Photo-story about fishermen in Senegal and how industrial overfishing by EU, China and Russia is destroying the livelihood and food security of one of the world’s poorest people.
Fishing has been one of the most important livelihoods in West Africa during centuries.
Because of foreign illegal and overfishing local fish stocks started to decline rapidly in Senegal around 2000.
Most common foreign trawlers are Spanish or Chinese.
Fish is an important source of animal protein in poor countries with rapid population growth.
Boys start to work with their fathers around 12 years old.
During weekends the local fishermen gather at their ancestral home shore to fish with poor results.
Almost daily there are men fixing their nets instead of going to fishing.
Foreign trawlers often damage the nets of local fishermen.
The shores started to fill with empty useless fishing boats that the local fishermen couldn’t afford to use anymore.
The few pirogues going to the sea are filled with unemployed neighbors and friends helping each others.
Bassir Kadam he haven’t eaten breakfast for over 12 years because there are no incomes from the empty sea.
Fewer and fewer families could afford to put their children in school or cover medical expenses because of declined incomes.
Each fisherman has a large family to feed.
But less and less fish is being shared between more and more people.
Tuna fished in Senegalese territorial waters by French and Spanish trawlers is being transported from the industrial port of Dakar to Spain for processing.
The country of origin is labeled as the country where the fish product is processed, not where it is caught.
The best quality of fish goes to EU and Asian markets.
The best quality of fish goes to EU and Asian markets.
Many local fish processing factories have had to close down in Senegal, because there isn’t enough fish.
If there is no fish for the factory to buy, everyone loses. the fishermen make no money.
The truck and horse carriage drivers hang around idly.
Fishing employs 600,000 or one million Senegalese people when all segments of the industry are taken into account.
Most fishmongers at local markets are women.
Women make less incomes with smaller and fewer fish on the local market.
Illegal, unreported and unregulated (IUU) fishing is the major threat to marine ecosystems and threatens food security and livelihood for millions. West Africa is estimated to have the highest levels of IUU fishing in the world.
At the same time with the collapse of the local fish stocks in 2005 about 5,000 and in 2006 over 31,000 West Africans fled poverty in their wooden boats to the Canaries with a hope of better future in Europe.
Most of these migrants were from Senegal or Mauritania, the EU ’s two biggest fisheries agreement partners.
Many West African street vendors in Barcelona originally arrived in Spain abroad in a former fishing boat via the Canary Islands.
Ali has not seen his wife and two children since he left Senegal in 2006. His daughter was born the year he left. Ali has slept in car parks and on park benches, and has been doing the “dirty work” what is typically done by migrants.
Senegalin uusi hallitus hääti ulkomaiset troolialukset aluevesiltään toukokuussa.
Vuosikymmenien ajan ulkomaiset troolarit ovat tyhjentäneet Senegalin rikkaita kalavaroja. Tammikuussa etelädakarilaisen kalastajarannan horisontissa lipui päivittäin ulkomaisia troolareita. Kuvat: Kukka Ranta.
Senegalin uusi hallitus perui toukokuun alussa kalastuslisenssit 29 ulkomaiselta troolialukselta. Viikkoa aiemmin myös naapurimaa Mauritania lakkautti ulkomaisten troolareiden kalastusoikeuksia aluevesillään.
Senegalin kalastusministeri Pape Dioufin tekemä päätös on vastaus kansan kasvaneeseen tyytymättömyyteen sekä liikakalastusta kohtaan että edellisen hallinnon korruptoituneeseen tapaan myydä lisenssejä ulkomaisille yhtiöille. Päätöksen toivotaan rauhoittelevan paikallisia kalastajia, jotka uhkasivat keväällä 2011 hallitusta suorilla toimilla.
Kalastus on Senegalin keskeisimpiä elinkeinoja, mutta enää saalista ei riitä kaikille niin kuin ennen. Ulkomaiset troolarit vievät paikallisilta ihmisiltä paitsi elinkeinon myös ruoan.
Senegalin pääkaupungin Dakarin eteläosassa ulkomaisten troolareiden valot loistavat kirkkaammin kuin täysikuu. Aamuvarhaisella, auringon vielä hipoessa taivaanrantaa, ensimmäiset pienveneet suuntaavat Petit Mbaon kalastajarannalta kohti avomerta.
Babacar, 45, vetää ankkurin ylös ja valmistautuu työpäiväänsä. Mies tuntee meren yli kahdenkymmenen vuoden ajalta. Kalastus on muuttunut kovasti. Suurin ero on, ettei kalavaroistaan tunnetussa Senegalissa ole enää kalaa.
”Joka päivä Petit Mbaon rantavedessä näkee isoja eurooppalaisia ja aasialaisia troolareita”, Babacar kertoo. ”Ne vievät kalamme.”
Kala on keskeinen ruoka ja elinkeino Senegalissa. Se täyttää 70 prosenttia 12-miljoonaisen väestön proteiinitarpeesta ja työllistää ainakin 600 000, jopa miljoona ihmistä. Vuonna 2009 kalastus muodosti 13 prosenttia Senegalin viennistä ja 1,7 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Vuoteen 2006 saakka Senegal oli EU:n keskeisin ulkopuolinen kalastuskohde ja EU puolestaan Senegalin kalavarojen suurin vientikohde. EU:n kalastuslisenssi alueella päättyi vuonna 2006, koska Senegalin kalavarat romahtivat. Nyt tilalla on sekä yksityisiä, laittomia että salaisia sopimuksia. Paikallisten mukaan ulkomaiset troolarit ovat vieneet heiltä elinkeinon ja ruoan.
Lue laaja Kalatkin merestä -reportaasi Suomen Kuvalehden numerosta 12/2012, joka ilmestyy perjantaina 23. maaliskuuta.
Teksti ja kuvat Kukka Ranta.
Kuvakertomus Netta Vuorinen.
Liikakalastus tyhjentää maailman meret tyystin kalasta vuoteen 2050 mennessä, arvioi YK. Selkämerellä olisi silakkaa, mutta se ei maistu suomalaisille. Kalakantojen romahdus näkyy jo nyt Länsi-Afrikassa, josta EU kalastaa isot saaliit.
Image lähti katsomaan, mitä haaviin tarttuu.
Viima puhisee vasten kasvoja. Aamu-uutisissa avomerialueille on annettu kovan tuulen varoitus. Meri velloo ympärillä ja aallot laajenevat, kun Olympos-alus suuntaa yhä syvemmälle kohti Selkämerta. Käsi hakee kaiteesta tasapainoa.
Olympos on Suomen suurimpia troolareita, mutta äärettömällä avomerellä aallot eivät anna armoa; horisontti heiluu kuin umpihumalaisen katse. Vaahtopäät nielevät aluksen keulaa kerta toisensa jälkeen.
Komentosillalla kapteenin tuolissa istuu tyyni kalastajasuvun perillinen. Tommi Lindroth, 44, on seilannut koko ikänsä.
Lindrothin suku on Iniöstä, Länsi-Turunmaan saaristosta. Pikkupojasta asti ammattikalastajaisänsä mukana kulkenut Lindroth on nähnyt, kuinka suuren muutoksen alueen kalatalous on käynyt läpi.
”Parikymmentä vuotta sitten Turun saaristossa kalastettiin joka puolella, siellä oli rannat täynnä kymmenittäin kalastuspaatteja. Nyt saaristo on tyhjä. 2000-luvun alussa ammattikalastajien aluksia oli seitsemän, parhaillaan enää kolme.”
Lokakuussa Olympos-alus on syksyn ensimmäisellä troolausmatkallaan. Alus troolaa merellä tuon tuosta aina juhannukseen asti, ellei kalastuskiintiön rajoituksia tiukenneta kesken kautta.
Kahden vuorokauden troolimatkan tavoite on 70–80 tonnia silakkaa ja kilohailia, jotka ovat Suomen ainoita avomereltä troolattavia kiintiökaloja. Määrä kuulostaa isolta mutta ei Lindrothin mukaan ole riittävä.
”Syksyisin tehdään lähes pelkästään tappiota. Vaikka alkusyksyn kalamäärät ovat pienet, on kalastettava jatkuvasti markkinoiden ylläpitämiseksi.”
Suomessa on maanlaajuinen vuosikalastuskiintiö. Lindrothille ja hänen ammattikunnalleen se tarkoittaa kilpajuoksua: pitää kalastaa koko ajan, etteivät muut kalasta yhteistä kiintiötä täyteen. Silakka on ammattikalastuksen tärkein saalis, jota pyydetään vuosittain runsaat 90 miljoonaa kiloa, kilohailia 25 miljoonaa. Viime vuonna Suomen kokonaissaalis oli ennätykselliset 122 miljoonaa kiloa. Elintarvikemyynnissä kalasta saa huomattavasti paremman hinnan kuin eläinrehuksi myynnistä, mutta viimevuotisesta saaliista noin 70 prosenttia meni rehuksi, lähinnä kotimaan minkeille. Loput menivät elintarvikkeeksi, enimmäkseen Venäjälle, Ukrainaan ja Liettuaan. Suomalaisen ruokapöytään silakka ja kilohaili eivät juuri kelpaa.
Myös Suomen tärkeimmissä vientimaissa on elintason noustessa alettu suosia isompia ja helpommin valmistettavia valtamerten kaloja. Niitä samoja, lohta, tonnikalaa ja muita syvänmeren herkkuja, joita me suomalaisetkin eniten ahmimme.
Jäisellä kalatiskillä Helsingin keskustan S-marketissa lepää meheviä tuorelohifileitä. Kalakauppias esittelee eniten myyviä tuotteita: Savulohisalaatti kilohintaan 14,95 e, loimu- ja savulohikimpaleet runsas 20 euroa kilolta, kylmä- ja graavilohisiivut lähemmäs 30 euroa kilolta. Ne ovat kaikki peräisin Norjan vesiviljelylaitoksilta. Merestä pyydettyä lohta saadaan vain harvoin, kauppias kertoo.
