Ääriainesta

 Maailman Kuvalehti 12/2013 | Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

Kazakstanissa riippumattomat toimittajat ovat itsevaltaisen presidentin tulilinjalla. Myös Zhanar Kassymbekova leimattiin ääriainekseksi.

19-Zhanar3-KukkaRANTAJoulukuussa 2011 puhelin soi Almatyssa Kazakstanissa. Siihen vastaa 35-vuotias toimittaja Zhanar Kassymbekova.

Puhelu tulee maan lounaisosasta, Zhanaozenin öljyntuotantoalueelta. Soittaja pelkää, että poliisi aikoo nujertaa alueen työläiset voimakeinoin.

Kassymbekovasta tuntuu, että jotain kamalaa tulee tapahtumaan.

Puhelinsoitosta alkaa Kassymbekovan elämän haastavin työjakso. Hän on jo kuukausia seurannut poliisin ja lakkoilevien työntekijöiden konfliktin kehittymistä.

Zhanaozenin työntekijät vaativat parempia työoloja. Kun öljy-yhtiö ei suostunut neuvotteluihin, työläiset menivät lakkoon toukokuussa. Joulukuussa lakko jatkuu jo kahdeksatta kuukautta.

Lakko on alkanut vaikuttaa myös nousevan öljymahdin öljyntuotantoon. Lakkojohtajia ja heidän perheenjäseniään on uhkailtu ja murhattu.  16. joulukuuta on Kazakstanin itsenäisyyspäivä ja Zhanaozenin kaupungin keskusaukiolla järjestetään juhlat. Samalla aukiolla tuhannet lakkolaiset ovat osoittaneet rauhanomaisesti mieltään jo kuukausia.

Yhtäkkiä kaupunki täyttyy mellakkavarusteisista poliiseista.

“Ihmiset anelivat puhelimessa: auta meitä”, Kassymbekova muistelee.

Perhetragedia teki toimittajan

Herkästi naurava Zhanar Kassymbekova on elänyt lähes koko elämänsä Kazakstanin entisessä pääkaupungissa Almatyssa. Perheeseen kuuluvat vanhemmat ja kaksi veljeä perheineen.

Aviomiestä päättäväisen feministin on ollut vaikea löytää, sillä Kassymbekovan mukaan hänen on vaikea mahtua kazakstanilaisten miesten olettamaan vaimon muottiin.

Viitisen vuotta sitten Kassymbekovan maailma järkkyi, kun hänelle läheinen serkku menehtyi. Kaksi poliisia olivat kutsuneet serkun illalliselle, raiskanneet ja pudottaneet hänet alas kerrostalon yhdennestätoista kerroksesta.

Perhe teki rikosilmoituksen, mutta poliisi ei tutkinut tapausta. Patologi ei tutkinut raiskausta, koska lääkäri suojeli poliisia.

“Tapaus kertoo paljon Kazakstanissa rehottavasta korruptiosta. Syyttäjä totesi lopulta, että kyseessä oli itsemurha.”

Serkun kuoleman aikoihin Kassymbekova työskenteli yksityisellä puolella mainos- ja myyntiedustajana.

“Jätin alan, koska näin monia yhteiskunnallisia ongelmia, enkä voinut enää sulkea silmiäni.“

Jonkin aikaa Kassymbekova työskenteli opiskelijajärjestöissä ja kirjoitti satunnaisesti lehtijuttuja vapaana toimittajana.

Sitten ystävä kutsui hänet mukaan itsenäiseen Respublika-lehteen. Kassymbekova suostui heti. Työ suositussa yhteiskuntakriittisessä lehdessä oli suuri kunnia.

Joukkosurman päivä

Joulukuun 16. päivä 2011 on kulunut 20 vuotta siitä, kun Neuvostoliittoon kuulunut Kazakstan itsenäistyi. Päivästä tulee joukkosurman päivä.

Kassymbekovan puhelin soi lakkaamatta. Pian alkaa tihkua tietoa kymmenistä kuolleista ja sadoista haavoittuneista. Eräs nainen kuvailee, miten kaksi poikaa kuoli hänen edessään, kun luodit olivat osuneet heitä päähän ja rintaan.

Iltapäivällä Zhanaozenin kaupungin puhelinverkko suljetaan. Linja pysyy suljettuna kuukauden. Presidentti Nursultan Nazarbajev julistaa alueelle poikkeustilan.

Kassymbekova pyytää päätoimittajaltaan lupaa lähteä Zhanaozeniin. Hän haluaa nähdä omin silmin,  mitä siellä tapahtuu.

Lakkoon on osallistunut kaikkiaan 15 000 ihmistä. Lakkoilijat ovat saaneet kaupunkilaisilta tukea ja ruoka-apua. Nyt he kaikki ovat vainon kohteena. Ja monet heistä luottavat Kassymbekovaan.

Joukkosurmaa seuraavana aamuna Kassymbekovan lento saapuu Zhanaozenistä 150 kilometrin päässä sijaitsevaan Aktaun kaupunkiin. Tunnelma siellä on painostava. Kaduilla on tuhansia poliiseja ja sisäministeriön erikoisjoukkoja.

Aktaussa Kassymbekova tapaa riippumattoman K+-tv-kanavan ja Al Jazeeran toimittajat. Yhdessä he lähtevät aavikon halki kohti öljyntuotantoaluetta.

Kun seurue saapuu Zhanaozenin edustalle, matkanteko pysähtyy. Sisäministeriön erikoisjoukot piirittävät kaupunkia. Ilmassa lemuavat edellispäivän tulipalot.

Toimittajat suuntaavat naapurikaupunkiin Shepteen. Myös siellä poliisit ovat ampuneet siviilejä.

Massiivisten lakkojen perimmäinen syy paljastuu paikan päällä.

“En ollut osannut pahimmissa painajaisissanikaan kuvitella sellaista köyhyyttä, olin shokissa”, Kassymbekova muistelee.

