Illicit Migration to Europe: Consequences of Illegal Fishing and Overfishing in West Africa

Global Initiative Against Transnational Organized Crime | 8.5.2015
Photo credits and research: Kukka Ranta.

The populations of West Africa, home to one of the world’s most resource-rich marine environments, is suffering widespread poverty and a paucity of legitimate livelihoods in part due to high levels of foreign illegal fishing and overfishing.

When local fish stocks collapsed in Senegal in 2005, about 5,000 West Africans fled poverty to the Canary Islands in wooden handmade boats that the fishermen couldn’t afford to use commercially anymore. The following year, that number climbed to more than 31,000 migrants. In 2006, an estimated 6,000 West Africans lost their lives attempting to pursue a better future in Europe.

Most of these migrants were from Senegal and Mauritania, the countries with which the EU has its largest and oldest fisheries agreements.  The roots of the current illicit migration crisis in the Mediterranean is, in many ways, a crisis of Europe’s own making.

West Africa is estimated to have the highest levels of illegal, unreported and unregulated (IUU) fishing on Earth. Foreign vessels are taking advantage of some of the world’s poorest countries, which can’t afford to guard their own territorial waters and where the corruption index is often among the highest in the world.

Since the world’s leading fishing powers have emptied their own waters, the problem of industrial overfishing is being exported to distant seas. The European Union made its first bilateral fishing agreement in Africa with Senegal in 1979, and soon afterwards Chinese trawlers and other Asian vessels entered West African waters, many of them operating illegally.  Many of the vessels involved in illegal activities in West Africa are operating under flags of convenience. According to the Environmental Justice Foundation, a significant number of these vessels are originally owned by European companies.

West African coastal states are losing $1.3 billion annually and 37 % of their annual catch to IUU fishing. Most of the illegally-caught fish is taken to the EU and China, the world’s biggest fish markets, where demand is constantly growing. At the same time, industrial overfishing is destroying the livelihoods and food security of some of the world’s poorest people, forcing them to seek new, and hopefully more secure futures elsewhere.

The photo essay and text is based on original research in West Africa by Kukka Ranta.

Read the Illegal Fishing: the overlooked organized environmental crime report by the Black Fish and the Global Initiative Against Transnational Organized Crime.  

Migración Ilícita a Europa: Las consecuencias de la pesca ilegal y la sobrepesca en África Occidental.

La Iniciativa Global Contra El Crimen Organizado Transnacional | 8.5.2015 | Fotografía e investigación: Kukka Ranta

La población de África Occidental, cuna de uno de los ambientes marinos más ricos del mundo, padece de una pobreza generalizada y de una escasez de sustento legítimo, en parte debido a los altos niveles de pesca ilegal y de sobrepesca.

Cuando la población mundial de peces colapsó en Senegal en 2005, alrededor de 5.000 ciudadanos del oeste de África huyeron de la pobreza hacia las Islas Canarias en botes artesanales de madera que los pescadores ya no podían utilizar con fines comerciales. El año siguiente, la cifra escaló a más de 31.000 migrantes. En 2006, se estima que 6.000 ciudadanos de África Occidental perdieron su vida intentando buscar un futuro mejor en Europa. La mayoría de estos migrantes eran de Senegal y Mauritania, países con las cuales Europa tiene los más grandes y antiguos acuerdos pesqueros. Las raíces de la actual crisis migratoria en el Mediterráneo es, de muchas formas, una crisis que Europa misma creó.

La siguiente presentación de fotografías está basada en investigación original en África Occidental, realizada por Kukka Ranta, y documenta la historia:

Se estima que África Occidental recibe los mayores niveles de pesca ilegal, no informada y no reglamentada en todo el mundo. Los buques extranjeros están sacando provecho de uno de los países más pobres del mundo, que no puede hacerle frente al gasto que significa vigilar sus propias aguas territoriales, y en donde el índice de corrupción suele estar entre los más altos del mundo.

Desde que las principales potencias pesqueras del mundo han vaciado sus propias aguas, el problema de la sobrepesca industrial está siendo exportado a mares distantes. La Unión Europea concretó su primer acuerdo bilateral con Senegal relativo a la pesca en África en 1979, y poco después ingresaron barcos pesqueros de origen chino y otros buques asiáticos a las aguas del oeste africano, varios de ellos operando ilegalmente. Muchos de los buques involucrados en actividades ilegales en África Occidental operan bajo las banderas más convenientes. De acuerdo con la Fundación de Justicia Ambiental, un número considerable de estos buques son propiedad de empresas europeas.

Los países de la costa oeste africana están perdiendo US$1.300 millones anuales y el 37% de su pesca anual por culpa de la pesca ilegal, no informada y no reglamentada. La mayoría de estos peces ilegalmente obtenidos es llevada a la UE y a China, los mayores mercados pesqueros a nivel mundial, en donde la demanda crece a un ritmo constante. Al mismo tiempo, la sobrepesca industrial está destruyendo el sustento y la seguridad alimenticia de una de las comunidades más pobres del mundo, forzándolos a ir tras un nuevo y posiblemente mejor futuro en cualquier otro lugar.

Fotografía e investigación: Kukka Ranta.

The IUU Fishing and Organized Crime

The Black Fish & Global Initiative Against Transnational Organized Crime
April 2015 | Cover Photo by Kukka Ranta

theblackfish_GI_FishingCrime2015_Cover_KukkaRantaNew Report on Illegal, Unregulated and Unreported Fishing as Transnational Organized Crime.

