkiä kaupunki täyttyy mellakkavarusteisista poliiseista.
Herkästi naurava Zhanar Kassymbekova on elänyt lähes koko elämänsä Kazakstanin entisessä pääkaupungissa Almatyssa. Perheeseen kuuluvat vanhemmat ja kaksi veljeä perheineen.
Aviomiestä päättäväisen feministin on ollut vaikea löytää, sillä Kassymbekovan mukaan hänen on vaikea mahtua kazakstanilaisten miesten olettamaan vaimon muottiin.
Viitisen vuotta sitten Kassymbekovan maailma järkkyi, kun hänelle läheinen serkku menehtyi. Kaksi poliisia olivat kutsuneet serkun illalliselle, raiskanneet ja pudottaneet hänet alas kerrostalon yhdennestätoista kerroksesta.
Perhe teki rikosilmoituksen, mutta poliisi ei tutkinut tapausta. Patologi ei tutkinut raiskausta, koska lääkäri suojeli poliisia.
“Tapaus kertoo paljon Kazakstanissa rehottavasta korruptiosta. Syyttäjä totesi lopulta, että kyseessä oli itsemurha.”
Serkun kuoleman aikoihin Kassymbekova työskenteli yksityisellä puolella mainos- ja myyntiedustajana.
“Jätin alan, koska näin monia yhteiskunnallisia ongelmia, enkä voinut enää sulkea silmiäni.“
Jonkin aikaa Kassymbekova työskenteli opiskelijajärjestöissä ja kirjoitti satunnaisesti lehtijuttuja vapaana toimittajana.
Sitten ystävä kutsui hänet mukaan itsenäiseen Respublika-lehteen. Kassymbekova suostui heti. Työ suositussa yhteiskuntakriittisessä lehdessä oli suuri kunnia.
Joukkosurman päivä
Joulukuun 16. päivä 2011 on kulunut 20 vuotta siitä, kun Neuvostoliittoon kuulunut Kazakstan itsenäistyi. Päivästä tulee joukkosurman päivä.
Kassymbekovan puhelin soi lakkaamatta. Pian alkaa tihkua tietoa kymmenistä kuolleista ja sadoista haavoittuneista. Eräs nainen kuvailee, miten kaksi poikaa kuoli hänen edessään, kun luodit olivat osuneet heitä päähän ja rintaan.
Iltapäivällä Zhanaozenin kaupungin puhelinverkko suljetaan. Linja pysyy suljettuna kuukauden. Presidentti Nursultan Nazarbajev julistaa alueelle poikkeustilan.
Kassymbekova pyytää päätoimittajaltaan lupaa lähteä Zhanaozeniin. Hän haluaa nähdä omin silmin, mitä siellä tapahtuu.
Lakkoon on osallistunut kaikkiaan 15 000 ihmistä. Lakkoilijat ovat saaneet kaupunkilaisilta tukea ja ruoka-apua. Nyt he kaikki ovat vainon kohteena. Ja monet heistä luottavat Kassymbekovaan.
Joukkosurmaa seuraavana aamuna Kassymbekovan lento saapuu Zhanaozenistä 150 kilometrin päässä sijaitsevaan Aktaun kaupunkiin. Tunnelma siellä on painostava. Kaduilla on tuhansia poliiseja ja sisäministeriön erikoisjoukkoja.
Aktaussa Kassymbekova tapaa riippumattoman K+-tv-kanavan ja Al Jazeeran toimittajat. Yhdessä he lähtevät aavikon halki kohti öljyntuotantoaluetta.
Kun seurue saapuu Zhanaozenin edustalle, matkanteko pysähtyy. Sisäministeriön erikoisjoukot piirittävät kaupunkia. Ilmassa lemuavat edellispäivän tulipalot.
Toimittajat suuntaavat naapurikaupunkiin Shepteen. Myös siellä poliisit ovat ampuneet siviilejä.
Massiivisten lakkojen perimmäinen syy paljastuu paikan päällä.
”En ollut osannut pahimmissa painajaisissanikaan kuvitella sellaista köyhyyttä, olin shokissa”, Kassymbekova muistelee.
Kazakstanin odotetaan nousevan lähivuosina maailman kymmenen suurimman öljyntuottajan joukkoon, mutta öljytyöläisten olot ovat huonot. Saadakseen työpaikan, he joutuvat maksamaan lahjuksia. Asunnot ovat rapistuneita alueella, jossa lämpötila laskee talvella 40 pakkasasteeseen.
Myöhemmin Kassymbekova yrittää jälleen Zhanaozeniin. Lopulta seurue pääsee perille. Ilmassa väreilee palaneen käry ja pelko.
Poliisit pysäyttelevät ihmisiä kaduilla ja sullovat heitä poliisiautoihin. Poliisiasemilla Kassymbekova näkee kymmeniä verisiä miehiä rivissä seinää vasten. Ruumishuoneella lepää luotien lävistämiä ihmisiä, joista omaiset joutuvat maksamaan lunnaita.
Virallisen tiedon mukaan Zhanaozenissa kuoli 16 ihmistä, Shetpessä yksi. Kaupunkilaiset kuitenkin kertovat Kassymbekovalle lähes sadasta kuolleesta. Ruumiita on piiloteltu naapurikaupunkeihin.
Viranomaisten kerrotaan sittemmin kiduttaneen ihmisiä, jotta he antaisivat vääriä todistajanlausuntoja oikeudessa. Tarkoituksena on saada leimattua lakkolaiset syyllisiksi levottomuuksiin.
Vainon kohteeksi
Seuraavana keväänä, vuonna 2012, Kassymbekova vierailee Zhanozenissa muutaman viikon välein.
Hän haastattelee kidutettuja, raiskattuja ja omaisiaan etsiviä.