Kazakstanin odotetaan nousevan lähivuosina maailman kymmenen suurimman öljyntuottajan joukkoon, mutta öljytyöläisten olot ovat huonot. Saadakseen työpaikan, he joutuvat maksamaan lahjuksia. Asunnot ovat rapistuneita alueella, jossa lämpötila laskee talvella 40 pakkasasteeseen.

Myöhemmin Kassymbekova yrittää jälleen Zhanaozeniin. Lopulta seurue pääsee perille. Ilmassa väreilee palaneen käry ja pelko.

Poliisit pysäyttelevät ihmisiä kaduilla ja sullovat heitä poliisiautoihin. Poliisiasemilla Kassymbekova näkee kymmeniä verisiä miehiä rivissä seinää vasten. Ruumishuoneella lepää luotien lävistämiä ihmisiä, joista omaiset joutuvat maksamaan lunnaita.

Virallisen tiedon mukaan Zhanaozenissa kuoli 16 ihmistä, Shetpessä yksi. Kaupunkilaiset kuitenkin kertovat Kassymbekovalle lähes sadasta kuolleesta. Ruumiita on piiloteltu naapurikaupunkeihin.

Viranomaisten kerrotaan sittemmin kiduttaneen ihmisiä, jotta he antaisivat vääriä todistajanlausuntoja oikeudessa. Tarkoituksena on saada leimattua lakkolaiset syyllisiksi levottomuuksiin.

Vainon kohteeksi

Seuraavana keväänä, vuonna 2012, Kassymbekova vierailee Zhanozenissa muutaman viikon välein.

Hän haastattelee kidutettuja, raiskattuja ja omaisiaan etsiviä.

Kassymbekova itse kärsii posttraumaattisesta stressistä ja unettomuudesta. Masennus johtaa lopulta sydänvaivoihin.

Kassymbekova raportoi tiuhaan tahtiin Respublikaan ja joutuu pian itsekin vainon kohteeksi. Hänen perheensä Almatyssa alkaa saada häirintäpuheluita. Lehti vaihtaa nimeään toistuvasti ja muuttaa myös lukuisia kertoja työrauhan takaamiseksi. Toimittajien kimppuun hyökätään kaduilla ja kahviloissa.

Itsenäisiä medioita ja oppositiopuolueita vainotaan entistä enemmän Zhanaozenin joukkosurman jälkeen, kun itsevaltaisen presidentti Nazarbajevin hallinto ryhtyy peittelemään verityön jälkiä ja estämään kasvavaa kritiikkiä.

Kazakstanin turvallisuuskomitea uhkailee Zhanaozenista kirjoittavia toimittajia vankeudella. Syksyllä 2012 Kassymbekovan läheinen työtoveri pahoinpidellään kadulla.

Työ jatkuu

Marraskuussa 2012 tilanne kiristyy entisestään. Kazakstanin yleisen syyttäjän virasto julistaa kaikki maan keskeisimpien riippumattoman median ja oppositioliikkeiden edustajat ääriainekseksi.

Välttääkseen vankilatuomion Kassymbekovan lopettaa työnsä Respublikan toimittajana. Monen muun tavoin hän alkaa harkita muuttoa ulkomaille. Hän tuntee, ettei Kazakstanissa voi enää elää kuristumatta.

Kassymbekova hakee Puolaan opiskelemaan ja muuttaa toukokuussa 2013 Varsovaan. Hän aikoo opiskella englannin ja puolan kieltä ja suorittaa maisterintutkinnon journalismista.

Varsovassa päämajaansa pitävä ihmisoikeusjärjestö Open Dialog Foundation palkkaa tunnetun toimittajan riveihinsä. Järjestö raportoi Kazakstanin ihmisoikeusrikkomuksista ja lobbaa EU:n päättäjiä. EU on Kazakstanin tärkein öljytuotteiden vientikohde ja suurin ulkomainen investoija.

Kassymbekova on vienyt kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita, toimittajia ja EU:n poliitikkoja tutustumaan kotimaansa todellisuuteen. Kansainvälisen yhteisön huomiosta on hyötyä. Se auttaa kazakstanilaisia ihmisoikeusaktivisteja, oppositiopuolueiden jäseniä ja toimittajia säilyttämään henkensä. Osa vangituista on jopa vapautettu vankilasta.

“Vierailen nyt useammin perheeni luona kuin Kazakstanissa asuessani”, kiireinen toimittajanainen naurahtaa. “Aion jatkaa ihmisoikeustyötä, mutta seuraan Kazakstanin kehitystä nyt etäämmältä. Puolassa olen turvassa.”

Towards dreams in Ghana

Maailman Kuvalehti 2/2013

Economy is growing fast in Ghana. More and more young people are studying in a private schools or universities, many educated young women wants to have something more for themselves than just a married family life. Self-confident future actors are going to succeed in their careers. 

“Woman should be housewifes in Ghana, but is doesn’t suit for me”, says Berlinda Efua Quansah, 24. She wants to set up a fashion house. “Everyone should make her own dreams and realize them before getting married”Berlinda_Quansah3_MK_KukkaRANTA

Elämän juhla

Maailman Kuvalehti 6/2013 | Teksti: Kukka Ranta | Kuvat: Meeri Koutaniemi

Ghanalaiset hautajaiset ovat juhla elämälle. Niiden kestolla ja näyttävyydellä mitataan henkilön ja suvun asemaa yhteisössä.


Kwame Dzikum kuoli 92-vuotiaana. Uusimman muodin mukaan ghanalaisissa hautajaisissa vainaja puetaan seremonioiden aikana eri asuihin. 
Kuva: Meeri Koutaniemi

Pieni mies makaa sängyllä. Hän on majesteetillinen ja kuollut. Vainajan paperisen ohut iho tuntuu pysyvän juuri ja juuri paikoillaan. Käsi on taivutettu pitelemään kultapäistä sauvaa. Päässä on kullattu kruunu.

Ulkona monisataapäinen suku on kerääntynyt juhlimaan arvostetun miehen pitkää elämää. Laulu ja rummutus täyttävät kylän kujat ja rinteet.