Myös tanskalaiset ja norjalaiset katkaravut myyvät erinomaisesti, vaikkapa valmissalaattina. Ravunpyrstöt tulevat Kiinasta. Suosikkilistalle pääsevät sentään myös kotimaiset silakkapihvit, Selkämereltä.
Suomessa syödään EU-maista kolmanneksi eniten kalaa, 16 kiloa henkeä kohti. Kotimainen tuotanto on kuitenkin hiipunut: 70 prosenttia syömästämme kalasta on ulkomailta, etupäässä norjalaista kasvatuslohta tai silliä. Thaimaalaiset tonnikalasäilykkeet ovat kauppojen kestohitti, ja viime vuosina kylmätiskille ovat rantautuneet uhkeat tonnikalakimpaleet ja vienamilaiset pangasisusfileet.
Kalateollisuus on globaali bisnes. Kiinan talouskasvu näkyy myös kalan kysyntänä: kulutus asukasta kohti on kasvanut 1970-luvun viidestä kilosta 26 kiloon vuodessa. Hieman yllättävästi Kiinasta itsestään on tullut maailman suurin kalan ja kalatuotteiden viejä. Maa on kunnostautunut erityisesti suurten pohjakalojen jalostajana. Suomeen sieltä tuodaan lähinnä kalapakasteita.
Kalan todellista alkuperää on kuitenkin hyvin vaikea selvittää. Kaksi kolmasosaa EU:n alueella kulutetusta kalasta tuodaan unionin ulkopuolelta. Euroopan komissio arvioi laittoman kalakaupan arvoksi Euroopan unionin alueella noin miljardi euroa vuodessa. Se saattaa olla alakanttiin. Maailman luonnonsäätiö WWF:n mukaan jopa puolet EU:n tuontikalasta on laitonta. Tarkkoja lukemia ei ole, mutta mittaluokka on valtava – ja ongelma globaali. Merien suojeluun keskittyvän Oceana-järjestön veikkaus on, että maailmanlaajuisesti laittoman kaupan arvo on 7–17 miljardia euroa.
EU-alueella astui viime vuonna voimaan uusi asetus laittoman kalastuksen estämiseksi. Se kohdistuu merikalastukseen, ei vesiviljelyyn. Suomessa EU:n ulkopuolelta tuotavaa kalaa valvoo yksi mies, Uudenmaan ELY-keskuksen kalastusmestari Jukka Linder.
”Kalan alkuperämaan määrittää sen jalostusmaa. Elintarvikelainsäädännön mukaan kalan alkuperämaa on Thaimaa, jos se on purkitettu Thaimaassa, vaikka se olisi kalastettu Taiwanissa ja alus olisi espanjalainen ja miehistö vaikka minkä maalaista. Tämä on aikamoinen sekasotku”, Linder sanoo ja naurahtaa.
Alkuperämaamerkinnän lisäksi jokaisessa maahantuotavassa kalatuote-erässä tulee olla saalistustodistus. Ennen erän saapumista maahantuoja lähettää kopiot asiakirjoista ELY-keskukseen tarkastettavaksi. Saalistustodistus takaa laillisuuden ja paikallisten kalastusmääräysten noudattamisen. Tullin läpäisee ELY-keskuksen hyväksynnällä.
Käytännössä Jukka Linder on toimistossa puuhaava, papereihin paneutuva salapoliisi.
”Tarkistamme asiakirjoja ja saalistodistuksia. Jos niistä puuttuu jotain, otamme yhteyttä maahantuojaan, viejään tai kolmannen maan viranomaisiin. Paperien mukaan emme ole vielä törmänneet laittomaan kalaan.”
Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei laittomuuksia tapahtuisi. Linderin mukaan paperit on helppo väärentää. Esimerkiksi kiinalaisten ja korealaisten saalistodistusten aitoutta epäillään usein.
”Mutta jos kaikki on papereiden mukaan kunnossa, ei me voida oikein tehdä mitään. Ei me voida lähteä Tyynelle valtamerelle selvittämään.”
Linderin mielestä valvontaa pitäisi painottaa EU:n ulkopuolella, jotta suomalaistakin ammattielinkeinoa uhkaava kauppa saataisiin kitkettyä.
”Isoissa kalastuslaitoksissa tapahtuu kalanpesua. On vaikea saada selville, onko tietyn erän kala juuri tietystä aluksesta vai onko siihen lisätty muutakin kalaa, eli laiton kala pestään lailliseksi. Komission mukaan isoimmissa jalostusmaissa Thaimaassa ja Kiinassa todennäköisesti tapahtuu kalanpesua aika paljon.”
Selkämerellä troolaava Tommi Lindroth huomauttaa, että laittoman kalastuksen kitkeminen vähentäisi markkinoilla olevan kalan määrää. Hinnat kohoaisivat, ja se olisi hyvä uutinen kotimaisille kalastajille.
”Laiton kala myydään aina vähän sivusta ja vähän halvemmalla kuin laillisesti kalastettu, jotta se saadaan markkinoille. Jos ei olisi halpatuontikalaa, ihmiset ehkä alkaisivat syödä kotimaista kalaa”, Lindroth sanoo.
Iso kela nytkähtää liikkeelle, ja Olympos-aluksen trooli sukeltaa mereen. Troolia vedetään kalaparvien koon mukaan kuudesta kahteentoista tuntiin.
Usean tunnin jälkeen merimiehet vetävät kumihaalarit ylleen ja alkavat nostaa saalista ylös. Märän verkon mukana kannelle tippuu pieniä meriäyriäisiä ja sätkiviä kaloja. Meri on tyyntynyt, ja auringosta on jäljellä enää punainen taivaanranta. Lokkiparvet liitävät hetkessä apajille.
Kaloista pullottavan trooliverkon suu asetetaan nosturilla kiinni sivukäytävällä kulkevaan putkeen. Saalis imuroidaan vesipaineella suoraan etukannen alaiseen säilöön niin, ettei kalaan tarvitse itse koskea.
Kahden päivän ajon aikana verkko nostetaan 3–4 kertaa saaliin määrästä riippuen. Päivisin ja talvella troolataan pohjassa, syys- ja kevätiltaisin kalat nousevat ylemmäs väliveteen tai lähelle pintaa.
Kannen alaiseen RSW-tankin kylmäaltaaseen mahtuu 170 tonnia silakkaa. Nosto-operaatio on alle tunnissa ohi. Neljän troolinoston jälkeen kylmävesisäiliö ei kuitenkaan ole vielä täynnä, kalasaalis on noin 40–50 tonnia. Kalojen koosta riippuu, tehdäänkö saaliilla voittoa vai tappiota. Suurimmat myydään tuottoisasti elintarvikekulutukseen.
Kun Lindroth aloitteli ammatissaan 20 vuotta sitten, koneellisuus oli vielä kaukana.
”Nostimme troolipussin aluksen kannelle. Kalat työnnettiin lapioilla ja vesiletkuilla ruumaan, jossa ne lajiteltiin 30 kilon puulaatikoihin. Satamassa nostimme painavat puulaatikot käsin trukkilavojen päälle.”
Kun Suomesta tuli EU:n jäsen, alkoi paitsi maatalouden myös kalastuksen tehostaminen: alukset ja saaliit ovat nykyään suurempia.
Liian tehokkaat pyyntimenetelmät ovat suurin uhka maailman merille. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan 85 prosenttia maailman kalakannoista on täysin hyödynnetty. Kannat eivät ehdi uusiutua, kun tehokkaat pyydykset jo iskevät. Euroopassa esimerkiksi Välimeren sinievätonnikala on sukupuuton partaalla. Suomessa järvilohi ja taimen ovat Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan erittäin uhanalaisia, Itämeren lohi on vaarantuneessa tilassa.
Pyydetyn kalan määrä ei ole ainoa ongelma. Maailmalla pohjatroolarit tuhoavat merenpohjaa, mangrovemetsiä ja koralleja, ja monet pikkukalat menettävät elinpaikkansa. Syvänmeren eliöt toipuvat pohjatroolauksen jälkeen erittäin hitaasti, jos lainkaan. Pyyntimenetelmät tuhoavat myös monia muita lajeja; delfiinejä, valaita, lintuja ja kilpikonnia.
Pohjasta troolin mukana vedetyt kalat kuolevat paineen vaihtuessa nopeasti. Kuitenkin kaikki, mikä ei kelpaa myyntiin kovalla hinnalla, heitetään kuolleena takaisin mereen. Pahimmillaan hukkaan heitetty sivusaalis saattaa olla jopa 80 prosenttia kokonaissaaliista.
Selkämerellä ei trooliin tartu juuri muuta kuin silakkaa ja kilohailia, sillä muita lajeja ei yksinkertaisesti ole. Muutama lohi ja meritaimen eksyy Olympoksen saaliin mukaan kerran viikossa, joskus kuukaudessa. Kaikki saalis tuodaan Lindrothin mukaan maihin.
Liikakalastuksen ja liian tehokkaiden alusten taustalla on elinkeinoa vahvistava massiivinen tukijärjestelmä. Eurooppa myöntää Kiinan ja Japanin ohella maailmassa eniten kalastustukia. Yksi tärkeimmistä tukimuodoista on polttoaineiden verohelpotus. Sen ansiosta alukset voivat kalastaa kauempana ja pidemmän aikaa.
Oceanan selvityksen mukaan EU käyttää 3,3 miljardia euroa vuodessa ylläpitääkseen omia kalamarkkinoita ja 140 000 kalastajan elinkeinoa. Ylivoimaisesti suurimman siivun tuista saa Espanja, joka Kreikan ja Italian kanssa työllistää 60 prosenttia Euroopan kalastajista.