Published at the 13th United Nations Congress on Crime Prevention and Criminal Justice in Doha, Qatar, 12-19 April 2015.

Cover photo and photography illustration partly by Kukka Ranta.

Read the report:

EU Fisheries Partnerships with Senegal: Lessons Learned for PCD

European Centre for Development Policy Management 19.2.2015 | Kukka Ranta

The effects of the EU’s fisheries policies on the livelihoods of West Africans is a stark and urgent example of where ‘Policy Coherence for Development’ can be a matter of life and death.

Senegal was the first sub-Saharan African nation to sign a fisheries agreement with European Community back in 1979. The agreement was not renewed in 2006 after the local fish stocks collapsed – a result of massive overfishing by European and other foreign vessels in the region.

After an eight-year pause, the EU and Senegal have recently signed a new five-year Fisheries Partnership Agreement starting in 2015. According to the agreement, up to 38 EU boats catching mainly tuna enter Senegalese waters in return for a EUR 8,69 million EU payment.

Local fishermen were not included in the negotiations and they have strongly opposed the agreement along with Greenpeace. By looking back to the recent history can one find a better understanding why?

The Reality for Senegalese Fishermen

According to Senegalese fishermen I interviewed during the winter of 2011-2012, in the 1990s there was enough fish for everyone. You could get a decent catch within a few hours just five to ten kilometers offshore.

By 2000, the fishermen began noticing the alarming disappearance of local fish population. Now fishermen in Senegal must travel at least forty kilometers out to sea, which means more fuel costs but usually less incomes with dramatically declined catches.

By 2005 the incomes of local fishermen crashed and centuries-old fishing beaches began to fill with deserted boats. Every day local fishermen watched European and Asian trawlers ploughing the coastline. Handmade wooden boats can’t compete with these subsidised industrial vessels.

Added to this, local fishermen have often been forced to turn back their boats because of vast rafts of bycatch by foreign vessels. Tons of unwanted or juvenile fish, dolphins, sharks and turtles, are often dumped back in the sea already dead. Bycatch in West Africa is estimated to be at its worst 75 percent from the total catch.

Fishing now employs some 600,000 or nearly one million Senegalese when you take into account all the entire production chain. In comparison, the European fisheries sector generates about 139,000 full-time jobs, mainly in Spain, Italy, Greece, Portugal and France.

Many Senegalese fish processing factories have recently had to close down because of insufficient catch. Clients from the EU and Asian markets are disappearing, and when local factories close down, everyone in the local fisheries sector loses.

The annual consumption of fish continues to increase in most continents, especially in the largest fish markets like the EU and China. But in sub-Saharan Africa consumption is declining. This may have a knock on effect on nutrition security in a region with a fast growing population, as it is represents a vital source of animal protein.

Senegalese fisher families now have to survive on one or two meals a day, depending on what the sea provides. If there is no fish, many are forced to eat only sugared rice. Fewer families can afford to educate their children or cover medical expenses. For many, poverty has become a self-perpetuating cycle.

Developments in EU Policy

While the EU was renewing its Common Fisheries Policy in 2002, the World Wildlife Fund reported a 50% decline of deep-sea fish stocks in West Africa. But, from the European side there was not enough political will to change the course to reflect on the impact of their policies in West Africa.

Now many overfished species like shrimps, cephalopods and small pelagic species like sardine, sardinella and horse mackerel are being left out from the EU-Senegal Fisheries Partnership agreement, as an improvement in sustainability.

But the problem is the use of the Fish Aggregation Devices (FADs) in EU tuna seiners that cause high amount of bycatch. Also there are two bottom trawlers targeting demersal hake, regardless the CRODT – Oceanographic Research Center recommend to limit fishing that overfished stock in the inter-ministerial council.

According to the European Union’s new common fisheries policy (CPF) agreed in 2013, one core principle is a ban on discarding fish at sea, which will be set in EU waters starting gradually from 2015. But the discard ban is only applicable in EU waters, not in the territorial waters of Africa.

Where Coherence in Fisheries Policies Matters for Development, and Life

When the fish stocks collapsed in 2005, around 5,000 West Africans fled poverty in wooden boats to the Canary Islands, with a hope of better future in Europe. That number rose to over 31,000 in a year, some 6,000 people drowned in the Atlantic Ocean.

Most of these migrants were from Senegal and Mauritania, the EU ’s two biggest fisheries agreement partners. When there is a total collapse of fish stocks, it causes an eco catastrophe and destroys food security and livelihoods for millions of the world’s poorest people. Do we ever learn that bad politics and the endless contest for markets is no good for our collective interest and the common good?

Kukka Ranta is a PhD Candidate and Researcher at the University of Helsinki, Investigative Journalist, Nonfiction Author and Photojournalist from Finland.

The views expressed here are those of the author and not necessarily those of ECDPM

Photo Courtesy of Kukka Ranta

Africa-Europe Relations #Post2015
A Blog on Africa – Europe Relations —- #AfricaEU2015 #EYD2015 #Post2015

Troolarimme Länsi-Afrikassa

yritysvastuukansi-213x300Peruste 4/2014
| Teksti: Kukka Ranta

Eurooppalaisten ja kiinalaisten alusten tehotroolaus on romahduttanut kalakantoja Länsi-Afrikassa. Tämä on ongelma erityisesti paikallisille kalastajille ja monet heistä ovat päätyneet Eurooppaan paperittomiksi siirtolaisiksi. EU:n tulisi näyttää mallia liikakalastuksen lopettamiseksi.