Kassymbekova itse kärsii posttraumaattisesta stressistä ja unettomuudesta. Masennus johtaa lopulta sydänvaivoihin.
Kassymbekova raportoi tiuhaan tahtiin Respublikaan ja joutuu pian itsekin vainon kohteeksi. Hänen perheensä Almatyssa alkaa saada häirintäpuheluita. Lehti vaihtaa nimeään toistuvasti ja muuttaa myös lukuisia kertoja työrauhan takaamiseksi. Toimittajien kimppuun hyökätään kaduilla ja kahviloissa.
Itsenäisiä medioita ja oppositiopuolueita vainotaan entistä enemmän Zhanaozenin joukkosurman jälkeen, kun itsevaltaisen presidentti Nazarbajevin hallinto ryhtyy peittelemään verityön jälkiä ja estämään kasvavaa kritiikkiä.
Kazakstanin turvallisuuskomitea uhkailee Zhanaozenista kirjoittavia toimittajia vankeudella. Syksyllä 2012 Kassymbekovan läheinen työtoveri pahoinpidellään kadulla.
Työ jatkuu
Marraskuussa 2012 tilanne kiristyy entisestään. Kazakstanin yleisen syyttäjän virasto julistaa kaikki maan keskeisimpien riippumattoman median ja oppositioliikkeiden edustajat ääriainekseksi.
Välttääkseen vankilatuomion Kassymbekovan lopettaa työnsä Respublikan toimittajana. Monen muun tavoin hän alkaa harkita muuttoa ulkomaille. Hän tuntee, ettei Kazakstanissa voi enää elää kuristumatta.
Kassymbekova hakee Puolaan opiskelemaan ja muuttaa toukokuussa 2013 Varsovaan. Hän aikoo opiskella englannin ja puolan kieltä ja suorittaa maisterintutkinnon journalismista.
Varsovassa päämajaansa pitävä ihmisoikeusjärjestö Open Dialog Foundation palkkaa tunnetun toimittajan riveihinsä. Järjestö raportoi Kazakstanin ihmisoikeusrikkomuksista ja lobbaa EU:n päättäjiä. EU on Kazakstanin tärkein öljytuotteiden vientikohde ja suurin ulkomainen investoija.
Kassymbekova on vienyt kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita, toimittajia ja EU:n poliitikkoja tutustumaan kotimaansa todellisuuteen. Kansainvälisen yhteisön huomiosta on hyötyä. Se auttaa kazakstanilaisia ihmisoikeusaktivisteja, oppositiopuolueiden jäseniä ja toimittajia säilyttämään henkensä. Osa vangituista on jopa vapautettu vankilasta.
“Vierailen nyt useammin perheeni luona kuin Kazakstanissa asuessani”, kiireinen toimittajanainen naurahtaa. “Aion jatkaa ihmisoikeustyötä, mutta seuraan Kazakstanin kehitystä nyt etäämmältä. Puolassa olen turvassa.”
Ghanan talous kasvaa vauhdilla, ja entistä useampi nuori opiskelee yksityisissä kouluissa tai yliopistoissa. Moni koulutettu nuori nainen haluaa elämältään muutakin kuin perheen. Itsevarmat tulevaisuuden tekijät aikovat menestyä.
”Ennen olin ujo enkä uskaltanut puhua yleisön edessä. Opintojen myötä uskallan puhua vaikka koko yhteisölle”, Margaret Mafiah Ampomah, 18, sanoo.
Hän opiskelee neljättä ja viimeistä vuotta viestintää yksityisessä Manya Krobon lukiossa Ghanan itäosassa. Avustusjärjestö Plan maksaa puolet hänen 1 180 euron lukukausimaksustaan, loput hoituvat omista ja suvun säästöistä.
Ampomah ei koskaan tuntenut isäänsä. Äiti kuoli neljä vuotta sitten sairaalassa synnytyksen jälkeen. Sukulaiset pitävät huolta kuudesta pienemmästä sisaruksesta, kun Ampomah asuu lukukauden aikana koululla. Loma-aikana nuori nainen tienaa myymällä leivoksia.
Kevään loppukokeiden tuloksia odotellessa Ampomah aikoo ansaita rahaa yliopisto-opintoihin.
”En ole valmis avioliittoon. Haluan työllistyä journalistina tai televisiojuontajana. Aion vielä väitellä tohtoriksikin. Avioliitto tuhoaisi mahdollisuuteni.”
”Naisen tulisi olla Ghanassa kotivaimo. Se ei sovi minulle”, mallina ja muotisuunnittelijana työskentelevä Berlinda Efua Quansah, 24, sanoo.
”Osa ystävistäni on jo naimisissa ja heillä on paljon vastuuta. He miettivät usein, mitä elämässä jäi tekemättä.”
Quansah asuu äitinsä kanssa Nunguan kaupunginosassa Accrassa. Pienen sinisen kodin nurkassa on suuri ompelukone.
Lukion jälkeen suoritetut neljän vuoden muotialan opinnot maksoivat 1 340 euroa lukukaudessa.
Yksityiskouluja käynyt Quansah suunnittelee asuja kotikirkon kuorolle ja tuttaville. Äiti myy tyttärensä valmistamia perinteisiä asuja.
”Aion perustaa muotitalon, johon palkkaan muodista kiinnostuneita nuoria. Haluan suunnitella afrikkalaista designia, jossa ghanalaiset kankaat yhdistyvät eurooppalaiseen muotiin.”
Quansah katsoo, että kun hän menee naimisiin, miehen tulee ennen kaikkea ymmärtää ja tukea hänen uraansa.
”Jos mies vetää minua taaksepäin, en halua avioliittoa.”