Tukien vuoksi Euroopan kalastuskalusto on kaksi–kolme kertaa suurempi kuin mitä luonnonresurssit sallisivat. EU:n alueella kolmea neljästä kalakannasta kalastetaan liikaa. Niinpä EU onkin solminut kalastussopimuksia yhteensä 16 kolmannen maan kanssa. Tärkeimmät sopimukset ovat Länsi-Afrikassa. Unioni ostaa kalastusoikeuden sopimusmaan talousvyöhykkeelle, joka ulottuu 200 meripeninkulmaa (370 kilometriä) maan lähivesien ulkopuolelle. Sopimukset jättävät YK:n periaatteen mukaisesti paikallisille, pienimuotoisille kalastusta harjoittaville laivastoille yksinoikeuden lähivesiin.
FAO:n mukaan puolet maailman kalakaupan kaloista on joko pyydetty tai kasvatettu kehitysmaissa. Luku voi olla vieläkin suurempi. EU kalastaa 40 prosenttia kalastaan Länsi-Afrikassa, mutta kala rekisteröidään eurooppalaiseksi. Vastaava käytäntö saattaa olla hyvinkin yleinen.
Liikakalastuksella on merien monimuotoisuuden tuhoamisen ohella laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia: ne näkyvät kehitysmaiden kurjistumisena ja muuttovirtoina. Ei ole sattuma, että maista, jotka ovat EU:n pitkäaikaisimpia ja suurimpia kalastussopimuskumppaneita, on 2000-luvulla lähtenyt suuria määriä siirtolaisia kohti Eurooppaa.
Euroopan pöydissä syötävä kala on monin tavoin sidoksissa Afrikkaan. Myös suurin kalaherkkumme, kasvatettu lohi, on voitu ruokkia afrikkalaisella kalalla. Se ei kuitenkaan ole edistänyt sikäläisten kalastajien oloja.
Senegal oli ensimmäinen Saharan eteläpuolinen Afrikan maa, joka solmi kalastussopimuksen Euroopan yhteisön kanssa vuonna 1979. Senegal myös sitoutui näistä maista ensimmäisenä 1980-luvulla Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n toteuttamaan velkaantuneiden kehitysmaiden rakennesopeutusohjelmaan. YK:n ympäristöohjelman UNEP:n mukaan erityisesti 1990-luvulta alkaen Senegalin rakennesopeutusohjelma painotti kalatalouden kasvua; lähinnä Eurooppaan suuntautuneen kalaviennin tuloilla vähennettiin velkaa ja sen korkoja.
Tuorein Euroopan ja Senegalin välinen sopimus maksoi EU:lle 16 miljoonaa euroa vuodessa 2002–2006. Sen jälkeen sopimusta ei enää uusittu, koska Senegalin kalakannat olivat romahtaneet. Samana vuonna siirtolaisuus Kanariansaarille kuusinkertaistui.
Senegalissa kalastus on ollut keskeinen työllistäjä. Elinkeinon menetys on koskettanut 600 000 kalastajaa sekä näiden perheenjäseniä. Usein naiset hoitavat pienkalan käsittelyn ja jälleenmyynnin rannikolla. Tulojen vähentyessä ei ole mahdollisuutta maksaa lasten koulumaksuja tai hoitaa sairaiden vaivoja. Köyhyys muuttuu syöksykierteeksi.
Vuonna 2006 yli 31 000 länsiafrikkalaista vaaransi henkensä matkatessaan täyteen ahdetuissa entisissä kalastusaluksissa kohti Kanarian hiekkarantoja. Espanjan viranomaiset arvioivat yli 6 000 ihmisen hukkuneen matkalla. EU:n vastaus kriisiin oli Sea Horse -ohjelma. Viiden viime vuoden aikana EU ja rajavalvontavirasto Frontex ovat Espanjan viranomaisten kanssa sijoittaneet yli kuusi miljoonaa euroa siihen, että siirtolaisten lähtöyritykset estetään jo kotimaan puolella.
Nyt Kanariansaarille saapuu enää muutamia kymmeniä siirtolaisia vuodessa. Heistä suurin osa tulee Marokon miehittämästä Länsi-Saharasta, joka kärsii erittäin pahasta ryöstökalastuksesta. EU:lla on Marokon kanssa 36 miljoonan euron arvoinen kahdenvälinen sopimus.
Ryöstökalastus ei ole loppunut Senegalissakaan. Maan hallitus on viime vuosina solminut suoria sopimuksia yksityisten kalastusyritysten kanssa. Alukset rekisteröivät itsensä Senegalin lipun alle ja ostavat näin pääsyn lähivesille. Oceanan mukaan 90 prosenttia aluksista on espanjalaisia. Länsi-Afrikan alueella toimii runsaasti yksityisiä venäläisiä ja aasialaisia troolareita. Monet toimivat Panaman, Belizen tai Länsi-Afrikan valtioiden lippurekisterissä, vaikka miehistö on aasialaista.
EU:n komission mukaan lähes kaksi kolmasosaa maailman kauppa- ja kalastusaluksista on merkitty muun kuin kotivaltion lippurekisteriin. Toimenpiteellä kierretään sekä paikallisia että kansainvälisiä työ-, ympäristö- ja tuomiolainsäädäntöjä. FAO arvioi, että mukavuuslippualukset pyytävät 30 prosenttia maailman kalasaaliista. Ympäristöjärjestö Environmental Justice Foundation syyttää erityisesti mukavuuslippualuksia laittomasta ja liiallisesta kalastuksesta.
Euroopan komission mukaan Länsi-Afrikan liikakalastus ei johdu EU-maiden laivoista vaan paikallisista hallituksista ja pienkalastajista. Jälkimmäisten rooli on kuitenkin varsin vähäinen. Greenpeacen mukaan yksi eurooppalainen alus kalastaa kuukaudessa sen, mitä 7 000 rannikon pienkalastajaa pyytävät vuodessa.
EU:n suurin sopimuskumppani on nyt Mauritania, jolle EU maksaa vuosittain 86 miljoonaa euroa. Summa on kolmasosa Mauritanian valtion vuosituloista. Korruptoituneen hallinnon liiveistä rahat eivät kuitenkaan tavoita köyhimpiä pienkalastajia.
Kehitysmaiden vesiä käytetään hyväksi, koska köyhillä mailla ei ole varaa rannikkovalvontaan. Toisaalta korruptoituneiden hallitusten on vaikea kieltäytyä miljoonien arvoisista sopimustarjouksista, vaikka luonnonvarat ja kansalaisten olot saattavat kärsiä pahoin.
Samoihin aikoihin, kun Senegalin kalavarat ehtyivät, Somalian rannikolla yleistyi piratismi. Kansainvälisessä mediassa puhutaan paljon merirosvouksesta, mutta sen synnyttäneestä ryöstökalastuksesta ei.
Monet ulkomaiset alukset hyödynsivät pitkään Somaliassa kaksikymmentä vuotta jatkuneen sisällissodan kaaosta ja maan runsaita kalavaroja, muun muassa tonnikalaa. Oceana arvioi, että suurin osa Somalian rannikkovesillä kalastaneista tonnikalatroolareista on ollut eurooppalaisia, erityisesti espanjalaisia. Euroopan komissio ei ole neuvotellut Somalian kanssa sopimuksista, vaan kyseessä ovat olleet yksityiset sopimukset. Eurooppalaisten lisäksi alueella kalastaa taiwanilaisia, kiinalaisia, eteläkorealaisia, jemeniläisiä ja kenialaisia troolareita sekä lukuisia mukavuuslipun alla toimivia aluksia.
Vuonna 2006 Somalian paikallisten pienkalastajien mitta täyttyi. Ryhmä elinkeinonsa menettäneitä kalastajia perusti ”Kansallisen vapaaehtoisen rannikkovartion”, ja aseistetut vartijat alkoivat karkottaa ryöstökalastajia ja periä veroa alueella liikkuvilta. Toiminta huomattiin pian tuottoisaksi, ja alueelle alkoi ilmestyä muitakin ”verottajia”. Niiden jahtaamiseksi on järjestetty monikansallisia operaatioita, jollaiseen myös miinalaiva Pohjanmaa viime keväänä osallistui.
Laiturissa alukseen kiinnitetään viereiseen käsittelylaitokseen johtava putki, jolla kalat imetään lajitteluun. Isot menevät fileeksi, pienet pakasteeksi, pikkusintit ja vääränlajiset rehuksi minkeille.
Euroopan komissio arvioi, että pahimmillaan vuonna 2022 enää kahdeksan kalakantaa nykyisestä 136:sta on kestävällä tasolla. YK:n arvion mukaan kaupalliseen tarkoitukseen pyydetyt kalat loppuvat vuoteen 2050 mennessä, ellei liikakalastukseen saada välitöntä muutosta.
Merien monimuotoista ravintoketjua uhkaa äkillinen tuhoutuminen, katastrofi, jonka kaikkia vaikutuksia on vaikea edes kuvitella.
Kalakantojen hoitoon ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota, koska kalastuspolitiikkaa on koko maailmassa tähän mennessä tehty pitkälti elinkeinon ja kasvavien markkinoiden tarpeiden näkökulmasta.
EU:n Maatalous- ja kalastusneuvosto päätti lokakuussa vuoden 2012 Itämeren kalastuskiintiöistä. Suomi ja kymmenkunta muuta maata vastustivat komission ehdottamaa 79 prosentin leikkausta lohikiintiöön. Ehdotus perustui tutkijoiden näkemykseen uhanalaisen lajin elvytystarpeesta. Neuvosto päätyi lopulta 51 prosentin leikkaukseen. WWF syyttää Suomen hallitusta Itämeren lohikannan pahimmaksi viholliseksi.
Viime vuosina heikentyneen kilohailikannan kiintiö pienenee 22 prosenttia. Suomen Ammattikalastajaliitto (SAKL) on huolissaan uhkaavasta kalastuskiellosta.
”Kilohailikiintiö on hankala, sillä kiintiön loppuminen pysäyttää kaiken kalastuksen, myös Pohjanlahdella, koska siellä saaliiksi silakan mukana tulee aina vähän kilohailia. Jos kiintiötä ei ole jäljellä, ei voi kalastaa silakkaakaan”, toteaa SAKL:n toimitusjohtaja Kim Jordas. Muuta troolilla pyydettävää ammattikalastuskalaa Suomessa ei ole.