Vainaja, Geoffery Kwame Dzikum, syntyi vuoden 1920 tammikuussa ghanalaisessa Tsiton kylässä. Hän oli Herbert Yao Dzikumin ja Bertha Abra Doe Dromenyan kymmenes lapsi.
Nuori Dzikum kävi ensin evankelisen peruskoulun, sitten lukion, valmistui mekaanikoksi. Brittien Kultarannikon armeijan riveissä hän päätyi sotimaan Burmaan ja Intiaan. Dzikumin nuoruudessa Itä-Ghanan Voltan aluetta kutsuttiin vielä brittien Togomaaksi.

…lue lisää Maailman Kuvalehdestä 6/2013!


Vainajan poika, pastori Adjei, rukoilee viimeisen rukouksen sukulaisten seurassa. Kuva: Meeri Koutaniemi

Kohti unelmia

Maailman Kuvalehti 2/2013 | Teksti: Kukka Ranta | Kuvat: Kukka Ranta & Meeri Koutaniemi

Ghanan talous kasvaa vauhdilla, ja entistä useampi nuori opiskelee yksityisessä koulussa tai yliopistossa. Moni koulutettu nuori nainen haluaa elämältään muutakin kuin perheen. Itsevarmat tulevaisuuden tekijät aikovat menestyä.

Reportaasi ghanalaisista naisista (ilmestyy netissä 20.2.)

Kansikuva: Kukka Ranta

 

 

 

Välähdyksiä Kazakstanista

Maailman Kuvalehti | Kuvajournalismi | 1/2013 | Kukka Ranta

Kazakstan, Almaty. Kazakstanin entisen pääkaupungin Almatyn laitamilla sijaitsee Shanyrakin lähiö, jota asuttavat maalta kaupunkiin muuttaneet köyhät siirtolaiset. Ala-asteen pojat ottavat mallia yhdeksäsluokkalaisilta pojilta, jotka valmistautuvat armeijaan sotilaskoulutuksessa.

Kukka Ranta, Maailman Kuvalehti 1/2013.

Miesten valtakunnassa

Catinen kylä Mosambikissa

| Tasa-arvo | 30.5.2011 | Kukka Ranta

Vanha papparainen laahaa jalkojaan eteenpäin. Hän istahtaa maahan uupuneena ja laskee kävelykepin viereensä. Ollaan etelämosambikilaisessa pienessä kylässä, Catinessa.

Alle vuoden ikäinen lapsi hoipertelee vanhuksen syliin leikkimään. Kyseessä ei ole isoisä, vaan tuore isä jälkeläistään kaitsemassa.

Tovin jälkeen lapsi tepastelee takaisin parikymppisen äitinsä syliin. Tämä istuu etäämmällä yhdessä muiden naisten kanssa.

Kylän lähes jokaisella naisella on lapsi, joillakin kaksi imetettävää rinnoillaan vuorottelemassa. Nuori äiti kaivaa paitansa alta rintaa, vauva alkaa imeä ahnaasti. Äiti kertoo lapsensa iäksi kahdeksan kuukautta, mutta hetken mietittyään korjaa sen kymmeneksi kuukaudeksi.

Hymyilevä nuori äiti ei tiedä omaa ikäänsä. Vanhempi nainen vieressä tulee hätiin: “Synnyit joskus sodan loppumisen aikoihin.”

Pitkä sisällissota Mosambikin päättyi aselepoon vuonna 1990 ja rauhasopimus allekirjoitettiin kaksi vuotta myöhemmin. Tytön täytyy siis olla noin 17-19-vuotias. Sylissä istuva vauva on hänen toinen lapsensa.
Lapsen isäksi paljastuu kauempana toisen puun alla istuva kuusikymppinen mies.

Nuori äiti kertoo, että hänen setänsä karkasi kauan sitten erään kyläläisen vaimon kanssa. Vaimonsa menettäneen miehen veli on kyläyhteisössä kunnioitettu ja pelätty noitatohtori. Hän marssi aviorikkojan veljen, siis naisen isän, taloon vaatimaan hyvitystä tapahtumista.

Rikoksen sovitukseksi kelpasi perheen tuolloin noin 10-vuotias tyttö. Hänestä tuli noitatohtorin neljäs vaimo. Tähän loppui tytön koulunkäynti ja pian hänestä tuli äiti.

“Mutta en minä enää sure, nyt on vain jatkettava elämää”, nuori äiti kertoo vauvansa päätä hellästi silittäen.

Naisen paikka on kaikkialla ja ei missään

Syrjäisen Catinen kylän naisista vain muutama ymmärtää Mosambikin virallista kieltä portugalia, vaikka se on maan koulujen virallinen opetuskieli. Suurin osa naisista naitetaan hyvin nuorina, viimeistään kuukautisten alkaessa. Uusilta työvelvollisuuksilta ja raskauksilta ei kouluun enää ehdi.

Naisten arkeen kuuluu vaatteiden pesemistä, ruoanlaittoa, käsitöitä ja kodin piirin siistimistä. Naiset myös viljelevät, miehet osallistuvat satunnaisesti.

Naiset heräävät ennen auringon sarastusta, hakevat vedet ja puut, sytyttävät tulen, valmistavat ruuan. Kylän keskelle rakennetulla kaivolla käydään monia kertoja päivässä. Naiset heräävät ensimmäisinä, ja menevät viimeisinä nukkumaan.

Miesten töitä ovat rakentaminen, niittäminen, puuveistosten ja -esineiden valmistaminen sekä kylän hallinnolliset asiat.

Monesti miehen ensimmäinen vaimo saattaa päättää etsiä miehelleen uuden vaimon, kun omat voimat alkavat ehtyä. Uusi nuori vaimo voi tehdä raskaimmat työt ja vanhempi pääsee vähemmällä.