Senegalin Soumbediounen ranta on peittynyt puisista, ränsistyneistä kalastajaveneistä. Aiemmin ne olivat kaikki merellä, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana saaliit ja paikallisten tulot ovat romahtaneet.
Syynä on kansainvälinen liikakalastus, sekä laiton, ilmoittamaton ja sääntelemätön (LIS) kalastus. Sitä tapahtuu eniten juuri siellä missä valtioilla ei ole varaa rannikkovalvontaan, ja missä korruptio rehottaa (Lövin 2012, 139.)
Espanjan kaduilla elantoaan repivät paperittomat siirtolaiset Länsi-Afrikasta kertovat, että suurimmat troolarit ovat espanjalaisia ja kiinalaisia. Siirtolaiset tietävät mistä puhuvat, sillä monet heistä ovat entisiä kalastajia Senegalista. Kansainvälisen ryöstökalastuksen vuoksi nämä merten asiantuntijat ovat päätyneet kadulle oikeudettomaan asemaan.

Kun omat vedet tyhjenevät

Länsi-Afrikassa pyytää runsaasti ulkomaisia kalastusaluksia. Suuri enemmistö on maailman suurimmilta kalamarkkinoilta Euroopan unionista ja Kiinasta. Vieraille vesille lähdetään, koska omat kalavedet ovat tyhjentyneet.
EU ostaa eteläisiltä niin sanotuilta kumppanimailta kalastusoikeuden taloudellista tai teknistä tukea vastaan. Sopimuksista neuvottelee Euroopan komissio. Kaupankäyntiä on kutsuttu ”cash – for acces”   -sopimuksiksi, joilla EU on ulkoistanut liikakalastusongelmansa Afrikan merille (Kaczynski & Fluharty 2002, 82).
Kahden- ja monenväliset kalastussopimukset tulivat käytännöksi 1970-luvulta alkaen (Euroopan parlamentti 2014a). Valtioille kuuluu 200 meripeninkulman etäisyydellä rantaviivastaan ulottuva yksinomainen talousvyöhyke (EZZ), jonka luonnonvaroja jokaisella maalla on oikeus hyödyntää.
Kaikki talousvyöhykealueiden ulkopuolella olevat merialueet ovat yhteistä merialuetta. Yksinomaiset talousvyöhykkeet kattavat 35 prosenttia merien kokonaispinta-alasta, mutta niiden piirissä on kuitenkin 90 prosenttia maailman kalavaroista (Euroopan parlamentti 2014a).

Sopimuksia ja laittomuuksia

Länsi-Afrikassa toimii EU:n lisäksi myös paljon muita valtioita, jotka ovat solmineet kahdenvälisiä kalastussopimuksia, kuten Kiina. Lisäksi alueella pyytää runsaasti sekä eurooppalaisia että muiden maiden yksityisiä kalastusaluksia. Ympäristöjärjestö Oceanan mukaan yksityiset sopimukset ovat yksi suurimmista syistä liika- ja salakalastukseen.
Tällä hetkellä Kiinalla on kalastusoikeudet arviolta seitsemääntoista Afrikan maahan, joista iso osa sijaitsee Länsi-Afrikassa (Euroopan parlamentti 2012, 38). EU:lla on parhaillaan kolmetoista kahdenvälistä sopimusta, joista kahdeksan on Afrikan alueella. Tiedot EU:n kalastussopimuksista löytyy komission sivuilta (Euroopan komissio 2014). Kiinan tai kiinalaisten yhtiöiden kalastussopimuksista ei ole saatavilla julkista tietoa.
Noin 70 prosenttia kiinalaisaluksista on yksityisiä. Kolmasosa on valtio-omisteisen Chinese National Fisheries -yhtiön tai sen tytäryhtiöiden alaisia aluksia. Vuosien 2000–2010 välillä Kiinalla oli noin 1800 alusta kaukaisilla merialueilla (Blomeyer et al 2012, 37).
Euroopan unionilla on noin 700 alusta unionin ulkopuolisilla merialueilla, joista noin 400 pyytää Länsi-Afrikassa. Suurin osa Länsi-Afrikassa pyydetyistä kaloista on pohjakaloja, kuten mustekalaa, katkarapuja ja kampelaa, tai sitten tonnikalaa.