Quansah myöntää, ettei aviomiehen löytäminen tule olemaan helppoa. Suurin osa miehistä ei tue naisia. Lasten määrä taas riippuu taloudellisesta tilanteesta, siitä kuinka paljon perheellä on varaa kouluttaa lapsensa.
”Jokaisen tulee tehdä omat suunnitelmansa ja toteuttaa ne ennen naimisiin menoa.”
”Kaikki haluavat naimisiin. Se on kiva asia, mutta minun valintani on olla itsenäinen, Geraldine Efua Brace, 24, toteaa.
Hän asuu vanhempiensa suuressa talossa Ghanan pääkaupungissa Accrassa. Äiti on leipomotuotteilla menestynyt bisnesnainen.
Isä kertoo ylpeänä Yhdysvalloissa asuvien lastensa opinnoista ja esittelee valokuvia lapsistaan. Myös Brace saa perheeltään paljon tukea, mutta haluaa tulla toimeen omillaan.
Brace on juuri saanut päätökseen kolmevuotiset hotellinjohtamisen opinnot yksityiskoulussa. Nyt hän opiskelee työn ohessa tapahtumien tuottamista. Molemmat opinnot ovat maksaneet noin 400 euroa lukukaudessa.
”Ennen naiset menivät naimisiin saadakseen taloudellista tukea mieheltään. Minä haluan tehdä asiat itse. Jotkut miehet ovat kiusaantuneita, kun naiset ajattelevat enemmän itsenäisyyttä.”
Mutta kyllä Bracekin haluaa naimisiin ja äidiksi, sitten myöhemmin. Toiveissa on pari lastakin.
”Ensin haluan viimeistellä maisteriopinnot. Sitten aion perustaa menestyvän yrityksen.”
Ghanalaiset hautajaiset ovat juhla elämälle. Niiden kestolla ja näyttävyydellä mitataan henkilön ja suvun asemaa yhteisössä.
Kwame Dzikum kuoli 92-vuotiaana. Uusimman muodin mukaan ghanalaisissa hautajaisissa vainaja puetaan seremonioiden aikana eri asuihin. Kuva: Meeri Koutaniemi
Pieni mies makaa sängyllä. Hän on majesteetillinen ja kuollut. Vainajan paperisen ohut iho tuntuu pysyvän juuri ja juuri paikoillaan. Käsi on taivutettu pitelemään kultapäistä sauvaa. Päässä on kullattu kruunu.
Ulkona monisataapäinen suku on kerääntynyt juhlimaan arvostetun miehen pitkää elämää. Laulu ja rummutus täyttävät kylän kujat ja rinteet.
Vainaja, Geoffery Kwame Dzikum, syntyi vuoden 1920 tammikuussa ghanalaisessa Tsiton kylässä. Hän oli Herbert Yao Dzikumin ja Bertha Abra Doe Dromenyan kymmenes lapsi.
Nuori Dzikum kävi ensin evankelisen peruskoulun, sitten lukion, valmistui mekaanikoksi. Brittien Kultarannikon armeijan riveissä hän päätyi sotimaan Burmaan ja Intiaan. Dzikumin nuoruudessa Itä-Ghanan Voltan aluetta kutsuttiin vielä brittien Togomaaksi.
Toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945 silloin 25-vuotias sotaveteraani palasi kotikyläänsä auttaakseen isäänsä maanviljelyssä.
Dzikum avioitui sukunsa tapojen mukaan Tsiton kylää halkovan maantien toisella puolella asuvan Addaen klaanin tyttären, Ellen Awa Addaen kanssa.
Perheiden yhteinen historia ulottuu viidensadan vuoden päähän. Klaanit muodostavat heimon ja heillä kaikilla on yhteiset esi-isät.
Ghanan itsenäistyessä vuonna 1957 Dzikum oli 37-vuotias.
Suuri suku
Viisikymmentäkuusi vuotta myöhemmin hämärällä Tsiton kylätiellä kulkee hautajaissaattue.
92-vuotiaana menehtyneeltä vainajalta on jäänyt kuusi lasta, 14 lastenlasta ja kahdeksan lastenlastenlasta. Heistä kaukaisimmat ovat saapuneet Australiasta ja Yhdysvalloista.
Ruumista on säilytetty kolme kuukautta ruumishuoneella, jotta kaikilla sukulaisilla olisi aikaa saapua suurmiehen juhliin. Useista yrityksistä huolimatta kukaan ei pysty laskemaan kaikkien sukulaisten määrää, mutta jokaiselle on hautajaisissa oma paikkansa.
Nuoremmat sukulaismiehet saattavat henkilöautoillaan ruumisautoa pitkin vuorten reunustamaa savannitietä kohti Tsiton kylää.
Samaan aikaan kylän väki valmistautuu suuren juhlaan. Osa kyläläisistä kokoontuu kylän alatielle saattuetta vastaan. Kun vainajan kotitalo ja juhlateltat ilmestyvät näköpiiriin, kuhina ruumisauton ympärillä kasvaa.
Hieno ihminen
Vainajan kerrotaan sairastuneen keväällä 2012. Vanhus joutui vuodepotilaaksi ja menehtyi kolme kuukautta myöhemmin.
Vanhan ihmisen kuolemaa pidetään luonnollisena asiana. Pitkää elämää juhlitaan yhdessä.
”Kwame Dzikum oli hieno ihminen. Hänen lapsensa ovat koulutettuja ja pärjänneet elämässä. Mitä mukavampi ihminen, sitä suuremmat hautajaiset”, vaimon veljenpoika Moses Adzei sanoo.
Heinäsirkkojen siritys vaihtuu rytmikkääseen lauluun. Itkijät heittäytyvät rooliinsa ja vollottavat vuolaasti ruumisautoa vasten, repeävät yhä uudelleen tyrskähtelevään itkuun.