Euroopan unionissa laaditaan paraikaa yhteisen kalastuspolitiikan uudistusta, joka on tarkoitus viedä käytäntöön tammikuussa 2013. Komissaari Maria Damanakin esitys sitoutuu kestävään kehitykseen ja kieltää muun muassa sivusaaliin poisheiton, mutta sen läpimeno on epävarmaa. Suurin kiista koskee kalastuskiintiöiden jakoa jäsenmaiden kesken. Lisäksi vääntöä käydään alusten koosta, haitallisten kalastustapojan säätelystä ja siitä, millaisia sopimuksia tehdään kolmansien maiden kanssa.
Riidoissa ovat elinkeino, sijoitetut eurot, ympäristön kestävyys, ahnaat markkinat ja ihmisten ruoansaannin turvaaminen. EU on maailman suurimpana kalamarkkina-alueena tärkeä suunnannäyttäjä. Aika käy vähiin.
Alan epävarmoista näkymistä huolimatta Lindroth on päättänyt katsoa, kuinka käy. Hän osti veljensä kanssa toisen troolarin viime vuonna. He satsaavat pakasteisiin ja ulkomaiseen elintarvikevientiin.
Töitä olisi kyllä tarjolla, mutta ei aivan lähivesillä.
”Marokosta tuli pyyntö lähteä sinne kalastamaan. Sähköpostilla tuli kutsu Suomen Ammattikalastajaliittoon. Ei olisi tarvinnut olla kuin alus, niin he olisivat järjestäneet yhteistyöyritykset, lisenssit ja kaikki muut paperihommat.”
Syynä tarjoukselle on todennäköisesti Marokon naapurimaissa pyörivä miljoonien eurojen arvoinen yksityisten kalastussopimusten kauppa. Lisäksi miehitetyn Länsi-Saharan luonnonresurssit polttelevat.
Tommi Lindrothin vastaus oli ehdoton ei.
Yksityisiä sopimuksia on ehdoteltu kaikkiin Euroopan maihin ammattikalastusliittojen kautta. Lindroth tietää, että ruotsalaisia ja tanskalaisia on lähtenyt. Suomen Ammattikalastajaliitto vahvistaa kieltäytyneensä välittäjänä toimimisesta ja kertoo, ettei alueella toimi yhtään yksityistä suomalaista ammattikalastajaa.
Kaksi tuntia rantautumisesta Olympoksen miehistö valmistelee seuraavaa matkaa Selkämerelle. On mentävä, kun kiintiötä vielä on jäljellä.
Kalastusala on Suomessa vedenjakajalla: Suomalaisten ammattikalastajien määrä on pienentynyt. Keski-ikä nousee, eikä ala houkuttele uusia yrittäjiä heikon kannattavuuden vuoksi.
”Viidenkymmenen vuoden päästä ei meitä enää ole”, Lindroth toteaa.
Alus lipuu aamuauringon heleässä valossa takaisin kohti avomerta. Rantavedessä soljuu hento parvi valkoisia meduusoja. Ulapan pinnan rikkoo hyppivä kala. Se saattaa ennen pitkää olla harvinainen näky.
*
Työtön kalastaja Kanarialla
Las Palmasin satamaa on pitkään väitetty yhdeksi maailman suurimmista laittoman kalakaupan keskuksista. Se toimii huoltopisteenä Länsi-Afrikassa kalastaville kansainvälisille aluksille. Se on myös koti useille Länsi-Afrikasta lähteneille kalastajille, jotka nykyisin ovat työttömiä ja paperittomia.
Sataman perällä seisoo kymmenkunta hylättyä kalastusalusta. Yhdessä niistä asuu mauritanialainen kalastaja Ousmane Sissokho. Hän kutsuu vieraan kotiinsa ja sytyttää kalamiesten entisessä ruokailutilassa kaasukeittimen teetä varten. Valtava torakka kävelee laiskasti seinällä.
Ousmane saapui Las Palmasiin seitsemän vuotta sitten. Hän sai espanjalaisille kalastusaluksille kuuden kuukauden mittaisia työsopimuksia, mikä on minimiedellytys oleskeluluvan saannille Espanjassa. Mauritaniassa kalastaja tienaa keskimäärin 100–200 euroa kuukaudessa, eurooppalaisilla aluksilla noin 500 euroa. Ousmane asui kaksi vuotta Las Palmasin keskustassa vuokrakaksiossa. Joka kuukausi hän lähetti rahaa viiden lapsensa koulutukseen.
Sitten töiden saanti ja vuokran maksu vaikeutuivat ja Ousmane joutui muuttamaan tähän merikelvottomaan alukseen. Viimeinen työsopimus päättyi kaksi vuotta sitten. Nyt oleskelulupakin on umpeutunut. Kotiin ei pääse ennen kuin uusi työ mahdollistaa luvan ja paluun. Mies paiskii satunnaisia hanttihommia satamassa ja on täysin riippuvainen ailahtelevista työkeikoista.
EU:n kalastussopimuksissa velvoitetaan työllistämään paikallisia kalastajia. Ousmanen mukaan ei ole olemassa työsopimuksia, joita Eurooppa kestäisi katsella. Yhden eurooppalaiskalastajan palkalla maksaa neljä, viisi mauritanialaista.
”On eri asia, mitä kapteenit sanovat Euroopan puolella ja miten todellisuudessa toimitaan. Kalastajia ryöstetään, aluksilla ei noudateta työlainsäädäntöä. Jos valitat, saat potkut”, Ousmane vuodattaa laivakeittiössään.
”Kun kalaa tulee, työtä tehdään 24 tuntia vuorokaudessa. Nukkumiselle jää aikaa tunti siellä, toinen täällä, ja merillä ollaan yhtäjaksoisesti useita kuukausia. Kapteenit ovat eurooppalaisia ja usein rasisteja.”
EU:n ja Mauritanian välisessä, vuoteen 2012 voimassa olevassa sopimuksessa on määritelty, mitä lajeja kalastetaan ja kuinka monella aluksella saa olla liikkeellä. Siinä ei kuitenkaan ole rajattu, kuinka paljon kalaa voi merestä kiskoa. Osa kalastusalueista on suojattu, eikä kaikkina kuukausina saa kalastaa.
”Eurooppalaiset alukset eivät kuitenkaan ole lakanneet kalastamasta kiellettyinä kuukausina”, Ousmane väittää. Hänen mukaansa monet ulkomaiset alukset kalastavat Mauritanian rannikolla öisin, pimeän turvin.
Ohut valonsäde laivaikkunasta valaisee Ousmanen kasvot. 45-vuotias mies harmaantuu.
”Se johtuu surusta. Pelkään elämäni puolesta. Lähdin, koska olen köyhä. Oma isäni ei laskenut minua kouluun vaan vei kalaan jo pienenä poikana. Olen kalastanut koko elämäni, mutta sillä ei enää elä. Nyt teen mitä tahansa lasteni tulevaisuuden puolesta.”
Eurooppa on maailman suurin kalan markkina-alue ja entistä enemmän riippuvainen tuontikalasta. Euroopan omien kalakantojen huvetessa pyydyksiä viritetään kehitysmaiden vesille. Kukka Ranta seurasi laitonta kalakauppaa Länsi-Afrikan apajien ja maailmanmarkkinoiden solmukohdassa, Las Palmasin kalasatamassa Kanariansaarilla.
Länsi-Afrikan kala-apajien ympäröimistä Kanariansaarista on muodostunut keskeinen paikka kansainvälisessä kalakaupassa. Gran Canarian saari tarjoaa kansainvälisille kala-aluksille mahdollisuuden tankkaukseen ja huoltoon. Useat ympäristöjärjestöt ja Euroopan komissio epäilevät Las Palmasin satamaa yhdeksi maailman suurimmista laittoman kalakaupan keskuksista. Kalaa kulkee Länsi-Afrikan merialueilta kohti jatkuvasti kasvavia Euroopan ja Aasian markkinoita.
”Tuo venäläinen alus tappaa”, tokaisi aluksen vieressä seisova espanjalainen satamatyöntekijä Komorien lipun alla toimivasta jättitroolarista. Euroopan komission mukaan 63 prosenttia maailman kauppalaivoista on rekisteröity jonkin toisen valtion lipun alle. Toimenpiteellä kierretään oman maan korkeaa verotusta tai tiukempaa kalastus-, työ- ja ympäristölainsäädäntöä. Mukavuuslippulaivat eivät noudata merenkulkijoiden työehtosopimuksien velvoitteita.
Las Palmasin sataman laivat ovat lähinnä espanjalaisia tai aasialaisia, mutta perässä saattaa liehua Belizen, Panaman tai Liberian lippu. Ghanalainen kalastaja esittelee ylpeänä siskonsa kuvaa espanjalaisen kapteenin Bitufo-aluksen kannella. Laiva on rekisteröity Belizen mukavuuslipulla ja kalastaa Mauritaniassa. Environmental Justice Foundation (EJF) -järjestön mukaan laitonta kalakauppaa käydään erityisesti mukavuuslippulaivoilla.
Las Palmasin satamassa Belizen lipulla rekisteröity Bitufo-alus odottelee juuri Mauritaniaan lähtöä. Työläisiä palkataan suoraan Mauritaniasta, ja heitä hankitaan Bitufo-alukseen kymmenkunta. Palkka riippuu kalasaaliista. Bitufo-aluksen kapteeni Manuel ei suostu kertomaan tarkempaa palkkaa, vaan tyytyy naureskeluun. ”Espanjassa sopimusta kutsutaan contrato basuraksi.” Suomeksi kyse on roskasopimuksista. ”Jos tulee ongelmia, voin antaa potkut saman tien, ilman aikarajaa”, kapteeni kertoo ohjaushytissään hykerrellen.