Las Palmas on vilkas teollinen satama suosittujen lomasaarten ytimessä. Samalla se on keskeinen huoltopaikka Länsi-Afrikan merillä pyytäville kansainvälisille troolialuksille. Laitureilla häärää espanjalaisia, kiinalaisia, venäläisiä ja aasialaisia merimiehiä. Alukset ovat kuitenkin ihan muiden maiden rekisterissä kuin mitä miehistöstä voisi päätellä. Laivojen perässä liehuu Belizen, Costa Rican ja Komorien lippuja.
YK:n merioikeussopimuksen mukaan valtiot ovat velvoitettuja seuraamaan ja kontrolloimaan lippurekisterissään toimivia kalastusaluksia. Monet ovat kuitenkin rekisteröineet laivansa toisen maan lippurekisteriin kiertääkseen kotimaansa työ- ja  ympäristölainsäädäntöä.  Juuri nämä alukset syyllistyvät usein laittomuuksiin.
Mukavuuslippulaivat  (Flags of Convenience) eivät noudata merenkulkijoiden työehtosopimuksia. Saaliit lastataan satamissa, joissa ei välttämättä kirjata tietoja ylös. Las Palmasia pidetään yhtenä maailman suurimmista laittoman kalakaupan satamista.
Mukavuuslippualuksilla työskentelee usein siirtolaistaustaisia matalapalkkaisia työläisiä, jotka ovat lähtöisin köyhistä maista. Mitä vähemmän pitkien matkojen laivat joutuvat työntekijöilleen maksamaan, sitä suurempia voittoja yhtiöt tekevät (ILO 2013, 6.)
Myös orjuus ja ihmiskauppa ovat osa kalateollisuutta (ILO 2013). Esimerkiksi Thaimaassa kalastusteollisuus on syyllistynyt orjatyövoiman käyttöön ja raakaan väkivaltaan (Guardian 10.6.2014). Thaimaa on neljänneksi tärkein kalatuotteiden maahantuoja Suomeen (RKTL 2013).
 Länsi-Afrikassa pyytävien alusten rikoksia ovat pitkään tuoneet julkisuuteen ympäristöjärjestöt Environmental Justice Foundation (EJF 2010) ja Greenpeace. Työntekijöiden palkat ovat usein olemattomia tai puuttuvat pakon edessä kokonaan, turvallisuudesta ei huolehdita, sanitaatio ja ravinto ovat puutteellisia, työtunnit loppumattomia ja kuumuus usein uuvuttavaa. Kaukana merellä työnantajat saattavat uhkailla, pahoinpidellä tai jopa surmata alaisiaan (EJF 2010).
Interpolin ympäristörikosohjelma perusti helmikuussa 2013 SCALE-projektin koordinoimaan monikansallista rikoslain toimeenpanoa, ja se on aloittanut laittomasti pyydetyn kalan seurannan ensimmäisessä kohteessaan Länsi-Afrikassa (ILO 2013, 6; Interpol 2014).
Euroopan unioni asetti tammikuussa 2010 laittomasti pyydetyn kalan valvontajärjestelmän. Jokaisessa EU-maassa valvontaviranomaiset tarkastavat EU:n ulkopuolelta tuotavan kalan alkuperämerkintöjä. Suomessa valvonnasta vastaa yksi työntekijä Uudenmaan ELY-keskuksessa.
Tosiasiassa valvominen on vaikeaa, sillä paperit voi toisella puolella maapalloa helposti väärentää. Maailman suurimman kalatuotteiden viejän Kiinan jalostustehtaissa tapahtuu paljon ”kalanpesua”, jolloin laiton ja laillinen kalasaalis sekoittuvat.
Euroopan unioni ylläpitää mustaa listaa aluksista ja maista, joiden lippurekisterissä toimivien alusten epäillään syyllistyneen laittomaan kalastukseen. Pannaan joutuvat eivät saa tuontilupaa EU:n kalamarkkina-alueelle.
EU antoi historiansa ensimmäisen varoituksen marraskuussa 2012 kahdeksalle maalle, Belizelle, Kamputsealle, Fijille, Guinealle, Sri Lankalle, Togolle, Vanuatulle ja Panamalle (Euroopan komissio 15.11.2012).
Komission varoitukset näyttävät tehostaneen laittoman kalan valvontaa. Lokakuussa 2014 komissio näytti vihreää korttia Belizelle, Fijille, Panamalle, Togolle ja Vanuatulle, ainoastaan Sri Lanka asetettiin tuontikieltoon EU:n markkinoille (Euroopan komissio 14.10.2014).
Environmental Justice Foundation arvioi, että puolet varoituksista saaneista aluksista olisi mukavuuslippualuksia, joista merkittävä osa on alun perin eurooppalaisomistuksessa (EJF 2012). Monet näistä aluksista pyytävät juuri Länsi-Afrikassa.