Itkijöiden takana heiluu naisten ja miesten itkulauluryhmiä. Aivan ruumisauton perässä tanssii yksinäinen beigeasuinen mies. Hän hyppii kiivaasti ja kumartuu piirtämään kepillä hiekkaan.
Ruumisauto saapuu vainajan kotitalon ovelle ja ruumis kannetaan pelkkään kankaaseen kiedottuna kohti kotitalonsa juhlahuonetta.
Torviorkesteri tuuttaa läpi yön palmunlehdillä katetulla sisäpihalla, joka on täynnä muovituoleja. Vainajan vaimo ystävineen ja sukulaisnaisineen istuu pihan etualalla.
Vainajan poika, pastori Adjei, rukoilee viimeisen rukouksen sukulaisten seurassa.
Kuva: Meeri Koutaniemi
Itkun ja ginin voimalla
Hautajaiset kestävät useita päiviä, vuorokaudet läpeensä. Valvojien vuorot vaihtuvat, mutta vainajan ja lesken lähellä on jatkuvasti sukulaisia.
Ghanalaisissa hautajaisissa suru kohdataan läpikotaisin. Vaimo tarttuu jokaista tervehtivää kädestä, irvistää kasvoilleen hetkellisen voimakkaan itkun, ja vakavoituu heti kun suoritus on ohi.
”Ihmiset päästävät surun ulos, ja elävät sitten ehkä pidempään”, Adzei sanoo.
Ulkona telttakatosten alla sukulaiset laulavat kuorossa ja tanssivat, sisällä trumpetit toitottavat hautajaismusiikkia houkutellen yhä useamman kiivaaseen tanssiin.
Viereen istahtaa mies, jonka tervehdys paljastaa pistävän viinan lemun.
Ginin voimalla kaikista heiveröisimmätkin mummot jaksavat läpi yön.
Sisäpihan ovesta kuljetetaan vainajan huoneeseen valkoista pitkää kangasta. Huone vuorataan lattiasta kattoon mitä taitavimmilla laskoksilla. Loppusilauksena huoneen ovikin koristellaan. Oviaukolle ripustetuissa koreissa on lahjoja vainajalle: vartalotuoksuja ja sampoita, viinapulloja ja juhlakankaita.
Iltayhdentoista jälkeen arkku kannetaan kuolinhuoneen viereen. Humalaiset sukulaisnaiset ottavat arkusta tukea siemaistessaan uuden ginihuikan ja niin tanssi pääsee jatkumaan läpi yön. Vanha luiseva mummo pyörittää takapuoltaan rytmikkäästi, harvat hampaat välkehtivät.
Suljetun huoneen suojissa tehtävään valitut sukulaiset pukevat Dzikumin juhla-asuun. Keskiyöllä työ on valmis ja juhlaväki pääsee tarkoin määrätyssä järjestyksessä hyvästelemään edesmenneen.
Viime vuosina on tullut muotiin pukea vainaja useisiin eri asuihin. Joskus kangistunut ruumis jopa väännetään eri asentoihin. Dzikumin ruumis saa onneksi levätä rauhassa omassa sängyssään.
Trumpetit ja tanssi saattelevat
Varhain lauantaiaamuna vainajalle on puettu kylän johtajamiesten tapaan majesteetillinen asu hautajaisseremoniaa varten. Sotilaat kantavat arkun ruumisautoon juhlakulkueen kärkeen.
Trumpetit pärähtävät ja soiva kulkue käynnistää vainajan viimeisen matkan kohti kirkossa tehtävää siunausta.
Tuhatkunta ihmistä pakkautuu kirkkoon. Viimeiseksi sotilaat kantavat arkun alttarin eteen.
Juhlaväelle on jaettu vainajan elämäntarinasta kertova vihkonen, jota sukulaiset lukevat pappien puheiden ja yhteislaulujen lomassa.
Puheiden jälkeen trumpetistit antavat tahtia, kun kirkossa suoritetaan kaksiosainen varainkeruu, ensin kirkolle ja sitten vainajan perheelle. Ihmiset kävelevät kirkkoa ympäri laulaen, tanssien ja tervehtien vastaantulevia sukulaisiaan.
Juhlat jatkuvat yhä läpi yön, yhteinen suru tanssitaan ja lauletaan pois.
Kazakstan, Almaty. Kazakstanin entisen pääkaupungin Almatyn laitamilla sijaitsee Shanyrakin lähiö, jota asuttavat maalta kaupunkiin muuttaneet köyhät siirtolaiset. Ala-asteen pojat ottavat mallia yhdeksäsluokkalaisilta pojilta, jotka valmistautuvat armeijaan sotilaskoulutuksessa.
Vanha papparainen laahaa jalkojaan eteenpäin. Hän istahtaa maahan uupuneena ja laskee kävelykepin viereensä. Ollaan etelämosambikilaisessa pienessä kylässä, Catinessa.
Alle vuoden ikäinen lapsi hoipertelee vanhuksen syliin leikkimään. Kyseessä ei ole isoisä, vaan tuore isä jälkeläistään kaitsemassa.
Tovin jälkeen lapsi tepastelee takaisin parikymppisen äitinsä syliin. Tämä istuu etäämmällä yhdessä muiden naisten kanssa.
Kylän lähes jokaisella naisella on lapsi, joillakin kaksi imetettävää rinnoillaan vuorottelemassa. Nuori äiti kaivaa paitansa alta rintaa, vauva alkaa imeä ahnaasti. Äiti kertoo lapsensa iäksi kahdeksan kuukautta, mutta hetken mietittyään korjaa sen kymmeneksi kuukaudeksi.
Hymyilevä nuori äiti ei tiedä omaa ikäänsä. Vanhempi nainen vieressä tulee hätiin: ”Synnyit joskus sodan loppumisen aikoihin.”