Maailman kalakannat ovat romahtamaisillaan. YK:n arvion mukaan markettien hyllyt tyhjenevät vuoteen 2048 mennessä, ellei radikaalia muutosta tapahdu. Euroopan vesien omista kalakannoista vain 25 prosenttia kestää nykyisen kalastustahdin. Kalakadosta huolimatta Eurooppa on pystynyt kasvattamaan kalan kulutusta tuomalla 60 prosenttia syödystä kalasta EUn ulkopuolisilta alueilta. Suurin osa EUn 20 kalastussopimuksesta on solmittu Länsi-Afrikassa, jonka merialueet kuuluvat maailman rikkaimpiin. WWF arvioi, että puolet Eurooppaan tuodusta kalasta on laittomasti kalastettua.
Mauritanialainen kalastaja Ousmane Sissokho asuu Las Palmasin satamaan hylätyssä ruosteisessa kalastusaluksessa. Viettäessään juhlapäivää, tai kun mieli on iloinen, Ousmane pukee ylleen perinteisen mauritanialaisen asun. Las Palmasin satamassa asuu kymmeniä paperittomia siirtolaisia. Useimmat ovat entisiä tai työttömiä kalastajia Länsi-Afrikasta. He puhuvat paljon perheistään ja haaveilevat lastensa tulevaisuudesta, vaikka ovat menettäneet omansa.
Laittoman kalakaupan & siirtolaisuuden jäljet johtavat Kanarian kautta sylttytehtaalle: meihin, Euroopan unioniin & eurooppalaisten ruokapöytiin.
On taasse aika vuodesta, kun skandinaavieläkeläiset ja lapsiperheet ovat täyttäneet Kanarian saarten lomakeskukset. Turistien lisäksi Euroopan lomaparatiisilla käy muukin liikenne.
Las Palmasin satama toimii rahtiliikenteen ohella myös kansainvälisen kalakaupan keskuksena. Useat ympäristöjärjestöt ja Euroopan komissio epäilevät Las Palmasin satamaa yhdeksi maailman suurimmaksi laittoman kalakaupan keskukseksi.
Kalaa kulkee Länsi-Afrikan rikkaalta kala-apajalta kohti jatkuvasti laajenevia Euroopan ja Aasian markkinoita.
Päivittäin Las Palmasin sotilaskentältä nousee lentokone, joka suuntaa Länsi-Afrikan alueelle tarkkailemaan mahdollisten venepakolaisten lähtöyrityksiä kohti Kanarian saaria ja Euroopan unionia toiveenaan varmempi tulevaisuus. Samaan aikaan kansainväliset alukset liikakalastavat maailman köyhimpien maiden luonnonvaroja.
Vuonna 2006lähes 31 000 Länsi-Afrikan siirtolaista rantautui lomasaarten hiekkarannoille puisilla kalastuspaateilla. Edellisvuoteen verrattuna luku oli räjähtänyt hetkessä yli kuusinkertaiseksi. Mikä mahtoi saada aikaan nopean muutoksen?
Samaan aikaan Senegalin ja EU:n välinen, vuosikymmenien ikäinen kalastussopimus jätettiin uusimatta, kun maan kalakannat olivat romahtaneet.
Senegalista ja Mauritaniasta – maista joiden kanssa EU:lla on ollut pisimmät ja suurimmat kalastussopimukset – muodostui suurimmat siirtolaisten lähtöalueet kohti Euroopan unelmia.
Siirtolaisuus laitettiin kuitenkin hetkessä kuriin. Euroopan unionin ja Espanjan miljoonien eurojen ohjelmilla siirtolaisten määrä Kanarialle on romahtanut yli 90 prosenttia.
Vuonna 2010 Euroopan unionin lomaparatiisiin rantautui enää 204 siirtolaista. Miten tämä on mahdollista?
Las Palmasinvanhan kaupungin San Telmon keskuspuiston upeimman edustustalon ovella seisoo sotilas ojennuksessa. Rakennus on Espanjan puolisotilaallisen poliisiorganisaation Guardia Civilin keskus, josta valvotaan koko Länsi-Afrikan aluetta Sea Horse -ohjelmalla.
Kättä viedään otsalle ja kantapäät lyövät yhteen, kun majuri Daniel vie vierasta syvemmälle Guardia Civilin rakennukseen. Käytäviä koristavat valokuvat hengenvaarallisen venematkan rasittamista Länsi-Afrikan siirtolaisista.
Espanjan, Portugalin ja Länsi-Afrikan maiden välinen Sea Horse -ohjelma alkoi vuonna 2006. Kahdenväliset sopimukset allekirjoitettiin Marokon, Senegalin, Mauritanian ja Kap Verden välillä. Ohjelma kattaa poliisien väliset vierailut sopimusvaltioiden kesken, tiedon ja teknologian vaihtamista, välineiden lahjoituksia, koulutusta, valvonnan kehittämistä ja poliisikonferensseja.
”Tavoitteenamme on estää siirtolaisten lähtö ja traaginen merimatka, ja tämä onnistuu vain yhteistyöllä lähtömaiden kanssa”, majuri Daniel selostaa. Vuonna 2007 ohjelma laajeni, kun yhteyksien helpottamiseksi rakennettiin satelliittijärjestelmä. Puhelimitse ja internetin välityksellä vaihdetaan tietoa siirtolaisasioista ja tehdään päätöksiä ihmisliikkeiden hallinnasta.
Las Palmasin Guardia Civilin valvomohuoneen seinälle on heijastettu kaksi tietokoneen ruutua. Satelliittiohjelma tarkentaa Länsi-Afrikan alueelle, ruutuun hahmottuu valtavasti pieniä puisia kalastuspaatteja Senegalin rannikolla.
Juuri tuollaisilla kymmenet tuhannet lähtevät kohti Eurooppaa.
Kahden välisiä sopimuksia Länsi-Afrikan kanssa hallinnoivat Espanjan valtio ja Guardia Civil. Euroopan komissio rahoittaa ohjelmasta 80 prosenttia, mikä vuosina 2006–2009 tarkoitti 6 miljoonaa euroa. Loput 20 prosenttia budjetista maksaa Espanjan valtio Guardia Civilin kautta.
”Afrikan maat eivät maksa ohjelmasta mitään. Länsi-Afrikan maat hyötyvät siitä ja vastaanottavat koulutusta, teknologiaa ja viranomaisyhteistyötä”, Daniel tarkentaa.
Guardia Civilin yläkerran perähuoneessa seisoo marokkolaisia naisia univormuissa nauraen. Vieressä senegalilainen ja mauritanialainen poliisi tapittavat tietokoneruutuja. Reunimmaisena puhelimessa neuvottelee Euroopan rajaturvallisuusvirasto Frontexin edustaja, joka on vierailulla Puolan päävirastosta.
”Meillä on täällä poliiseja vaihdossa Sea Horsen sopimusvaltioista. Vastaavasti espanjalaisia poliiseja on runsaasti Länsi-Afrikassa, he ovat ikään kuin Sea Horse -ohjelman suurlähettiläitä”, Daniel hymähtää.
Satelliittiyhteydellä toimivilla tietokoneilla ja puhelimilla kerätään tietoa suoraan lähtömaista. Paikalliset poliisit vihjaavat Guardia Civilille mahdollisista rajaylityksistä. Venematkat yritetään estää ennen kuin ne ehtivät edes alkaa.
Guardia Civilin poliisit partioivat laivoineen pitkin Senegalin ja Mauritanian rannikkoa 365 päivää vuodessa. Kaksi alusta on jatkuvasti liikkeellä kummankin valtion edustalla. Paikan päällä Länsi-Afrikassa toimii yhteensä noin 100 Guardia Civilin poliisia.
Tämän lisäksi Frontexin maksama, Kanarian Guardia Civilin hallinnoima valvontalentokone tarkkailee päivittäin ilmasta käsin Mauritanian ja Senegalin rannikoiden mahdollisia siirtolaislähtöjä.
Tänä vuonnaSea Horse -ohjelma laajenee entisestään Malin, Nigerin, Guinean ja Burkina Fason alueelle.
Frontex on parhaillaan suunnittelemassa Kanarian saarten ja Länsi-Afrikan välisen alueen HERA-ohjelman uusimista. Ohjelma keskittyy erityisesti Marokkoon, Senegaliin ja Mauritaniaan. Frontexilla on tällä hetkellä käytössään kolme lentokonetta.
Vuonna 2006 myös Suomi lähetti rajavalvonnan tueksi yhden valvontalentokoneen.
Sea Horse -ohjelman ja Frontexin lisäksi Espanjalla on käytössä SIVE-tutkavalvontajärjestelmä. Korkean teknologian kameroilla näkee kilometrien päähän; siirtolaisveneet havaitaan hyvissä ajoin ennen saapumistaan rannikolle. SIVE-kameroita on asennettu pitkin Kanarian saarten, Marokon, Algerian ja Manner-Espanjan rannikkoa. Valvontaa aiotaan laajentaa niin pitkälle kuin siirtolaisten lähtöyritykset järjestelmältä vaativat.
Majuri Daniel kertoo, kuinka SIVE:n avulla ihmiset saadaan nopeammin kiinni ja näin vähennetään heidän merillä oloaan. Riski kuolla on sitä suurempi, mitä pidempään merimatka kestää. Vuonna 2010 Guardia Civil löysi 15 hukkunutta, vuonna 2009 yhteensä 39 ja 2008 uhreja löytyi 44.
Kuitenkin siirtolaiskontrollit ovat ajaneet ihmisiä entistä pidemmille reiteille. Siirtolaiskontrolleja pelätessään ihmiset ottavat yhä suurempia riskejä välttääkseen kiinnijäämisen ja karkotuksen.
Euroopan ratkaisu siirtolaisongelmaan on rajakontrollien tiukentaminen, säilöönottokeskusten rakentaminen, karkotukset ja siirtolaisten lähdön estäminen – maksoi mitä maksoi. Euroopan unioni ja Espanja ovat käyttäneet miljoonia euroja siirtolaisuuden tukkimiseen, mutta miksi siirtolaiset ylipäätänsä lähtevät?