Kalakantojen romahdus

Senegalilaisten kalastajien mukaan kalakannat alkoivat hiljalleen heiketä vuosituhannen vaihteessa. Samaan aikaan Senegaliin valittiin uusi presidentti Abdoulaye Wade, joka ryhtyi kauppaamaan kalastussopimuksia sitä mukaan kun niistä maksettiin. Iso osa rahoista meni presidentin lähipiirin liiveihin.
Vuonna 2003 WWF julkaisi tiedotteen, jonka mukaan puolet Länsi-Afrikan kalakannoista oli kadonnut (YK 2009, 10). Kalastajat saivat yhä pienempiä saaliita, kun ulkomaiset tehotroolarit kyntivät heidän rannoillaan. Samaan aikaan Euroopan unioni uusi Euroopan ulkopuolisia kalastussopimuksiaan osana kalastuspolitiikan uudistusta. Valtaosa sopimuksista oli Länsi-Afrikassa, suurimmat Senegalissa ja Mauritaniassa.
Kalastus työllistää koko Länsi-Afrikassa arviolta noin 5,6 miljoonaa ihmistä (YK 2009, 10), ja se on vuosisatojen ajan suvussa periytynyt arvostettu ammattitaito. Senegalissa kalastus työllistää noin 600 000 ihmistä (Clover 2004, 46; Guardian 2.4.2012) – Greenpeacen mukaan kaikki väliportaat mukaan lukien jopa miljoona ihmistä.
Vertailun vuoksi kalastussektori työllistää Euroopan unionin alueella noin 139 000 ihmistä täysipäiväisesti, mistä Espanja, Italia, Kreikka, Portugali ja Ranska muodostavat 82 prosenttia (Euroopan parlamentti 2014b). Senegalin aluevesillä pyysi vuosien 2002–2006 välillä 64 miljoonan euron arvoisen sopimuksen nimissä yhteensä 125 EU:n kalastusvenettä kyseisistä maista. Niistä suurin osa tuli EU:n kalastustukia eniten nielevästä Espanjasta (Oceana 2011). Greenpeacen mukaan yksi eurooppalainen troolari pyytää keskimäärin saman minkä 7000 Länsi-Afrikan rannikon pienkalastajaa vuodessa (Greenpeace 2005).
Environmental Justice Foundationin mukaan 90 prosenttia Länsi-Afrikassa pyytävistä aluksista on pohjatroolareita, jotka vetävät raskasta verkkoa pitkin merenpohjaa rikkoen kaiken tielleen tulevan, sekä vetäen mukaansa kaiken eteen sattuvan (EJF 2012, 4). Markkinoille kelpaamaton ja tarpeeton sivusaalis on pahimmillaan 80 prosenttia koko saaliista. Valtava määrä kilpikonnia, delfiinejä, haita, lintuja ja kaloja heitetään kuolleena takaisin mereen. Vain parhaimmat arvokalat päätyvät lähinnä EU:n tai Kiinan kalamarkkinoille.
Merialueella pyytävät troolarit rikkovat jatkuvasti kalastajien verkkoja, jolloin paikalliset pienkalastajat menettävät työpäiviä ja tuloja. Kalakantojen heikentyessä länsiafrikkalaisten kalastajien työmatkat ovat pidentyneet kymmenillä tai jopa sadoilla kilometreillä. Kalastajien täytyy sijoittaa entistä enemmän rahaa polttoaineeseen ja jäähän kalan säilömistä varten.
Meri antoi entistä vähemmän ja yhä pienempää kalaa, mikä vaikutti suoraan kalastajien tuloihin ja kalasta saatuun hintaan. Vielä 1990-luvulla kalastajaperheet söivät 3–4 kertaa päivässä, mutta kalakantojen heikennyttyä enää kerran tai korkeintaan kaksi kertaa päivässä.
Lopulta vuosi 2005 oli monille kalastajille totaalinen romahdus. Tuloja ei enää tullut. Vuonna 2006 myöskään EU:n kalastussopimusta Senegalissa ei enää jatkettu, koska Senegalin kalavarat olivat romahtaneet.
Samaan aikaan Kanarian saarilla kiihtyi siirtolaisuuskriisi, kun kymmenet tuhannet ihmiset rantautuivat käyttämättömäksi jääneillä kalastajaveneillä saarille. Vuonna 2005 rantautujia oli noin 5000. Seuraavana vuonna luku oli lähes kuusinkertaistunut heti pahimman kalakadon ilmennettyä, lisäksi arviolta kuusi tuhatta ihmistä hukkui matkalla.
Valtaosa siirtolaisista saapui juuri EU:n suurimmista kalastuskumppanimaista Senegalista ja Mauritaniasta. EU vastasi lisäämällä tuntuvasti merivalvontaa, muttei valvoakseen laitonta kalastusta vaan köyhyyttä pakenevia ihmisiä.

Kalan kulutuksen epäkohdat

Kuluttajilla ei juuri ole tietoa kalan todellisesta alkuperästä, sillä Euroopan unionin elintarvikelain mukaan kalan alkuperä merkitään tuotantomaan mukaan, eikä pyyntialuetta useimmiten edes mainita.
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan Kiina on ylimitoittanut kotimaisen saaliinsa ja alimitoittanut ilmoittamansa muualta pyytämänsä kalan. Suurin osa kiinalaisista troolialuksista pyytää Länsi-Afrikan aluevesillä (Blomeyer et al 2012, 25). Arviolta 2,5 miljoonaa tonnia kiinalaisten Afrikasta pyytämästä kalasta jää ilmoittamatta viranomaisille, jolloin kala on laitonta (Blomeyer et al 2012, 12). Useimmiten kala päätyy kansainvälisille markkinoille, erityisesti Eurooppaan.
British Columbian yliopiston kahdenkymmenen tutkijan muodostaman selvitysryhmän tuoreen raportin mukaan 75 prosenttia Kiinan ulkomaisesta saaliista tulee Afrikasta. Saaliista lähes kolme miljoonaa tonnia pyydetään Länsi-Afrikasta (Pauly et al, 2013.)
Pelkästään Länsi-Afrikan arvioidaan menettävän vuosittain noin 1,3 miljardin dollarin arvosta kalaa laittoman kalastuksen vuoksi (Africa Progress Report 2014, 88). Lisäksi LIS-kalastus tarkoittaa miljoonien työpaikkojen menetystä, sekä vaarantaa miljoonien ihmisten ruokaturvan.
Kalan kulutus kasvaa jatkuvasti maailman suurimpien kalamarkkinoiden alueilla. Samaan aikaan kulutus heikkenee köyhimpien maiden väestön keskuudessa, vaikka eteläisissä nopean väestönkasvun maissa kalan merkitys eläinproteiinin lähteenä on hyvin keskeinen.