Pitkä sisällissota Mosambikin päättyi aselepoon vuonna 1990 ja rauhasopimus allekirjoitettiin kaksi vuotta myöhemmin. Tytön täytyy siis olla noin 17-19-vuotias. Sylissä istuva vauva on hänen toinen lapsensa.
Lapsen isäksi paljastuu kauempana toisen puun alla istuva kuusikymppinen mies.
Nuori äiti kertoo, että hänen setänsä karkasi kauan sitten erään kyläläisen vaimon kanssa. Vaimonsa menettäneen miehen veli on kyläyhteisössä kunnioitettu ja pelätty noitatohtori. Hän marssi aviorikkojan veljen, siis naisen isän, taloon vaatimaan hyvitystä tapahtumista.
Rikoksen sovitukseksi kelpasi perheen tuolloin noin 10-vuotias tyttö. Hänestä tuli noitatohtorin neljäs vaimo. Tähän loppui tytön koulunkäynti ja pian hänestä tuli äiti.
”Mutta en minä enää sure, nyt on vain jatkettava elämää”, nuori äiti kertoo vauvansa päätä hellästi silittäen.
Naisen paikka on kaikkialla ja ei missään
Syrjäisen Catinen kylän naisista vain muutama ymmärtää Mosambikin virallista kieltä portugalia, vaikka se on maan koulujen virallinen opetuskieli. Suurin osa naisista naitetaan hyvin nuorina, viimeistään kuukautisten alkaessa. Uusilta työvelvollisuuksilta ja raskauksilta ei kouluun enää ehdi.
Naisten arkeen kuuluu vaatteiden pesemistä, ruoanlaittoa, käsitöitä ja kodin piirin siistimistä. Naiset myös viljelevät, miehet osallistuvat satunnaisesti.
Naiset heräävät ennen auringon sarastusta, hakevat vedet ja puut, sytyttävät tulen, valmistavat ruuan. Kylän keskelle rakennetulla kaivolla käydään monia kertoja päivässä. Naiset heräävät ensimmäisinä, ja menevät viimeisinä nukkumaan.
Miesten töitä ovat rakentaminen, niittäminen, puuveistosten ja -esineiden valmistaminen sekä kylän hallinnolliset asiat.
Monesti miehen ensimmäinen vaimo saattaa päättää etsiä miehelleen uuden vaimon, kun omat voimat alkavat ehtyä. Uusi nuori vaimo voi tehdä raskaimmat työt ja vanhempi pääsee vähemmällä.
Kun Catinen kylässä koittaa ruoka-aika, naiset tarjoilevat ruuan miestensä edessä polvistuen, katse maahan suunnattuna. Tämän jälkeen nainen voi syödä maassa istuen, kun mies istuu korkeammalla puupenkillä naisista ja lapsista etäämmällä.
Nainen ei voi kieltäytyä, jos mies haluaa häneltä palveluksia. Eikä nuori tyttö voi kieltäytyä, kun vanhemmat päättävät naittaa lapsensa.
Avioliittoon hoputtamisen syynä on usein köyhyys: vanhempia helpottaa, jos perheessä on yksi suu vähemmän ruokittavana. Perhe saa tyttärestään myös vähän tuloja, sillä miehen kuuluu antaa lahja, vaikkapa vuohi, vaimonsa vanhemmille.
Eurooppalaisten liika- ja salakalastus Afrikan merillä vie paikallisilta kalastajilta elinkeinon ja ajaa heitä uuden työn perässä Eurooppaan. Kalat vähenevät, kun kalakannat eivät pysty enää uusiutumaan. Onko tässä mitään järkeä?
Ali oli ennen senegalilainen kalastaja. Nyt hän etsii töitä Barcelonasta, Espanjasta.
”Ennen riitti, että merelle lähti aamulla ja kotiin palasi illalla. Parhaimmillaan vain muutaman tunnin reissulla sai riittävän saaliin. Nyt Senegalissa ei juuri ole kalaa,” Ali kertoo.
”Nykyisin täytyy tehdä vähintään kaksi viikkoa kestävä matka, eikä varmuutta kalasaaliista ole. Kalareissuun tarvitaan monta tuhatta euroa: öljyyn, ruokaan ja jäähän, jolla kalat säilötään. Sijoituksesta huolimatta lopputulos on aina epävarma.”
Lähtö Eurooppaan tuntuu Alin mukaan hyvin monen mielestä ainoalta oikealta ratkaisulta. ”Jokainen haluaa auttaa omaa perhettään ja rakentaa itselleen kodin”, hän lisää. Ali on nyt 31-vuotias, eikä hän ole nähnyt kahta lastaan ja vaimoaan yli kolmeen vuoteen – ei sen jälkeen, kun lähti Senegalista.
Eurooppalaiset vievät kalatkin meristä
Ali epäilee, että kalat häviävät Senegalin rannikolta eurooppalaisten ryöstökalastuksen vuoksi.
Meriä tutkivan Oceana-järjestön ekonomisti Anne Schroeer vahvistaa väitteen. Hänen mukaansa erityisesti Länsi-Afrikan merien kalalajit ovat ylikalastettuja. Alue kärsii Afrikan meristä eniten ulkomaalaisten alusten laittomasta kalastuksesta.
”Laiton kalastus kattaa noin 40 prosenttia koko Länsi-Afrikan kokonaissaaliista. Dollareissa taloudellinen menetys on 265–500 miljoonaa joka vuosi”, Schroeer summaa.
Vuosituhannen vaihteessa kalat Afrikan merillä alkoivat olla jo pahasti huvenneet. Vuonna 2002 Maailman luonnonsuojelusäätiö WWF varoitti, että puolet Länsi-Afrikan kalakannasta oli hävinnyt.