Halutaanko asiasta kenties vaieta?
Minkälaisia kauppapoliittisia yhteyksiä Euroopalla on Länsi-Afrikassa?
Guardia Civilin mukaan vuoteen 2005 saakka suuri enemmistä venepakolaisista oli marokkolaisia ja Länsi-Saharan pakolaisia.
Vuonna 2006 tilanne muuttui, kun siirtolaisia alkoi saapua räjähdysmäisesti lähinnä Senegalista ja Mauritaniasta, kertoo siirtolaisten reittejä tutkiva Guardia Civilin poliisi.
Vuosien 2008 ja 2009 aikana siirtolaisia saapui Senegalista ja Norsunluurannikolta ja kaikkialta niiden välistä, mutta suurin osa oli kuitenkin mauritanialaisia.
Miksi pakolaisia tulee juuri Senegalista ja Mauritaniasta?
Länsi-Afrikka on maailman suurin laittoman kalakaupan alue. Harmaa kalakauppa kattaa 40 prosenttia alueen kokonaissaalista. Saharan etelänpuoleinen Afrikka menettää rahassa noin miljardi dollaria vuosittain, arvioi Oceana-järjestö.
Yksi keskeinen laitonta kalastusta kiihdyttävä tekijä ovat jatkuvasti laajenevat markkinat niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa – erityisesti Aasiassa. Useat ympäristöjärjestöt, kuten Greenpeace, WWF, Environmental Justice Foundation ja Oceana, syyttävät EU:ta ja kansainvälisiä aluksia kehitysmaiden kalakantojen ryöstämisestä.
Maailman kalakannat ovat romahtamaisillaan. YK:n arvion mukaan markettien hyllyt tyhjenevät vuoteen 2048 mennessä, ellei radikaalia muutosta saada heti aikaan. FAO arvioi, että maailman kalakannoista 80 prosenttia on liikakalastettua. Kalat eivät ehdi lisääntymään, kun uudet tehopyydykset jo vievät mukanaan.
Euroopan vesien omista kalakannoista vain 25 prosenttia kestää nykyisen kalastustahdin. Eurooppalainen syö kalaa keskimäärin reilut 25 kiloa vuodessa. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan Suomessa kulutetaan Euroopan maista kolmanneksi eniten kalaa vuodessa.
Eurooppa on pystynyt laajentamaan kalan kulutusta kalakadosta huolimatta tuomalla 60 prosenttia alueellaan syödystä kalasta EU:n ulkopuolisilta alueilta. Suurin osa EU:n 20 kalastussopimuksesta on solmittu Länsi-Afrikassa, joka on yksi maailman rikkaimpia merialueita. WWF arvioi, että puolet Eurooppaan tuodusta kalasta on laittomasti kalastettua.
Sekä eurooppalaisetettä aasialaiset ovat kalastaneet Länsi-Afrikan alueen rikkailla vesillä kolonialismin alkuajoista saakka. Saharan etelänpuoleisista Afrikan maista Senegal solmi ensimmäisenä kalastussopimuksen Euroopan kanssa vuonna 1979, minkä jälkeen muut maat tulivat perästä.
Senegal sopi myös ensimmäisenä 1980-luvulla rakennesopeutusohjelman Maailmanpankin ja IMF:n kanssa velkaehtoineen. YK:n ympäristöohjelman mukaan rakennesopeutusohjelma painotti Senegalin kalataloutta; viennistä saaduilla tuloilla maksettiin velkoja ja niiden korkoja. Suurin osa kalaviennistä suuntautui Euroopan markkinoille.
Vuonna 2002 WWF julisti, että Länsi-Afrikan kalakannoista puolet on kadonnut. Pitkin 2000-lukua Länsi-Afrikan pienkalastajien painajainen paheni. Enää ei riittänyt muutaman tunnin tai päivän mittainen kalastusmatka, vaan rahaa oli säästettävä muutaman viikon ajaksi niin polttoainetta, ruokaa kuin kalansäilöntään tarvittavaa jäätä varten. Saaliista ei kuitenkaan ollut varmuutta ja monet menettivät tulojaan.
EU:n ja Senegalin välistä vuonna 2006 umpeutunutta kalastussopimusta ei enää uusittu, kun alueen kalakannat olivat romahtaneet. Samaan aikaan räjähti siirtolaisuus Länsi-Afrikasta kohti Kanarian saaria ja Euroopan unelmia, kun yli 31 000 siirtolaista pakkautui pieniin puisiin kalastusaluksiin henkensä uhalla. Nyt EU:n suurin, vuosittain 86 miljoonan euron arvoinen sopimus, on solmittu Mauritanian kanssa vuoteen 2012 saakka.
EU:n ja Länsi-Afrikan maiden välisiin kalastussopimuksiin ei vieläkään ole asetettu kalastuskiintiöitä; vain alusten määrää ja kalalajeja on määritelty.
Länsi-Afrikan kala-apajien ytimessä on Kanarian saarista muodostunut keskeinen tekijä. Gran Canarian saaren satama tarjoaa kansainvälisille kala-aluksille edellytykset tankkaukseen ja huoltoon.
Niin ympäristöjärjestöjen kuin Euroopan komission arvioiden mukaan Las Palmasin sataman kautta kulkee merkittävä osa Länsi-Afrikasta pyydetystä kalasta kohti eurooppalaisia kuluttajia ja kansainvälisiä markkinoita.
Kukaan ei pysty tarkasti sanomaan, kuinka suuri osa on harmaan kaupan tavaraa. Kalan alkuperää on vaikea tutkia. Kaikki tapahtuu kaukana merellä, maailman köyhimpien maiden rannikkovesillä, jossa ei valvontaan ole varaa.
Las Palmasin satama on avoin; kuka tahansa voi kulkea alueella, missä haluaa. Kukaan ei kysele tai kontrolloi. Sataman kalatarkastusosaston päällikkö Luis Ortín Trujillano ja sataman lehdistövastaava Manuel Vida ovat samaa mieltä laittoman kalan syytöksistä: ”Media liioittelee.”
”Satamassa toimitaan EU:n lakien mukaan. Kun on paperit ja luvat kunnossa, ei ole ongelmaa. Lähtökohtaisesti Las Palmasin satamassa ei ole laitonta kalaa”, miehet toistavat toisiaan tukien.
Satamassa käveleevastaan afrikkalaisia siirtolaisia. Suurimmalla kalalaiturilla tervehtivät senegalilaiset, mauritanialaiset, marokkolaiset, perulaiset ja ghanalaiset kalamiehet. He työskentelevät espanjalaisille kapteeneille.
Viereisellä kalalaiturilla kohtaa japanilaisten, korealaisten, vietnamilaisten, kiinalaisten ja indonesialaisten kalastajien etäisiä katseita.
Alukset ovat suuria, useat hyvin ruosteisia, ja monet niistä tuhoavat rannikkoalueiden merenpohjaa troolatessaan saalista. Myyntiin kelpaamaton sivusaalis heitetään kuolleena takaisin mereen. Pahimmillaan mereen lentä useiden ympäristöjärjestöjen mukaan 80 prosenttia saaliista.
Tehokalastuksessa kuolee valtavasti kilpikonnia, lintuja ja muita uhanalaisia lajeja. Joka toinen minuutti verkkoihin kuolee delfiini, valas tai pyöriäinen. Senegalilaisten kalastajien mukaan roskakalaa saattaa kellua meren pinnalla tonneittain.
Las Palmasin sataman laivat ovat lähinnä espanjalaisia tai aasialaisia, mutta perässä saattaa liehua Belizen, Panaman tai Liberian lippu. Euroopan komission mukaan 63 prosenttia maailman kauppalaivoista on rekisteröity toisen valtion lipun alle. Mukavuuslipun hankinta on äärimmäisen helppoa, sen voi tehdä Internetissä muutamalla klikkauksella.
Toimenpiteellä kierretään oman maan korkeaa verotusta, sekä vältetään tiukkoja kalastus-, työ- ja ympäristölainsäädöksiä. Mukavuuslippulaivat (Flags of Convenience) eivät noudata merenkulkijoiden työehtosopimuksien velvoitteita.
Environmental Justice Foundation (EJF) -järjestön mukaan laitonta kalakauppaa käydään erityisesti mukavuuslippulaivoilla. Niillä vältetään kontrolleja ja tuomioita, kun alukset eivät ole EU:n lainsäädännön alla, tiedottaa Oceana-järjestö.
Kun kysyn Las Palmasin satamassa kelluvien mukavuuslippulaivojen sekaantumisesta laittomaan kalakauppaan, sataman yritysvastaava ja lehdistöpäällikkö Manuel Vidal vastaa välinpitämättömänä: ”Ei kiinnosta.”
Las Palmasin satamassa Belizen lipulla rekisteröity Bitufo-alus odottelee juuri Mauritaniaan lähtöä. Silmäänsä jatkuvasti vinkkaava kapteeni esittelee mielellään laivaansa. Alukseen kuuluu kolme espanjalaista työntekijää, jotka vastaavat tekniikasta ja ohjauksesta. Perulainen ja gambialainen kalastaja vastaavat kalastukseen liittyvistä asioista.
EU on säätänyt viime kalastussopimuksissaan, että maakohtaisesti tietty määrä kalastajia täytyy olla palkattu siitä maasta, jossa kalastetaan. Mauritaniassa määrä on 50 prosenttia.
Bitufo-alukseen palkataan Mauritanian sataman työnvälitystoimiston kautta kymmenisen henkeä kalankäsittelyä varten. Palkka riippuu kalansaaliista. Bitufo-aluksen kapteeni Manuel ei suostu kertomaan tarkempaa palkkaa vaan tyytyy naureskeluun.
”Espanjassa sopimusta kutsutaan contrato basuraksi”, suomeksi käännettynä roskasopimukseksi. ”Jos tulee ongelmia, voin antaa potkut samantien ilman aikarajaa”, kapteeni kertoo ohjaushytissään hykerrellen.