Jälkikolonialismi kalakaupassa

Kolonialismin päättymisestä huolimatta entiset siirtomaat toimivat edelleen halpojen raaka-aineiden ja työvoiman lähteinä. Euroopalla on ollut taloudellis-poliittinen ylivalta suhteessa köyhiin etelän maihin kauppasopimuksia solmiessa. Monet köyhät valtiot ovat olleet täysin riippuvaisia kalastussopimuksista saamistaan miljoonista euroista, joista on loppujen lopuksi kulkeutunut vähän jos laisinkaan taloudellista tukea juuri kansan köyhimmälle osalle, joita kansainvälisten kalastussopimusten ikävät seuraukset ovat koskettaneet eniten.
Länsi-Afrikan luonnonvarojen heikkenemisestä aiheutuvat ongelmat ovat olleet jo pitkään EU:n tiedossa. Vuoden 2002 yhteisen kalastuspolitiikan muutos toteutettiin pitkälti monesta suunnasta tulevaan kritiikkiin vastaten. Silti ongelmat vain jatkoivat kiihtymistään. Aluevesien rajaaminen suurimpien pelurien käyttöön maailman suurimpien kalamarkkinoiden tyydyttämiseksi on merkinnyt ympäristökriisiä, hallitsematonta luonnonresurssien käyttöä, väestön köyhtymistä, ja ihmisten ruokaturvan heikkenemistä.
Liikakalastuksen seurauksena syntynyt massiivinen siirtolaistyövoima toimi puolestaan vuosikaudet halpatyövoimana Espanjan rakennustyömailla ja maataloudessa, kunnes talouskriisi vei tuhansilta työpaikat. Monet siirtolaiset menettivät työnsä ja päätyivät kadulle.
EU:n poliittinen päätöksenteko on perustunut pitkälti kapitalististen markkinoiden vaatimaan voitontavoiteluun. Kilpailu maailmanmarkkinoiden johtopaikasta ja poliittisesta asemasta on painanut vaa’assa enemmän kuin ihmis- ja ympäristöoikeuksien kunnioitus.
On tärkeää ymmärtää miten EU kohtelee entisiä siirtomaitaan. Vaikka EU-maissa ympäristöä suojellaan erilaisilla säädöksillä, EU:n solmimissa kaupallisissa toimissa ei ole pidetty kiinni ympäristönsuojelusta saati köyhyydenvähentämistavoitteista, vaikka EU:n omat asetukset ja tavoitteet niitä painottavatkin.
Pääsyyt kalakantojen heikkenemiseen ovat sekä Länsi-Afrikan maiden omat korruptoituneet hallinnot että EU:n ylivalta jälkikolonialistisessa kaupankäynnissä. EU:n kalastuspolitiikka tukeutuu kalastustukiin, mikä on johtanut unionin alusten liian suureen kapasiteettiin suhteessa kalakantojen kestävyyteen. Tämä on johtanut liikakalastukseen ensin EU:n omilla aluevesillä, ja sitten myös ulkopuolisilla sopimusalueilla.
Vaikka EU:n kahdenvälisten kalastussopimusten lisäksi Länsi-Afrikassa toimii myös lukuisia muita valtioita, yksityisiä yrityksiä sekä salaisia ja laittomia kalastajia, on EU kuitenkin alueen suurin ja pitkäaikaisin toimija. EU:lla on suurimmat vaikutusmahdollisuudet muutoksessa kohti kestävää kalastusta. Jos EU ei tee päätöksiä kalamarkkinoiden rakenteiden muuttamiseksi kestävämpään suuntaan paikallisväestöä ja ympäristöä kunnioittaen, on turha odottaa päätöksiä Kiinan tai Venäjän kaltaisilta epädemokratioilta, joissa jo oman maan sisällä tunnetusti rikotaan törkeästi ihmis- ja ympäristöoikeuksia.

Kirjoittaja on tutkiva toimittaja, valokuvaaja, jatko-opiskelija Helsingin yliopistolla, sekä toinen Kalavale-tietokirjan tekijöistä.

Africa Progress Report 2014: Grain, Fish, Money. Financing Africa’s Green and Blue Revolutions.

Clover C. 2004: The End of the Line: How Overfishing is Changing the World and what We Eat. Ebury Press.

Blomeyer R., Goulding I., Pauly D.l, Sanz A. & Stobberup K., 2012. The Role of China in World Fisheries. The European Parliament, Directorate General Internal Policies, Policy Department B Structural and Cohesion Policies – Fisheries. Brussels.

Brown O. 2005: Policy Incoherence: EU Fisheries Policy in Senegal. Human Development Report 2005/29.

Euroopan komissio 15.11.2012. Commission warns third countries over insufficient action to fight illegal fishing.

Euroopan komissio 14.10.2014: Illegal fisheries: green cards for five countries, but red card for Sri Lanka.

Euroopan komissio 2014: Fisheries: Bilateral agreements with countries outside the EU.

Euroopan parlamentti 2014a: Faktatietoja 4.2.4. Kansainväliset suhteet kalastuksen alalla.

Euroopan parlamentti 2014b: Overfishing and employment in fisheries, European Parliamentary Research Service 29.3.2014.

EJF 2012: EJF responds to the first EU warning to countries involved in pirate fishing.

EJF (2010): All at Sea – The Abuse of Human Rights aboard Illegal Fishing Vessels. Environmental Justice Foundation: London; Greenpeace Senegal: haastattelu 2012.

Greenpeace 2005: Drop into the Ocean.

Guardian 10.6.2014: Trafficked into slavery on Thai trawlers to catch food for prawns. ( )

Guardian 2.4.2012 Senegal’s fishing community will act on foreign fleets if government doesn’t. ( )

ILO 2013: Caught at Sea Forced Labour and Trafficking in Fisheries.—ed_norm/—declaration/documents/publication/wcms_214472.pdf

Interpol 2014: Environmental Crime, Projects, Project-Scale.