Liikakalastus uhkaa afrikkalaisten kalastajien elinkeinoa. Vanhoista varvastossuista verkkonsa kellukkeet tehnyt pienkalastaja ei voi pärjätä kilvassa suurten kalastusalusten kanssa. Kuva: Kukka Ranta, Mosambik 2009.
Kolme vuotta myöhemmin Alinkin perheen kalastuksesta saadut tulot romahtivat. Paine lähteä Eurooppaan koveni entisestään. Alin mukaan vuonna 2006 Senegalista lähti venekyyti pohjoiseen joka päivä.
Alin kertomusta tukee se, että Kanarian saarille rantautuvien puuveneiden määrä nousi samana vuonna ennätykselliseen 31 000:een. Edellisenä vuonna lauttoja oli saapunut vain 5 000.
Ali kertoo yrittäneensä ensin Eurooppaan Mauritaniasta käsin. Venematkan järjestäjä osoittautui kuitenkin huijariksi, joka ryöväsi sekä rahat että haaveet.
Etsintöjen jälkeen Senegalista löytyi luotettava salakuljettaja. Matka maksoi tuhat euroa. Ali sai alennusta, koska pystyi auttamaan navigoinnissa.
Euroopan unioni on yrittänyt pysäyttää laitonta muuttoa meren yli. Se perusti vuonna 2005 rajakontrollijärjestelmä Frontexin, jonka budjetti on perustamisesta lähtien kaksinkertaistunut vuosittain. Samalla siirtolaisten rantautuminen Kanarian saarille on vähentynyt yli 90 prosenttia vuoden 2006 lukuihin verrattuna.
Kasvaneen budjetin lisäksi siirtolaistulvaa on hillinnyt Frontexin yhteistyö siirtolaisten lähtömaiden, erityisesti Senegalin ja Mauritanian kanssa. Myös Espanjan Las Palmasiin perustettu siirtolaisia tarkkaileva Sea Horse -satelliittijärjestelmä on auttanut ihmisten liikkeiden hallinnassa.
On paradoksaalista, että Kanarian saarten pääkaupungin Las Palmasin satamassa toimii yksi maailman suurimpia laittoman kalakaupan keskuksia.
”Tämä mustekala voisi olla Senegalista” Ali arvioi ja surkuttelee yksilön pientä kokoa: ”tällaiset pikkusintit jäävät liikakalastuksesta jäljelle”. Kuva: Kukka Ranta
Siirtolaisvankilassa lomasaarella
Matkustaminen Espanjaan on kallista turistiviisumillakin – jos sellaisen saa. Lentolipun, viisumin ja vakuutusten lisäksi vaaditaan, että lähtijällä on rahaa maksaa oleskelunsa Espanjassa. Summa on tuhansia euroja.
”Pitäisi myydä talo ja oma äitinsä, jos mielisi lentää Eurooppaan viisumi taskussa”, Ali kuittaa.
Ali muistaa reilun viikon kestäneestä venematkastaan alituisesti oksentelevat ihmiset. Kukaan ei onneksi kuollut. Teneriffalle rantautuneen aluksen 82 nääntynyttä miesmatkustajaa vietiin suoraan siirtolaisvankilaan. Teneriffan lisäksi siirtolaisvankiloita on monilla lomasaarilla: Lanzarotella, Fuerteventuralla, Gran Canarialla ja La Gomeralla.
”En tiennyt, kuinka toimia. Kerroin avoimesti kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. Minut lennätettiin 40 päivän vankeuden jälkeen takaisin Senegaliin”, Ali kertoo.
Toisella kerralla Ali osasi jo salata henkilöllisyytensä. Hän huomasi sellinsä ikkunan kalterin olevan pois paikoiltaan ja pakeni vuorille. Ali vietti kaksi päivää syömättä ja juomatta, lopulta poliisit löysivät uupuneen miehen.
Rangaistukseksi Ali joutui viettämään kaksi viikkoa täyteen ahdetussa sellissä ilman päivänvaloa. Sellistä pääsi ulos vain syödäkseen. Öisin vangit joutuivat virtsaamaan pulloihin.
Lähes puolitoista kuukautta kestäneen vankeuden jälkeen ryhmä identifioimattomia siirtolaisia lennätettiin poliisikoneella Valencian kaupunkiin.
Alin kiertolaiselämä Espanjassa alkoi.
Barcelonan kaduilla näkee tuhansia paperittomia siirtolaisia repimässä itselleen elantoa samalla, kun talouskriisi ajaa entistä useamman kadulle ja siirtolaisten pidätykset kiihtyvät. Kuva: Kukka Ranta.
Koti kadulla pahvin päällä
Muutaman kuukauden mittaiset hedelmän- ja rypäleenpoimijan pestit ovat paperittomille siirtolaisille harvoja ansaitsemismahdollisuuksia.
Ali poimi viinirypäleitä, mandariineja ja appelsiineja yhdessä Itä-Euroopan romanien sekä bolivialaisten, ecuadorilaisten ja perulaisten siirtolaisten kanssa.
”Asuin monta kuukautta pomoni luona Leridassa. Teimme töitä yhdessä ja sain syödä pomon perheen kanssa. Minulla oli myös oma huone heidän talossaan – olin kuin perheenjäsen”, Ali kertoo ja hymyilee muistolleen.
Vuonna 2008 poliisi teki tarkastuksen maatilalla. Alin paperit joutuivat syyniin ja hän vietti kaksi vuorokautta poliisiasemalla.
”Minusta otettiin kuvat ja sormenjäljet. En enää voinut palata saman työnantajan luokse.”
Alin koti oli jälleen kadulla.
”Etsin töitä puolitoista vuotta, aina kadulta heräten. En kehtaa kertoa totuutta perheelleni.”