Kun Catinen kylässä koittaa ruoka-aika, naiset tarjoilevat ruuan miestensä edessä polvistuen, katse maahan suunnattuna. Tämän jälkeen nainen voi syödä maassa istuen, kun mies istuu korkeammalla puupenkillä naisista ja lapsista etäämmällä.

Nainen ei voi kieltäytyä, jos mies haluaa häneltä palveluksia. Eikä nuori tyttö voi kieltäytyä, kun vanhemmat päättävät naittaa lapsensa.

Avioliittoon hoputtamisen syynä on usein köyhyys: vanhempia helpottaa, jos perheessä on yksi suu vähemmän ruokittavana. Perhe saa tyttärestään myös vähän tuloja, sillä miehen kuuluu antaa lahja, vaikkapa vuohi, vaimonsa vanhemmille.

Julkaistu Maailman kuvalehdessä 5/2011.

Ahneet apajilla: Liika- ja salakalastusta Afrikassa

Maailman Kuvalehti 25.10.2010 | Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

Eurooppalaisten liika- ja salakalastus Afrikan merillä vie paikallisilta kalastajilta elinkeinon ja ajaa heitä uuden työn perässä Eurooppaan. Kalat vähenevät, kun kalakannat eivät pysty enää uusiutumaan. Onko tässä mitään järkeä?

Ali oli ennen senegalilainen kalastaja. Nyt hän etsii töitä Barcelonasta, Espanjasta.

”Ennen riitti, että merelle lähti aamulla ja kotiin palasi illalla. Parhaimmillaan vain muutaman tunnin reissulla sai riittävän saaliin. Nyt Senegalissa ei juuri ole kalaa,” Ali kertoo.

”Nykyisin täytyy tehdä vähintään kaksi viikkoa kestävä matka, eikä varmuutta kalasaaliista ole. Kalareissuun tarvitaan monta tuhatta euroa: öljyyn, ruokaan ja jäähän, jolla kalat säilötään. Sijoituksesta huolimatta lopputulos on aina epävarma.”

Lähtö Eurooppaan tuntuu Alin mukaan hyvin monen mielestä ainoalta oikealta ratkaisulta. ”Jokainen haluaa auttaa omaa perhettään ja rakentaa itselleen kodin”, hän lisää. Ali on nyt 31-vuotias, eikä hän ole nähnyt kahta lastaan ja vaimoaan yli kolmeen vuoteen – ei sen jälkeen, kun lähti Senegalista.

Eurooppalaiset vievät kalatkin meristä
 
Ali epäilee, että kalat häviävät Senegalin rannikolta eurooppalaisten ryöstökalastuksen vuoksi.

Meriä tutkivan Oceana-järjestön ekonomisti Anne Schroeer vahvistaa väitteen. Hänen mukaansa erityisesti Länsi-Afrikan merien kalalajit ovat ylikalastettuja. Alue kärsii Afrikan meristä eniten ulkomaalaisten alusten laittomasta kalastuksesta.

”Laiton kalastus kattaa noin 40 prosenttia koko Länsi-Afrikan kokonaissaaliista. Dollareissa taloudellinen menetys on 265–500 miljoonaa joka vuosi”, Schroeer summaa.

Vuosituhannen vaihteessa kalat Afrikan merillä alkoivat olla jo pahasti huvenneet. Vuonna 2002 Maailman luonnonsuojelusäätiö WWF varoitti, että puolet Länsi-Afrikan kalakannasta oli hävinnyt.

Liikakalastus uhkaa afrikkalaisten kalastajien elinkeinoa. Vanhoista varvastossuista verkkonsa kellukkeet tehnyt pienkalastaja ei voi pärjätä kilvassa suurten kalastusalusten kanssa. Kuva: Kukka Ranta.

Kolme vuotta myöhemmin Alinkin perheen kalastuksesta saadut tulot romahtivat. Paine lähteä Eurooppaan koveni entisestään. Alin mukaan vuonna 2006 Senegalista lähti venekyyti pohjoiseen joka päivä.

Alin kertomusta tukee se, että Kanarian saarille rantautuvien puuveneiden määrä nousi samana vuonna ennätykselliseen 31 000:een. Edellisenä vuonna lauttoja oli saapunut vain 5 000.

Ali kertoo yrittäneensä ensin Eurooppaan Mauritaniasta käsin. Venematkan järjestäjä osoittautui kuitenkin huijariksi, joka ryöväsi sekä rahat että haaveet.

Etsintöjen jälkeen Senegalista löytyi luotettava salakuljettaja. Matka maksoi tuhat euroa. Ali sai alennusta, koska pystyi auttamaan navigoinnissa.

Euroopan unioni on yrittänyt pysäyttää laitonta muuttoa meren yli. Se perusti vuonna 2005 rajakontrollijärjestelmä Frontexin, jonka budjetti on perustamisesta lähtien kaksinkertaistunut vuosittain. Samalla siirtolaisten rantautuminen Kanarian saarille on vähentynyt yli 90 prosenttia vuoden 2006 lukuihin verrattuna.

Kasvaneen budjetin lisäksi siirtolaistulvaa on hillinnyt Frontexin yhteistyö siirtolaisten lähtömaiden, erityisesti Senegalin ja Mauritanian kanssa. Myös Espanjan Las Palmasiin perustettu siirtolaisia tarkkaileva Sea Horse -satelliittijärjestelmä on auttanut ihmisten liikkeiden hallinnassa.

On paradoksaalista, että Kanarian saarten pääkaupungin Las Palmasin satamassa toimii yksi maailman suurimpia laittoman kalakaupan keskuksia.

“Tämä mustekala voisi olla Senegalista” Ali arvioi ja surkuttelee yksilön pientä kokoa: “tällaiset pikkusintit jäävät liikakalastuksesta jäljelle”. Kuva: Kukka Ranta

Siirtolaisvankilassa lomasaarella 

Matkustaminen Espanjaan on kallista turistiviisumillakin – jos sellaisen saa. Lentolipun, viisumin ja vakuutusten lisäksi vaaditaan, että lähtijällä on rahaa maksaa oleskelunsa Espanjassa. Summa on tuhansia euroja.