Belizeläinen Bitufo-alus kalastaa neljä kuukautta mustekalaa Mauritaniassa. Viikon välein kalasaaliit viedään myytäväksi Mauritanian satamaan espanjalaiselle Freiremar-yhtiölle, joka toimittaa pakastemustekalan Eurooppaan tai Aasiaan. Neljän kuukauden jälkeen alus palaa huoltoon Las Palmasiin.
Kalasatamassa notkuu siirtolaismiehiä työmääräyksiä odotellen. Osa heistä asuu satamaan jätetyissä merikelvottomissa ruosteisissa paateissa. Kun kysyn työoikeuksista, mauritanialaiset kalastajat tapittavat hämmentyneinä, vilkaisevat toisiaan ja repeävät nauruun.
”Ei afrikkalaisella merimiehellä ole työoikeuksia. Töitä paiskitaan jopa 24 tuntia vuorokaudessa, hyvä jos ehdimme nukkua. Jos valitat, saat potkut” merimiehet kertovat odotellessaan hanttihommien määräyksiä.
Mauritanialaiset ja senegalilaiset kalastajat kertovat kotimaistaan, kuinka yön pimeyden suojassa eurooppalaiset, venäläiset ja aasialaiset kalastusalukset lipuvat lähelle rannikkoa – sopimuksissa pienkalastajille suojatuille alueille – ja uhkaavat paikallisten ruokaturvaa tehopyydyksillään.
Greenpeacen mukaan yksi eurooppalainen alus kalastaa kuukaudessa sen, mitä 7 000 rannikkoalueiden pienkalastajaa vuodessa. Kalakadon Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa on arvioitu kasvavan yhdeksänkertaiseksi vuoteen 2020 mennessä World Fish Center -järjestön mukaan.
Samaan aikaan kun Euroopassa ja Aasiassa kalankulutus kasvaa, vähenee kalan käyttö proteiinilähteenä Afrikan alueella. Elinkeinon menetys ei vaikuta vain yksittäiseen kalastajaan vaan kokonaisiin suku- ja kyläyhteisöihin.
Elinkeinon romahtaminen uhkaa ruokaturvaa, heikentää terveyttä ja rajoittaa pääsyä maksullisen koulutuksen ja terveydenhuollon piiriin, sekä kasvattaa köyhien ihmisten velkataakkaa.
On toki monenlaisia syitä siirtolaisuudelle, mutta tuskin on sattumaa, että kalakantojen romahdus Länsi-Afrikassa on suoraan suhteessa siirtolaisuuden kiihkeän kasvun.
”Kalat hupenivat meristä, mutta erityisen vaikea oli vuosi 2005, jolloin kalaa ei enää tullut. Seuraavana vuonna Senegalista lähti siirtolaislautta vuoden jokaisena päivänä”, kertoo elinkeinonsa menettänyt entinen kalastaja, Kanarian saarten siirtolaisvankiloiden kautta Barcelonan kaduille päätynyt senegalilainen kahden lapsen isä.
Guardia Civilinmajuri Daniel hämmästyy, kun kysyn laittomasta kalakaupasta. ”Guardia Civil ei ole koskaan havainnut mitään ongelmia kalakaupan laittomuuksista partioidessaan Länsi-Afrikan alueella, eikä ole koskaan kuullut mitään siirtolaisuuden ja kalakaupan mahdollisista yhteyksistä.”
EU:n kalastussopimuksia Länsi-Afrikan valtioiden kanssa on kritisoitu cash for access -periaatteesta: köyhän maan korruptoitunut hallinto on riippuvainen yksipuolisesta kauppasopimuksesta ja sen tuomista miljoonista, huolimatta syvenevästä ekologisesta ja sosiaalisesta kriisistä.
Laiton kalastus
WWF arvioi, että puolet Eurooppaan tuodusta kalasta on laittomasti kalastettua. Laitonta kalastus on silloin, kun on kalastettu
ilman olemassa olevaa lupaa
määrättyjen kalastuskiintiöiden ulkopuolelta
kalansaaliista ei ole jätetty virallista saalisilmoitusta
pyyntimenetelmät eivät ole olleet sopimusten mukaisia
Hupenevat kalakannat
FAO arvioi, että maailman kalakannoista 80 prosenttia on liikakalastettua.
YK:n mukaan markettien hyllyt tyhjenevät kalasta vuoteen 2048 mennessä, ellei radikaalia muutosta saada heti aikaan.
EU:n alueella kulutetusta kalasta 60 prosenttia tuodaan ulkomailta. WWF:n arvion mukaan puolet EU:n tuontikalasta on laittomasti kalastettua.
EU:n suurimmat ulkoalueiden kalastussopimukset on laadittu Länsi-Afrikan alueella.
Maailman suurin laittoman kalakaupan alue on Länsi-Afrikka.
Lähteet: WWF, Ocena, Greenpeace, Environmental Justice Foundation, Ocean2012, Swedish Society for Nature Conversation (SSNC), Institute for European Environmental Policy, World Fish Center, International Transport Workers’ Federation, Euroopan komissio, Human Development Reports, FAO 2010.Lue myös Kukka Rannan juttu Somalian kaksi piratismia Voima6/2009, Ahneet apajilla: Liika- ja salakalastusta Afrikassa Maailman kuvalehti Kumppani 10/2010
tai katso kuvareportaasi Las Palmasista Kalastus on julmaa kauppaa Voima 24.3.2011.Artikkeli on julkaistu Voiman numerossa 3/2011 s. 38-40.
Eurooppalaisten liika- ja salakalastus Afrikan merillä vie paikallisilta kalastajilta elinkeinon ja ajaa heitä uuden työn perässä Eurooppaan. Kalat vähenevät, kun kalakannat eivät pysty enää uusiutumaan. Onko tässä mitään järkeä?
Ali oli ennen senegalilainen kalastaja. Nyt hän etsii töitä Barcelonasta, Espanjasta.
”Ennen riitti, että merelle lähti aamulla ja kotiin palasi illalla. Parhaimmillaan vain muutaman tunnin reissulla sai riittävän saaliin. Nyt Senegalissa ei juuri ole kalaa,” Ali kertoo.
”Nykyisin täytyy tehdä vähintään kaksi viikkoa kestävä matka, eikä varmuutta kalasaaliista ole. Kalareissuun tarvitaan monta tuhatta euroa: öljyyn, ruokaan ja jäähän, jolla kalat säilötään. Sijoituksesta huolimatta lopputulos on aina epävarma.”
Lähtö Eurooppaan tuntuu Alin mukaan hyvin monen mielestä ainoalta oikealta ratkaisulta. ”Jokainen haluaa auttaa omaa perhettään ja rakentaa itselleen kodin”, hän lisää. Ali on nyt 31-vuotias, eikä hän ole nähnyt kahta lastaan ja vaimoaan yli kolmeen vuoteen – ei sen jälkeen, kun lähti Senegalista.
Eurooppalaiset vievät kalatkin meristä
Ali epäilee, että kalat häviävät Senegalin rannikolta eurooppalaisten ryöstökalastuksen vuoksi.
Meriä tutkivan Oceana-järjestön ekonomisti Anne Schroeer vahvistaa väitteen. Hänen mukaansa erityisesti Länsi-Afrikan merien kalalajit ovat ylikalastettuja. Alue kärsii Afrikan meristä eniten ulkomaalaisten alusten laittomasta kalastuksesta.
”Laiton kalastus kattaa noin 40 prosenttia koko Länsi-Afrikan kokonaissaaliista. Dollareissa taloudellinen menetys on 265–500 miljoonaa joka vuosi”, Schroeer summaa.
Vuosituhannen vaihteessa kalat Afrikan merillä alkoivat olla jo pahasti huvenneet. Vuonna 2002 Maailman luonnonsuojelusäätiö WWF varoitti, että puolet Länsi-Afrikan kalakannasta oli hävinnyt.
Liikakalastus uhkaa afrikkalaisten kalastajien elinkeinoa. Vanhoista varvastossuista verkkonsa kellukkeet tehnyt pienkalastaja ei voi pärjätä kilvassa suurten kalastusalusten kanssa. Kuva: Kukka Ranta, Mosambik 2009.
Kolme vuotta myöhemmin Alinkin perheen kalastuksesta saadut tulot romahtivat. Paine lähteä Eurooppaan koveni entisestään. Alin mukaan vuonna 2006 Senegalista lähti venekyyti pohjoiseen joka päivä.
Alin kertomusta tukee se, että Kanarian saarille rantautuvien puuveneiden määrä nousi samana vuonna ennätykselliseen 31 000:een. Edellisenä vuonna lauttoja oli saapunut vain 5 000.
Ali kertoo yrittäneensä ensin Eurooppaan Mauritaniasta käsin. Venematkan järjestäjä osoittautui kuitenkin huijariksi, joka ryöväsi sekä rahat että haaveet.
Etsintöjen jälkeen Senegalista löytyi luotettava salakuljettaja. Matka maksoi tuhat euroa. Ali sai alennusta, koska pystyi auttamaan navigoinnissa.
Euroopan unioni on yrittänyt pysäyttää laitonta muuttoa meren yli. Se perusti vuonna 2005 rajakontrollijärjestelmä Frontexin, jonka budjetti on perustamisesta lähtien kaksinkertaistunut vuosittain. Samalla siirtolaisten rantautuminen Kanarian saarille on vähentynyt yli 90 prosenttia vuoden 2006 lukuihin verrattuna.
Kasvaneen budjetin lisäksi siirtolaistulvaa on hillinnyt Frontexin yhteistyö siirtolaisten lähtömaiden, erityisesti Senegalin ja Mauritanian kanssa. Myös Espanjan Las Palmasiin perustettu siirtolaisia tarkkaileva Sea Horse -satelliittijärjestelmä on auttanut ihmisten liikkeiden hallinnassa.