Kaczynski V.M. & Fluharty D.L. 2002: European Policies in West Africa: Who Benefits from Fisheries Agreements? Marine Policy 26, 75–93.

Lövin I. 2012: Silent Sea – the Fish Race to the Bottom (Tyst Hav – Jakten på den sista matfisken 2007), Paragon Publishing.

Oceana 2011: The European Union and Fishing Subsidies.

Daniel P. , Belhabib D., Blomeyer R., Cheung W., Cisneros-Montemayor A.s, Copeland D., Harper S., Lam V., Mai Y., Le Manach F., Österblom H., Man M. K., van der Meer L., Sanz A., Shon S., Sumaila R., Swartz W., Watson R., Zhai Y. and Zeller D. 2013: China’s distant-water fisheries in the 21st century. Chinese fisheries statistics. Estimating  China’s  distant-water catches.

RKTL: Kalan ulkomaankauppa 2013 (4/2014).

YK 2009: UN Africa Renewal Magazine 07/2009.

* * *

Perusteen vuoden 2014 viimeinen numero uppoutuu yritysvastuuseen.

Kalavale-kirjan toinen kirjoittaja Kukka Ranta pureutuu artikkelissaan Länsi-Afrikan riistokalastukseen. Eurooppalaisten ja aasialaisten kalastusalusten massiivisen troolauksen vuoksi moni paikallinen on menettänyt elinkeinonsa ja päätynyt siirtolaiseksi Eurooppaan. Näillä aluksilla usein myös työntekijöiden oikeuksia poljetaan.

Koko lehden voit lukea pdf-versiona tästä. Voit tilata maksuttoman lehden myös paperisena tämän sivun vasemman sivupalkin lomakkeesta tai lähettämällä osoitetietosi osoitteeseen


De la red vacía a la migración

Los caladeros de senegal se agotaron en los años 2000 debido a la pesca de los arrastreros extranjeros

Diagonal Periódico 22.11.2014 | Kukka Ranta, Senegal/Barcelona

Ali es uno de tantos migrantes que malviven en Barcelona buscando una vida mejor, después de verse obligados a emigrar de países antes ricos en pesca.

Además de atraer a multitud de turistas, las Canarias se han convertido en una base logística de primer orden para el comercio internacional de pescado. Junto a las ricas aguas de África Occidental, las Islas Canarias son uno de los puntos más importantes de entrada al mercado de pesca ilegal. Un gran número de barcos de pesca de arrastre europeos, asiáticos y rusos navegan las aguas de África Occidental, muchos de ellos bajo una bandera de Panamá, Belize, las Comores o varios Estados de África Occidental, aunque la tripulación es mayormente asiática o europea, especialmente española.


Según la Fundación de Justicia Medioambiental y Greenpeace, la pesca ilegal es endémica, particularmente a través de arrastreros en los que ondean banderas de conveniencia, barcos mercantes registrados en un Estado soberano distinto del del propietario del barco. Las banderas de conveniencia son un medio para sortear la regulación laboral marítima, permitiendo a las compañías evadir impuestos e ignorar los estándares básicos de salud, seguridad y medioambientales.

Los trabajadores son generalmente de países pobres, con sueldos por debajo de lo normal o incluso esclavizados. Las banderas de conveniencia reúnen hasta el 30% de la pesca mundial. Según Oceana, África Occidental tiene los mayores niveles de pesca ilegal del mundo, contando con el 40% de la pesca de la región. Se estima que el África subsahariana pierde aproximadamente mil millones de dólares al año en ingresos debido a la industria de pesca ilegal.

Leer más en Diagonal Periódico16-17diagonal234-KukkaRanta2014

Master’s Award in Development Studies 2014

Kukka Ranta, doctoral student at CRADLE, was granted by the UniPID and the Finnish Society for Development Research the 2014 Master’s Award in Development Studies 2nd place for her thesis: Robbed Sea – The consequences of the EU fisheries agreements for the Food Security and Livelihood of local fishermen in Senegal, completed at the University of Helsinki, Department of Political and Economic Studies.


In a picture (left) 2. awarded Kukka Ranta (University of Helsinki, development studies), emeritus professor Rauni Räsänen, 3. awarded Lauri Heimo (University of Tampere, social policy), emeritus professor Reijo E. Heinonen, 1. awarded Henry Salas Lazo (University of Helsinki, Latin American studies) and emeritus professor Olavi Luukkanen (photo: Tommy Standun).

The selection board was comprised of emeritus professor Rauni Räsänen, emeritus professors Reijo E. Heinonen and Olavi Luukkanen. The board gave special attention to the societal applicability and impact, and innovativeness of the work:

”Ranta’s study reveals how the international politics on fishing also have an impact on emigration, on understanding environmental sustainability and on reaching the Millennium Development Goals. In media and immigration studies, the focus has usually been on the effects of immigration on societies and countries which have not been able to assimilate newcomers into their social environment. Ranta, on the contrary, examines the reasons behind emigration from the viewpoint of unemployed Senegalese fishers. She gives a voice to the ”voiceless subalterns” and points out their lack of democratic influence in issues in what were formerly their own fishing waters. The ethnological method applied has demanded intensive commitment to the life situations of the fishers and innovativeness in interviewing. Ranta’s study highlights the importance of intercultural dialogue and necessity of fieldwork. For this positive endeavour, Ranta’s study delivers an outstanding qualification.”