”Pitäisi myydä talo ja oma äitinsä, jos mielisi lentää Eurooppaan viisumi taskussa”, Ali kuittaa.

Ali muistaa reilun viikon kestäneestä venematkastaan alituisesti oksentelevat ihmiset. Kukaan ei onneksi kuollut. Teneriffalle rantautuneen aluksen 82 nääntynyttä miesmatkustajaa vietiin suoraan siirtolaisvankilaan. Teneriffan lisäksi siirtolaisvankiloita on monilla lomasaarilla: Lanzarotella, Fuerteventuralla, Gran Canarialla ja La Gomeralla.

”En tiennyt, kuinka toimia. Kerroin avoimesti kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. Minut lennätettiin 40 päivän vankeuden jälkeen takaisin Senegaliin”, Ali kertoo.

Toisella kerralla Ali osasi jo salata henkilöllisyytensä. Hän huomasi sellinsä ikkunan kalterin olevan pois paikoiltaan ja pakeni vuorille. Ali vietti kaksi päivää syömättä ja juomatta, lopulta poliisit löysivät uupuneen miehen.

Rangaistukseksi Ali joutui viettämään kaksi viikkoa täyteen ahdetussa sellissä ilman päivänvaloa. Sellistä pääsi ulos vain syödäkseen. Öisin vangit joutuivat virtsaamaan pulloihin.

Lähes puolitoista kuukautta kestäneen vankeuden jälkeen ryhmä identifioimattomia siirtolaisia lennätettiin poliisikoneella Valencian kaupunkiin.

Alin kiertolaiselämä Espanjassa alkoi.

Barcelonan kaduilla näkee tuhansia paperittomia siirtolaisia repimässä itselleen elantoa samalla, kun talouskriisi ajaa entistä useamman kadulle ja siirtolaisten pidätykset kiihtyvät. Kuva: Kukka Ranta.

Koti kadulla pahvin päällä

Muutaman kuukauden mittaiset hedelmän- ja rypäleenpoimijan pestit ovat paperittomille siirtolaisille harvoja ansaitsemismahdollisuuksia.

Ali poimi viinirypäleitä, mandariineja ja appelsiineja yhdessä Itä-Euroopan romanien sekä bolivialaisten, ecuadorilaisten ja perulaisten siirtolaisten kanssa.

”Asuin monta kuukautta pomoni luona Leridassa. Teimme töitä yhdessä ja sain syödä pomon perheen kanssa. Minulla oli myös oma huone heidän talossaan – olin kuin perheenjäsen”, Ali kertoo ja hymyilee muistolleen.

Vuonna 2008 poliisi teki tarkastuksen maatilalla. Alin paperit joutuivat syyniin ja hän vietti kaksi vuorokautta poliisiasemalla.

”Minusta otettiin kuvat ja sormenjäljet. En enää voinut palata saman työnantajan luokse.”

Alin koti oli jälleen kadulla.

”Etsin töitä puolitoista vuotta, aina kadulta heräten. En kehtaa kertoa totuutta perheelleni.”

Lopulta Ali löysi Barcelonasta kalastajan töitä ystävänsä avulla. Hän kalasti kahdeksan kuukautta aamuvarhaisesta iltakahdeksaan, ilman ainuttakaan vapaapäivää.

”Kerran tunsin itseni tosi väsyneeksi ja sanoin pomolleni, että minun täytyy levätä yksi päivä. Sain potkut – huutojen kera.”

Muutaman palkattoman kuukauden jälkeen Ali menetti vuokrahuoneensa ja palasi kadulle. Hän kertoo nukkuneensa rappukäytävissä ja pankkiautomaattien eteisissä pahvin päällä.

Valtiot saavat tuloja kalastusluvista 
 

Alin silmät syttyvät, kun hän pääsee puhumaan kalastuksesta – vaikka kertomus onkin synkkä.

”Eurooppalaiset alukset ovat valtavia meidän veneisiimme verrattuna. Verkot ovat tiheämpiä ja paksumpia.”

Ali kuvailee, miten isojen kalastusalusten troolaaminen tuhoaa merenpohjan. Paikallisten syömät rannikkokalat ovat kaikonneet niiden ravinnon ja elinympäristön tuhouduttua.

Eurooppalaisten alusten tiheät verkot vetävät kaiken elävän mukanaan. Myyntiin kelpaamaton heitetään takaisin mereen.

”Osa kuolleesta kalasta jää kellumaan pinnalle. Kalman lemu karkottaa eläviä yksilöitä yhä kauemmas. Meressä lojuu tonneittain kuolleita kaloja”, Ali sanoo.

Oceanan mukaan ulkomaisten alusten kokonaissaaliista jopa 80 prosenttia heitetään tarpeettomana takaisin mereen. Sivusaaliina kuolee useiden kalalajien lisäksi myös valaita, delfiinejä, kilpikonnia ja lintuja.

EU maksaa Länsi-Afrikan valtioille, jotta eurooppalaiset valtiot voivat kalastaa vuosittain sovitun kiintiön verran. ”EU maksaa vuosittain Marokolle 36 miljoonaa euroa, Mauritanialle 86 miljoonaa ja Guinealle 7,5 miljoonaa. Esimerkiksi Mauritanian valtion tuloista 60 prosenttia tulee lupasopimuksista”, Anne Schroeer kertoo.

”Senegal ei ole listalla, koska se ei Ghanan tavoin ole antanut lupia EU:n aluksille. Virallisesti eurooppalaiset alukset eivät kalasta Senegalin ja Ghanan edustalla. Kuitenkin yksittäiset kalastusyhtiöt ovat tehneet yksityisiä sopimuksia molemmissa maissa. Tämä on valitettavaa, koska alukset eivät kunnioita eurooppalaista lainsäädäntöä”, Schroeer jatkaa.