Lopulta Ali löysi Barcelonasta kalastajan töitä ystävänsä avulla. Hän kalasti kahdeksan kuukautta aamuvarhaisesta iltakahdeksaan, ilman ainuttakaan vapaapäivää.
”Kerran tunsin itseni tosi väsyneeksi ja sanoin pomolleni, että minun täytyy levätä yksi päivä. Sain potkut – huutojen kera.”
Muutaman palkattoman kuukauden jälkeen Ali menetti vuokrahuoneensa ja palasi kadulle. Hän kertoo nukkuneensa rappukäytävissä ja pankkiautomaattien eteisissä pahvin päällä.
Valtiot saavat tuloja kalastusluvista
Alin silmät syttyvät, kun hän pääsee puhumaan kalastuksesta – vaikka kertomus onkin synkkä.
”Eurooppalaiset alukset ovat valtavia meidän veneisiimme verrattuna. Verkot ovat tiheämpiä ja paksumpia.”
Ali kuvailee, miten isojen kalastusalusten troolaaminen tuhoaa merenpohjan. Paikallisten syömät rannikkokalat ovat kaikonneet niiden ravinnon ja elinympäristön tuhouduttua.
Eurooppalaisten alusten tiheät verkot vetävät kaiken elävän mukanaan. Myyntiin kelpaamaton heitetään takaisin mereen.
”Osa kuolleesta kalasta jää kellumaan pinnalle. Kalman lemu karkottaa eläviä yksilöitä yhä kauemmas. Meressä lojuu tonneittain kuolleita kaloja”, Ali sanoo.
Oceanan mukaan ulkomaisten alusten kokonaissaaliista jopa 80 prosenttia heitetään tarpeettomana takaisin mereen. Sivusaaliina kuolee useiden kalalajien lisäksi myös valaita, delfiinejä, kilpikonnia ja lintuja.
EU maksaa Länsi-Afrikan valtioille, jotta eurooppalaiset valtiot voivat kalastaa vuosittain sovitun kiintiön verran. ”EU maksaa vuosittain Marokolle 36 miljoonaa euroa, Mauritanialle 86 miljoonaa ja Guinealle 7,5 miljoonaa. Esimerkiksi Mauritanian valtion tuloista 60 prosenttia tulee lupasopimuksista”, Anne Schroeer kertoo.
”Senegal ei ole listalla, koska se ei Ghanan tavoin ole antanut lupia EU:n aluksille. Virallisesti eurooppalaiset alukset eivät kalasta Senegalin ja Ghanan edustalla. Kuitenkin yksittäiset kalastusyhtiöt ovat tehneet yksityisiä sopimuksia molemmissa maissa. Tämä on valitettavaa, koska alukset eivät kunnioita eurooppalaista lainsäädäntöä”, Schroeer jatkaa.
Hänen mukaansa espanjalaiset alukset vastaavat 90 prosenttisesti yksityisistä sopimuksista. Yksityiset sopimukset ovat yksi suurimmista syistä liika- ja salakalastukseen. Koko maailman mittakaavassa laittomasta kalastuksesta kärsii erityisesti Länsi-Afrikan merialue.
Kalat katoavat meristä
”Jos liika- ja salakalastus jatkuvat, eivätkä kalakannat enää pysty uusiutumaan, tulevaisuuden uhkakuva on se, ettei merissä ole enää kaloja”, Schroeer sanoo.
Ellei pelastustoimiin heti ryhdytä, kaupalliseen tarkoitukseen pyydetyt kalakannat tulevat romahtamaan vuoteen 2050 mennessä, todettiin YK-järjestöjen jo vuonna 2005 julkaisemassa Millenium Ecosystem Assessment -tutkimusraportissa.
Samaan aikaan kun ihmiset ovat menettäneet elinkeinojaan ja lähteneet henkensä uhalla entistä suurimpina veneryhminä kohti vauraampaa tulevaisuutta, on Euroopan unioni jatkanut sekä kalateollisuutensa tukemista että siirtolaiskontrollin ja rajajärjestelmien vahvistamista.
Viime aikoina Ali on korjaillut tutun kalastajan verkkoja 20 euron päiväpalkalla. Hän asuu vallatussa talossa paikallisen yhteisön suojeluksessa. Talon väki opettaa hänelle lukutaitoa sekä espanjan ja englannin alkeita.
Heti kun Ali saa paperit, hän haluaa palata perheensä luokse Senegaliin. Hän kertoo vaimonsa joutuneen hermoromahduksen vuoksi sairaalaan. Vaimo menetti asuntonsa, koska Alilla ei ollut lähettää hänelle vuokrarahoja.
Ali nukkuu edelleen vain muutaman tunnin yössä. Vain työtä tehdessään Alin huoli väistyy ja hän tuntee lepäävänsä.
Liika- ja salakalastus rehottaa ympäri Afrikan rannikkoa ja uhkaa pienkalastajien elinkeinoa. Kuva: Kukka Ranta.
Senegalilainen 17-vuotias Mamadou myy aurinkolaseja Barcelonan rannalla. Kahdeksan tunnin tarpomisella tienaa noin 10-40 euroa, joskus ei yhtään mitään.
Turvallisuusala on Afrikan suurimpia työllistäjiä. Vartijan palkalla ei kuitenkaan elä.
Mozambique 2009.
Francisco Domingo vartioi Maputon keskustassa olevaa rakennusta G4S-yhtiön univormussa.
Maputon vilkas ihmisvilinä vaimenee, kun pimeys painuu yhä syvemmäksi. Keskustan hienostoalueiden äänettömyyttä Mosambikin pääkaupungissa rikkovat enää rätisevät radiot. Ne pitävät seuraa yön yksinäisyydessä työskenteleville vartijoille. Joillakin kaduilla vartijat ovat kokoontuneet yhdessä television ääreen nopeuttaakseen yön tunteja.