On paradoksaalista, että Kanarian saarten pääkaupungin Las Palmasin satamassa toimii yksi maailman suurimpia laittoman kalakaupan keskuksia.
”Tämä mustekala voisi olla Senegalista” Ali arvioi ja surkuttelee yksilön pientä kokoa: ”tällaiset pikkusintit jäävät liikakalastuksesta jäljelle”. Kuva: Kukka Ranta
Siirtolaisvankilassa lomasaarella
Matkustaminen Espanjaan on kallista turistiviisumillakin – jos sellaisen saa. Lentolipun, viisumin ja vakuutusten lisäksi vaaditaan, että lähtijällä on rahaa maksaa oleskelunsa Espanjassa. Summa on tuhansia euroja.
”Pitäisi myydä talo ja oma äitinsä, jos mielisi lentää Eurooppaan viisumi taskussa”, Ali kuittaa.
Ali muistaa reilun viikon kestäneestä venematkastaan alituisesti oksentelevat ihmiset. Kukaan ei onneksi kuollut. Teneriffalle rantautuneen aluksen 82 nääntynyttä miesmatkustajaa vietiin suoraan siirtolaisvankilaan. Teneriffan lisäksi siirtolaisvankiloita on monilla lomasaarilla: Lanzarotella, Fuerteventuralla, Gran Canarialla ja La Gomeralla.
”En tiennyt, kuinka toimia. Kerroin avoimesti kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. Minut lennätettiin 40 päivän vankeuden jälkeen takaisin Senegaliin”, Ali kertoo.
Toisella kerralla Ali osasi jo salata henkilöllisyytensä. Hän huomasi sellinsä ikkunan kalterin olevan pois paikoiltaan ja pakeni vuorille. Ali vietti kaksi päivää syömättä ja juomatta, lopulta poliisit löysivät uupuneen miehen.
Rangaistukseksi Ali joutui viettämään kaksi viikkoa täyteen ahdetussa sellissä ilman päivänvaloa. Sellistä pääsi ulos vain syödäkseen. Öisin vangit joutuivat virtsaamaan pulloihin.
Lähes puolitoista kuukautta kestäneen vankeuden jälkeen ryhmä identifioimattomia siirtolaisia lennätettiin poliisikoneella Valencian kaupunkiin.
Alin kiertolaiselämä Espanjassa alkoi.
Barcelonan kaduilla näkee tuhansia paperittomia siirtolaisia repimässä itselleen elantoa samalla, kun talouskriisi ajaa entistä useamman kadulle ja siirtolaisten pidätykset kiihtyvät. Kuva: Kukka Ranta.
Koti kadulla pahvin päällä
Muutaman kuukauden mittaiset hedelmän- ja rypäleenpoimijan pestit ovat paperittomille siirtolaisille harvoja ansaitsemismahdollisuuksia.
Ali poimi viinirypäleitä, mandariineja ja appelsiineja yhdessä Itä-Euroopan romanien sekä bolivialaisten, ecuadorilaisten ja perulaisten siirtolaisten kanssa.
”Asuin monta kuukautta pomoni luona Leridassa. Teimme töitä yhdessä ja sain syödä pomon perheen kanssa. Minulla oli myös oma huone heidän talossaan – olin kuin perheenjäsen”, Ali kertoo ja hymyilee muistolleen.
Vuonna 2008 poliisi teki tarkastuksen maatilalla. Alin paperit joutuivat syyniin ja hän vietti kaksi vuorokautta poliisiasemalla.
”Minusta otettiin kuvat ja sormenjäljet. En enää voinut palata saman työnantajan luokse.”
Alin koti oli jälleen kadulla.
”Etsin töitä puolitoista vuotta, aina kadulta heräten. En kehtaa kertoa totuutta perheelleni.”
Lopulta Ali löysi Barcelonasta kalastajan töitä ystävänsä avulla. Hän kalasti kahdeksan kuukautta aamuvarhaisesta iltakahdeksaan, ilman ainuttakaan vapaapäivää.
”Kerran tunsin itseni tosi väsyneeksi ja sanoin pomolleni, että minun täytyy levätä yksi päivä. Sain potkut – huutojen kera.”
Muutaman palkattoman kuukauden jälkeen Ali menetti vuokrahuoneensa ja palasi kadulle. Hän kertoo nukkuneensa rappukäytävissä ja pankkiautomaattien eteisissä pahvin päällä.
Valtiot saavat tuloja kalastusluvista
Alin silmät syttyvät, kun hän pääsee puhumaan kalastuksesta – vaikka kertomus onkin synkkä.
”Eurooppalaiset alukset ovat valtavia meidän veneisiimme verrattuna. Verkot ovat tiheämpiä ja paksumpia.”
Ali kuvailee, miten isojen kalastusalusten troolaaminen tuhoaa merenpohjan. Paikallisten syömät rannikkokalat ovat kaikonneet niiden ravinnon ja elinympäristön tuhouduttua.
Eurooppalaisten alusten tiheät verkot vetävät kaiken elävän mukanaan. Myyntiin kelpaamaton heitetään takaisin mereen.
”Osa kuolleesta kalasta jää kellumaan pinnalle. Kalman lemu karkottaa eläviä yksilöitä yhä kauemmas. Meressä lojuu tonneittain kuolleita kaloja”, Ali sanoo.
Oceanan mukaan ulkomaisten alusten kokonaissaaliista jopa 80 prosenttia heitetään tarpeettomana takaisin mereen. Sivusaaliina kuolee useiden kalalajien lisäksi myös valaita, delfiinejä, kilpikonnia ja lintuja.
EU maksaa Länsi-Afrikan valtioille, jotta eurooppalaiset valtiot voivat kalastaa vuosittain sovitun kiintiön verran. ”EU maksaa vuosittain Marokolle 36 miljoonaa euroa, Mauritanialle 86 miljoonaa ja Guinealle 7,5 miljoonaa. Esimerkiksi Mauritanian valtion tuloista 60 prosenttia tulee lupasopimuksista”, Anne Schroeer kertoo.
”Senegal ei ole listalla, koska se ei Ghanan tavoin ole antanut lupia EU:n aluksille. Virallisesti eurooppalaiset alukset eivät kalasta Senegalin ja Ghanan edustalla. Kuitenkin yksittäiset kalastusyhtiöt ovat tehneet yksityisiä sopimuksia molemmissa maissa. Tämä on valitettavaa, koska alukset eivät kunnioita eurooppalaista lainsäädäntöä”, Schroeer jatkaa.
Hänen mukaansa espanjalaiset alukset vastaavat 90 prosenttisesti yksityisistä sopimuksista. Yksityiset sopimukset ovat yksi suurimmista syistä liika- ja salakalastukseen. Koko maailman mittakaavassa laittomasta kalastuksesta kärsii erityisesti Länsi-Afrikan merialue.
Kalat katoavat meristä
”Jos liika- ja salakalastus jatkuvat, eivätkä kalakannat enää pysty uusiutumaan, tulevaisuuden uhkakuva on se, ettei merissä ole enää kaloja”, Schroeer sanoo.
Ellei pelastustoimiin heti ryhdytä, kaupalliseen tarkoitukseen pyydetyt kalakannat tulevat romahtamaan vuoteen 2050 mennessä, todettiin YK-järjestöjen jo vuonna 2005 julkaisemassa Millenium Ecosystem Assessment -tutkimusraportissa.
Samaan aikaan kun ihmiset ovat menettäneet elinkeinojaan ja lähteneet henkensä uhalla entistä suurimpina veneryhminä kohti vauraampaa tulevaisuutta, on Euroopan unioni jatkanut sekä kalateollisuutensa tukemista että siirtolaiskontrollin ja rajajärjestelmien vahvistamista.
Viime aikoina Ali on korjaillut tutun kalastajan verkkoja 20 euron päiväpalkalla. Hän asuu vallatussa talossa paikallisen yhteisön suojeluksessa. Talon väki opettaa hänelle lukutaitoa sekä espanjan ja englannin alkeita.
Heti kun Ali saa paperit, hän haluaa palata perheensä luokse Senegaliin. Hän kertoo vaimonsa joutuneen hermoromahduksen vuoksi sairaalaan. Vaimo menetti asuntonsa, koska Alilla ei ollut lähettää hänelle vuokrarahoja.
Ali nukkuu edelleen vain muutaman tunnin yössä. Vain työtä tehdessään Alin huoli väistyy ja hän tuntee lepäävänsä.
Liika- ja salakalastus rehottaa ympäri Afrikan rannikkoa ja uhkaa pienkalastajien elinkeinoa. Kuva: Kukka Ranta.
Senegalilainen 17-vuotias Mamadou myy aurinkolaseja Barcelonan rannalla. Kahdeksan tunnin tarpomisella tienaa noin 10-40 euroa, joskus ei yhtään mitään.
Ali oli ennen senegalilainen kalastaja. Nyt hän etsii töitä Barcelonasta, Espanjasta.
”Tämä mustekala voisi olla Senegalista” Ali arvioi ja surkuttelee yksilön pientä kokoa: ”tällaiset pikkusintit jäävät liikakalastuksesta jäljelle”. Kuva: Kukka Ranta
Barcelonan kaduilla näkee tuhansia paperittomia siirtolaisia repimässä itselleen elantoa samalla, kun talouskriisi ajaa entistä useamman kadulle ja siirtolaisten pidätykset kiihtyvät. Kuva: Kukka Ranta.
Alin silmät syttyvät, kun hän pääsee puhumaan kalastuksesta – vaikka kertomus onkin synkkä.
”Jos liika- ja salakalastus jatkuvat, eivätkä kalakannat enää pysty uusiutumaan, tulevaisuuden uhkakuva on se, ettei merissä ole enää kaloja”, Schroeer sanoo.
Senegalilainen 17-vuotias Mamadou myy aurinkolaseja Barcelonan rannalla. Kahdeksan tunnin tarpomisella tienaa noin 10-40 euroa, joskus ei yhtään mitään.
KUKKA RANTA 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.