Hänen mukaansa espanjalaiset alukset vastaavat 90 prosenttisesti yksityisistä sopimuksista. Yksityiset sopimukset ovat yksi suurimmista syistä liika- ja salakalastukseen. Koko maailman mittakaavassa laittomasta kalastuksesta kärsii erityisesti Länsi-Afrikan merialue.

Kalat katoavat meristä

”Jos liika- ja salakalastus jatkuvat, eivätkä kalakannat enää pysty uusiutumaan, tulevaisuuden uhkakuva on se, ettei merissä ole enää kaloja”, Schroeer sanoo.

Ellei pelastustoimiin heti ryhdytä, kaupalliseen tarkoitukseen pyydetyt kalakannat tulevat romahtamaan vuoteen 2050 mennessä, todettiin YK-järjestöjen jo vuonna 2005 julkaisemassa Millenium Ecosystem Assessment -tutkimusraportissa.

Samaan aikaan kun ihmiset ovat menettäneet elinkeinojaan ja lähteneet henkensä uhalla entistä suurimpina veneryhminä kohti vauraampaa tulevaisuutta, on Euroopan unioni jatkanut sekä kalateollisuutensa tukemista että siirtolaiskontrollin ja rajajärjestelmien vahvistamista.

Viime aikoina Ali on korjaillut tutun kalastajan verkkoja 20 euron päiväpalkalla. Hän asuu vallatussa talossa paikallisen yhteisön suojeluksessa. Talon väki opettaa hänelle lukutaitoa sekä espanjan ja englannin alkeita.

Heti kun Ali saa paperit, hän haluaa palata perheensä luokse Senegaliin. Hän kertoo vaimonsa joutuneen hermoromahduksen vuoksi sairaalaan. Vaimo menetti asuntonsa, koska Alilla ei ollut lähettää hänelle vuokrarahoja.

Ali nukkuu edelleen vain muutaman tunnin yössä. Vain työtä tehdessään Alin huoli väistyy ja hän tuntee lepäävänsä.

 
Liika- ja salakalastus rehottaa ympäri Afrikan rannikkoa ja uhkaa pienkalastajien elinkeinoa. Kuva: Kukka Ranta.

Senegalilainen 17-vuotias Mamadou myy aurinkolaseja Barcelonan rannalla. Kahdeksan tunnin tarpomisella tienaa noin 10-40 euroa, joskus ei yhtään mitään.

Julkaistu Maailman kuvalehti Kumppanissa 10/2010.

Maputon vartijalla ei ole nimeä

Turvallisuusala on Afrikan suurimpia työllistäjiä. Vartijan palkalla ei kuitenkaan elä.

Mozambique 2009.

Francisco Domingo vartioi Maputon keskustassa olevaa rakennusta G4S-yhtiön univormussa.

Maputon vilkas ihmisvilinä vaimenee, kun pimeys painuu yhä syvemmäksi. Keskustan hienostoalueiden äänettömyyttä Mosambikin pääkaupungissa rikkovat enää rätisevät radiot. Ne pitävät seuraa yön yksinäisyydessä työskenteleville vartijoille. Joillakin kaduilla vartijat ovat kokoontuneet yhdessä television ääreen nopeuttaakseen yön tunteja.

Päivisin vartijoita näkee istumassa katujen reunoilla, lakaisemassa katuja tai pelaamassa shakkia pullonkorkeilla. Öisin vartijat nukkuvat, aina kun isäntien silmät välttävät.

“Vartioimani talon asukkaista suurin osa ei edes tiedä nimeäni, olen heille vain vartija”, vartijakopissaan istuva Francisco Domingo sanoo.

Ohi kävelee musta taloudenhoitaja sylissään villakoira, jonka jaloissa on rusettitossut.

Francisco Domingo on 36-vuotias kuuden lapsen isä, joka nukkuu kotonaan vain pari yötä viikossa. Mies tekee taloudellisen pakon edessä kahta työtä. Öisin tai päivisin, vuorosta riippuen, hän vartioi Maputon keskustassa olevaa rakennusta G4S-yhtiön univormussa.

“Tilanne on vaikea”, Domingo toteaa ykskantaan.

Hän tienaa 2000 meticalia eli noin 62 euroa kuukaudessa. Vuokraan menee 22 euroa, työmatkoihin 13 euroa.

Jäljelle jää 27 euroa kuussa ruokaan, lasten kouluun ja vaatteisiin.

Turvallisuutta riistämällä

Vuosikymmeniä velkakierteessä eläneet Afrikan valtiot ovat joutuneet leikkaamaan julkisia menojaan, myös poliisin kuluja. Se on edistänyt yksityisten turvallisuuspalveluiden kysyntää. Työttömyys ja talouden alamäki lisäävät kysyntää entisestään, sillä rikollisuus on lisääntynyt.

G4S on maailman suurin turvallisuusalan yritys. Sillä on lähes 600000 työntekijää yli sadassa maassa. Yhtiö on suurin monikansallinen työnantaja Afrikan alueella.

Kansainvälisen työjärjestön ILOn mukaan turvallisuusala on suurin virallisen talouden työllistäjä Afrikan kaupungeissa. Vartiointi keskittyy hienostokotien, valtiollisten rakennusten, isojen yritysten ja kansainvälisten järjestöjen valvomiseen.

G4S:n on syytetty maksavan työntekijöilleen köyhyysrajan alittavaa palkkaa ja kohtelevan työntekijöitään rasistisesti. Tähän tulokseen päätyi Palvelualojen maailmanliitto UNI (Union Network International) vuonna 2007 julkaisemassaan vartijoiden asemaa koskevassa raportissa.

Raportissa tuli esille muun muassa rasistisuus Etelä-Afrikassa ja alhaiset palkat Malawissa ja Mosambikissa. Työntekijät valittivat maksamattomista ylityötunneista vuosikymmenen ajalta. Raportin mukaan G4S tuottaa 40 prosenttia enemmän voittoa Afrikan alueella kuin Euroopassa tai Yhdysvalloissa – halpatyövoimaa ja köyhien ihmisten vaihtoehdottomuutta hyväksi käyttäen.