Päivisin vartijoita näkee istumassa katujen reunoilla, lakaisemassa katuja tai pelaamassa shakkia pullonkorkeilla. Öisin vartijat nukkuvat, aina kun isäntien silmät välttävät.
”Vartioimani talon asukkaista suurin osa ei edes tiedä nimeäni, olen heille vain vartija”, vartijakopissaan istuva Francisco Domingo sanoo.
Ohi kävelee musta taloudenhoitaja sylissään villakoira, jonka jaloissa on rusettitossut.
Francisco Domingo on 36-vuotias kuuden lapsen isä, joka nukkuu kotonaan vain pari yötä viikossa. Mies tekee taloudellisen pakon edessä kahta työtä. Öisin tai päivisin, vuorosta riippuen, hän vartioi Maputon keskustassa olevaa rakennusta G4S-yhtiön univormussa.
”Tilanne on vaikea”, Domingo toteaa ykskantaan.
Hän tienaa 2000 meticalia eli noin 62 euroa kuukaudessa. Vuokraan menee 22 euroa, työmatkoihin 13 euroa.
Jäljelle jää 27 euroa kuussa ruokaan, lasten kouluun ja vaatteisiin.
Turvallisuutta riistämällä
Vuosikymmeniä velkakierteessä eläneet Afrikan valtiot ovat joutuneet leikkaamaan julkisia menojaan, myös poliisin kuluja. Se on edistänyt yksityisten turvallisuuspalveluiden kysyntää. Työttömyys ja talouden alamäki lisäävät kysyntää entisestään, sillä rikollisuus on lisääntynyt.
G4S on maailman suurin turvallisuusalan yritys. Sillä on lähes 600000 työntekijää yli sadassa maassa. Yhtiö on suurin monikansallinen työnantaja Afrikan alueella.
Kansainvälisen työjärjestön ILOn mukaan turvallisuusala on suurin virallisen talouden työllistäjä Afrikan kaupungeissa. Vartiointi keskittyy hienostokotien, valtiollisten rakennusten, isojen yritysten ja kansainvälisten järjestöjen valvomiseen.
G4S:n on syytetty maksavan työntekijöilleen köyhyysrajan alittavaa palkkaa ja kohtelevan työntekijöitään rasistisesti. Tähän tulokseen päätyi Palvelualojen maailmanliitto UNI (Union Network International) vuonna 2007 julkaisemassaan vartijoiden asemaa koskevassa raportissa.
Raportissa tuli esille muun muassa rasistisuus Etelä-Afrikassa ja alhaiset palkat Malawissa ja Mosambikissa. Työntekijät valittivat maksamattomista ylityötunneista vuosikymmenen ajalta. Raportin mukaan G4S tuottaa 40 prosenttia enemmän voittoa Afrikan alueella kuin Euroopassa tai Yhdysvalloissa – halpatyövoimaa ja köyhien ihmisten vaihtoehdottomuutta hyväksi käyttäen. Rahat eivät riitä
Mosambik on YK:n inhimillisen kehityksen mittarin mukaan maailman kymmenenneksi köyhin maa. Maan 20-miljoonaisesta väestöstä 90 prosenttia elää alle kahdella dollarilla päivässä, 74 prosenttia alle yhdellä dollarilla.
Domingo työskentelee kolmena päivänä viikossa toisella puolella Maputon rannikon hienostoaluetta. Kahdeksan tunnin työpäivät kuluvat uima-allasta puhdistaessa ja puutarhaa hoitaessa.
Kahdesti viikossa Domingo menee päivätyöhönsä suoraan yötyöstään. Iltapäivän päätteeksi hän palaa suoraan vartijavuoroon.
Mozambique 2009.
Domingon perheen tavallisiin ruokaostoksiin kuuluvat riisi, sokeri, öljy ja pavut. Maitoon tai kananmuniin perheellä on harvemmin varaa. Yksi kana maksaa pari euroa.
”Saan lisätyöstäni puutarhurina ja uima-altaan hoitajana 44 euroa. Silti rahat eivät vain riitä. Jos joku perheenjäsenistä on kipeänä, lääkäriin tai lääkkeisiin ei aina ole varaa.”
Domingolla ei ole muuta vaihtoehtoja – kuten ei juuri kenelläkään hänen kollegoistakaan. Monet vartijoista ovat entisiä sotilaita. 16-vuotisen, vuonna 1992 päättyneen sodan aikana heillä ei ollut mahdollisuutta opiskella, ja muun kuin vartijan työn saaminen ilman koulutusta on vaikeaa.
Julkaistu 
Ali oli ennen senegalilainen kalastaja. Nyt hän etsii töitä Barcelonasta, Espanjasta.
”Tämä mustekala voisi olla Senegalista” Ali arvioi ja surkuttelee yksilön pientä kokoa: ”tällaiset pikkusintit jäävät liikakalastuksesta jäljelle”. Kuva: Kukka Ranta
Barcelonan kaduilla näkee tuhansia paperittomia siirtolaisia repimässä itselleen elantoa samalla, kun talouskriisi ajaa entistä useamman kadulle ja siirtolaisten pidätykset kiihtyvät. Kuva: Kukka Ranta.
Alin silmät syttyvät, kun hän pääsee puhumaan kalastuksesta – vaikka kertomus onkin synkkä.
”Jos liika- ja salakalastus jatkuvat, eivätkä kalakannat enää pysty uusiutumaan, tulevaisuuden uhkakuva on se, ettei merissä ole enää kaloja”, Schroeer sanoo.
Senegalilainen 17-vuotias Mamadou myy aurinkolaseja Barcelonan rannalla. Kahdeksan tunnin tarpomisella tienaa noin 10-40 euroa, joskus ei yhtään mitään.
KUKKA RANTA 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.