Rahat eivät riitä

Mosambik on YK:n inhimillisen kehityksen mittarin mukaan maailman kymmenenneksi köyhin maa. Maan 20-miljoonaisesta väestöstä 90 prosenttia elää alle kahdella dollarilla päivässä, 74 prosenttia alle yhdellä dollarilla.

Domingo työskentelee kolmena päivänä viikossa toisella puolella Maputon rannikon hienostoaluetta. Kahdeksan tunnin työpäivät kuluvat uima-allasta puhdistaessa ja puutarhaa hoitaessa.

Kahdesti viikossa Domingo menee päivätyöhönsä suoraan yötyöstään. Iltapäivän päätteeksi hän palaa suoraan vartijavuoroon.

Mozambique 2009.

Domingon perheen tavallisiin ruokaostoksiin kuuluvat riisi, sokeri, öljy ja pavut. Maitoon tai kananmuniin perheellä on harvemmin varaa. Yksi kana maksaa pari euroa.

“Saan lisätyöstäni puutarhurina ja uima-altaan hoitajana 44 euroa. Silti rahat eivät vain riitä. Jos joku perheenjäsenistä on kipeänä, lääkäriin tai lääkkeisiin ei aina ole varaa.”

Domingolla ei ole muuta vaihtoehtoja – kuten ei juuri kenelläkään hänen kollegoistakaan. Monet vartijoista ovat entisiä sotilaita. 16-vuotisen, vuonna 1992 päättyneen sodan aikana heillä ei ollut mahdollisuutta opiskella, ja muun kuin vartijan työn saaminen ilman koulutusta on vaikeaa.

Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 7-8/2010.

Viestejä kankaalla

1c89a-capulana_omm_kukkarantaMosambikilaisnaisten capulana on muutakin kuin kätevä vaate: kankaalle painetut viestit välittävät tietoa – ja poliittista propagandaa.

Eri puolilla afrikkaa naiset, joskus miehetkin, pukeutuvat värikkäisiin vartalon ympärille tai hameeksi kietaistuihin kankaisiin. Mosambikissa kangasta kutsutaan capulanaksi.

Kankaat eivät ole ainoastaan kauniita ja käteviä. Niillä on myös muita merkityksiä. Kun hallitus kampanjoi uuden poliittisen ohjelman puolesta, on tavallista, että se painattaa myyntiin erän uudistuksiaan mainostavia kankaita. Vaalien, virallisten kokoontumisten tai juhlapyhien aikaan yhdistykset, puolueet ja hallintoviranomaiset painattavat kankaisiin omat tunnuksensa ja viestinsä.

Niistä kansa valitsee omansa. Viestin lisäksi tärkeää on sitomistapa. Runoilija Mia Couton mukaan nimenomaan kankaan sitomistapa tekee ulkomaisestakin capulanasta mosambikilaisen.

Värit, kuviot ja tekstit vaihtelevat. Eteläisen Mosambikin värit ovat yleensä hillitympiä, pohjoisessa kirkkaampia.

Maaseudulla ja köyhempien naisten parissa kangas kietaistaan lantion ympärille hameeksi tai pään peitteeksi. Capulanassa kannetaan myös vauvaa – joko selän takana, rinnalla tai lantiolla.

Matkustaessa siihen voi kääräistä tavarat. Kun kankaan kulmaan tekee solmun, siitä tulee lompakko. Capulanan suojiin kätkeydytään kylmältä, tuulelta ja auringolta. Kankaasta saa muotoiltua myös sopivan mytyn pään päälle. Mytyn päällä voi kantaa myytäviä tuotteita, päivän ostoksia, polttopuita tai vettä.

Kaupungeissa ja parempituloisten parissa kankaat on usein teetetty mittatilaustyönä vaatteiksi. Lähes jokainen nainen pitää kotioloissaan capulanaa. Sukujuhliin, esimerkiksi häihin, koko suvun naisille teetetään samanlaiset capulana-asut. Merkkipäivinä kaupunkilaiset kokevat yhtenäisyyttä samanlaisissa asuissaan.

Mosambikilaiset naiset kertovat capulanoistaan:

Historiallisia käännekohtia

bd7f4-capulana_naiset_kukkarantaLurdes Artur (kuvassa vasemmalla) on kietaissut ylleen Mosambikin pääkaupungin Maputon 110-vuotispäivää juhlistavan capulanan vuodelta 2007. Inêsillä (keskellä) on yllään 7. huhtikuuta vietettävää naisten päivää varten painettu capulana. Capulanassa hymyilevä Josina Machel toimi Portugalin hallinnon vastaisen sodan aikana Frelimo-puolueen sosiaalisten kysymysten osaston johtajana ja oli myös puoluetta johtaneen Samora Machelin ensimmäinen vaimo. 25-vuotiaana menehtyneestä Josina Machelista tuli naisten vapauttamisen symboli. Mosambikin itsenäistymisen jälkeen hänen kuolinpäivänsä julistettiin naisten päiväksi.

Lucia Mvaduan (oikealla) capulana kertoo Muedan vuoden 1960 massamurhasta. Portugalilaiset surmasivat Muedassa satoja itsenäisyyttä vaatineita mosambikilaisia. Muedan tapahtumat olivat lähtölaukaus aseelliselle vastarinnalle ja itsenäisyydelle, joka saavutettiin vuonna 1975.

0cb46-capulana_dinero_kukkarantaUudistunut raha

“Mieheni toi tämän capulanan minulle tuliaiseksi työmatkaltaan”, kertoo Enselina Fabião. “Kankaassa on kuva Mosambikin pankista ja tuhannen meticalin rahasta.”

Vuonna 2006 Mosambikin keskuspankki uudisti rahan niin, että 1000 vanhaa meticalia vastasi yhtä uutta. Uusi ja vanha raha ovat käytössä rinnakkain vuoden 2012 loppuun. Fabiãon päässä oleva huivi on samaa kuosia kuin hameeksi kietaistu kangas.

 Itsenäisyyden juhlaa

f9e82-capulana_itsenc3a4isyys_kukkaranta“Tämä on lempicapulanani”, toteaa neljän lapsen äiti Fatima turbaaniansa kohennellen.

“Ostin kankaan juhla-asuksi viime itsenäisyyspäivänä 25. kesäkuuta ja siitä lähtien olen käyttänyt tätä paljon.”

Capulanan kuvassa Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Machel nostaa lippua salkoon. Machel tunnetaan Mosambikin vapauttajana, joka johti maan itsenäisyyteen Portugalin vallasta.

“Joka vuosi itsenäisyyspäiväksi teetetään uusi kangas. Meidän perheen kaikilla tytöillä on tämä sama capulana.”

Myös Fatima käy kuukausittain valtapuolue Frelimon kokouksissa ja käyttää puolueen kankaita. Itsenäisyyspäivä on Fatimalle “Frelimon itsenäisyyspäivä”.

 Mainosta turismille

Capulana_Turismikokous“Olen tullut Mosambikin hallituksen järjestämään turismineuvoston kokoukseen”, kertoo Nampulan provinssihallinnon talousosaston koordinaattori Ana Cristina Darocha Ilha de Moçambiquen saarella Pohjois-Mosambikissa.

“Käymme läpi viiden vuoden saavutuksia ja suunnittelemme seuraavaa kautta. Hallitus tilasi Nampulan Texmoque-tehtaalta seminaarin nimeä kantavat kankaat, joita osallistujat voivat halutessaan ostaa.”

Kokouspaikalla naisten lantioita ja päitä kiertävissä capulanoissa lukee turismineuvoston nimi ja keskellä loistaa neuvoston tunnus: simpukan kuori.

“Kankaat tuottanut Texmoquen tehdas on nyt ainut Mosambikissa sijaitseva capulanatehdas – tosin sekin on tansanialaisyhtiön omistuksessa”, Darocha kertoo.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2010.

Ääniä Andien laaksosta

Miksi intiaaninaisten ääni on niin korkea?


“Imaynaylla kachkanki?” intiaaninainen kysyy kuulumisiani kimittävän korkealla äänellä, veikeä hymy kasvoillaan. “Allinlla, allinlla kachkanhi mamí”, vastaan.

Keski-Andien laaksossa sijaitsevan Ajoyan kylän ala-asteen opettaja Nancy Yupanqi huutaa koulurakennuksen pihalta ketsuankielisen kutsuhuudon lapsille. Kimeän korkea, ilmaa halkova ääni tavoittaa kilometrienkin päässä asuvat lapsukaiset. Hetken kuluttua alkaa kuulua vastauksia, kun lapset piipittävät toiselta puolelta laaksoa ja ilmoittavat saapuvansa kouluun tuota pikaa.

“Ei täällä kännyköitä kaivata!”, Yupanqi nauraa. Samalla saan vastauksen kysymykseen, jota olen ihmetellyt kaupunkien toreilla: miksi intiaaninaiset kimittävät?

Torimyyjät ovat lähes kaikki alkuperäisväestöön kuuluvia intiaaninaisia. Torien lakkaamaton puheensorina täyttyy ihmeen kimeistä – omissa mielikuvissa enemmänkin pienelle tytölle kuin aikuiselle naiselle kuuluvista äänistä. Kaduilla, putiikeissa, kaupoissa ja mopotakseissakin jatkuvasti raikuva kumbia on myös tunnettu kimeä-äänisistä naislaulajistaan.

Andien kylissä talojen väliset etäisyydet saattavat olla useita kilometrejä, mutta kommunikointi sujuu naisten korkeaksi kehittyneellä äänellä. Huikattuaan kutsuhuudot lapsille opettaja Yupanqi lähtee tervehtimään kylän asukkaita. Kuulumiset vaihdetaan joka päivä. Kylän keskusaukiolla kuivatetaan juuri maamassasta valmistettuja rakennustiiliä. Kylässä on kaksi uutta nuorta paria, joille rakennetaan talot yhteisön miesten voimin. Muutamassa päivässä talot ovatkin jo valmiita ja ne kestävät hyvin niin sadetta kuin Andien tuulta.


Istahdamme puun varjoon pienille kannoista kyhätyille jakkaroille. Pian punaposkinen intiaaninainen tuo syliimme kupit täynnä höyryävän kuumaa kurpitsapataa. Paljasjalkainen nuori nainen istahtaa alas viereisen talon edustalle paksu hame kohisten ja alkaa lajitella maissinjyviä värikkään liinansa päällä.

Talon miehet ja anoppi kerääntyvat keskustelemaan päivän arkisista asioista ja alkavat hauskuutella korkealla iälläni. Saan vakuutella moneen otteeseen olevani lapsia synnyttämätön, yksin elävä, koulussa käyvä kaksikymmentäviisivuotias. Andien intiaaniyhteisöissä nuoret päätyvät yhteen hyvin nuorina, jopa 12-13-vuotiaina ja ensimmäiset lapset saadan noin 15 vuoden iässä.

Saan kutsun elokuisille juhlille, jolloin juhlaruoaksi aiotaan teurastaa sika. Kiitän kädestä puristaen, “yuspagarasunki”. Vanha intiaaninainen helähtää nauruun paljastaen puuttuvat etuhampaansa.

Lounashetki on pian ohi. Seuraamme liittyneet miehet nousevat, kättelevät karheilla käsillään ja marssivat takaisin peltotöihin. Miesten jalat uppoavat mutaiseen maahan kun he mylläävät pienillä puu­hakuilla maata kuohkeammaksi. Valtavat siat röhkivät kovaäänisesti pihamaalla ja kanat juoksevat karkuun, kun lasten liikuntatunti alkaa. Palloa potkitaan niin villisti, että tyttöjen huopahatut lentävät ilmaan ja sandaalit irtoavat jaloista.



Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2009.