KukkaRanta1_MasterArward2014_photographerTommyStandumEmeritus professor Reijo E. Heinonen and Kukka Ranta after a speech by the professor (photo: Tommy Standun).

Kukka Ranta’s earlier non-fiction book Kalavale about overfishing written with Emma Kari was partly popularized from Ranta’s academic research data. The book was awarded with Kelpoa kehitystä (Good Development) prize in 2012 by Kehys for the significant work in promoting policy coherence for development. The book can be downloaded for free. Her other publications, articles and photo reports about overfishing and immigration can be seen from her website.

More information:

Orjakaupan viimeinen linnake

Maailman Kuvalehti 2/2014 | Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

Ghanan vanhoista orjalinnoista laivattiin aikoinaan miljoonia mustia orjiksi Amerikkaan.


K alastajien kädet kiskovat meren syvyyksistä loputtoman pitkää nuotan köyttä. Osa miehistä korjaa rannalla keskittyneesti verkkoja, jotka ulkomaiset troolarit ovat rikkoneet.

Viitisen sataa vuotta sitten kalastajien esi-isät todistivat  toisenlaisten tunkeutujien vyöryn rantavesilleen.

Siitä muistuttaa ylhäisessä yksinäisyydessään häämöttävä Cape Coastin linna. Sen pihalle kerääntynyt kymmenien turistien joukko on valmiina museoidun linnaan opastettuun kierrokseen.

Valkoisten muurien ympärillä liitelevät mustat linnut alleviivaavat paikan historian synkkyyttä.

Opas kertoo, että Länsi-Afrikkaan perustettiin vuosisatojen kuluessa yhteensä nelisenkymmentä orjalinnaa. Niistä valtaosa sijaitsee Ghanassa. Edelleen entistä Kultarannikkoa kehystävät lähes kolmenkymmenen linnan rauniot. Osa niistä on toiminut vankiloina, yhdestä tehtiin majakka.

Ghanan kivinen rannikko on syvempi kuin Länsi-Afrikan loivemmat hiekkarannikot, joten laivat pääsivät helpommin raaka-aineiden luokse.

Tämänkin linnan uumenien ahtaissa kellareissa istui vuosisatojen ajan afrikkalaisia orjia. He odottivat laivamatkaa Amerikan pakkoplantaaseille.

Länsi-Afrikan orjakaupan suurimmat linnat Cape Coast ja Elmina ovat nyt Ghanan tunnetuimpia turistikohteita. Niissä käy vuosittain tuhansia turisteja ja orjien afroamerikkalaisia jälkeläisiä.

Silmissä kiilui kulta

Portugalilaiset saapuivat nykyisen Ghanan rannikolle vuonna 1482, kymmenen vuotta ennen kuin Kristoffer Kolumbus ”löysi” Amerikan. Silmissä kiilui kulta – ja sitä löytyikin aivan lähistöltä.

Tulijat rakensivat Elminan muurit kauppatoimintansa suojaksi, paikallisen kuninkaan suostumuksella.

Aluksi orjakauppa keskittyi pääasiassa portugalilaisille. He olivat alkaneet kartoittaa Afrikan rannikkoa ja solmia kauppasuhteita paikalliskuninkaiden kanssa jo 1400-luvun alussa. Kustannuksista vastasi Portugalin prinssi Henrik. Ensisijaisesti kauppiaat etsivät kultaa ja norsunluuta.

Orjakauppa käynnistyi varsinaisesti vuonna 1510, kun valloitetun Latinalaisen Amerikan pakkotyöhön pakotetut intiaanit alkoivat menehtyä eurooppalaisten tuomiin sairauksiin. Näin afrikkalaiselle työvoimalle syntyi uudenlainen tarve.

Ihmisistä kauppatavaraa

Elminan linnaan mahtui enimmillään tuhat miesorjaa, ja muutama sata naista. Orjat istuivat ketjuihin kahlittuina pitkissä kellarihuoneissa. Heitä oli monista kieliryhmistä, joten kommunikointi ja vastarinnan luominen oli vaikeaa.

Naiset suljettiin kuvernöörin parvekkeen alle kaltereiden taakse. Päiväsaikaan naisorjat tuotiin pihalle, jotta linnanvaltias saattoi valita itselleen seuralaisen, kertoo linnan opas. Raskaaksi tulleiden naisten lapsista kasvatettiin valkoisten palvelijoita.

Eurooppalaiset tulijat huomasivat, et­teivät alueen ihmiset olleet yhtenäisiä ja käyttivät eripuraisuutta hyväkseen. Rannikon paikallisasukkaat toimivat välittäjinä, kun afrikkalaiset kuninkaat alkoivat myydä sisämaasta kaapattuja ihmisiä.

Kiinniotetuista 90 prosenttia oli paikallisten sotasaaliita, joita vaihdettiin eurooppalaisten kanssa erilaisiin hyödykkeisiin, kuten aseisiin, alkoholiin, vaatteisiin, ruutiin ja peileihin.

Eurooppalaiset hankkivat Afrikasta orjien lisäksi kultaa, norsunluuta ja puuta. Jalometallien merkitys kaupankäynnissä väheni 1600-luvulle tultaessa, samalla kun orjien vienti moninkertaistui. Uusien aluevaltausten myötä Amerikan plantaaseille ja sahateollisuuden työvoimaksi tarvittiin lisää orjia.

Ruotsi kultarannikolla

Orjakauppa oli koko 1500-luvun vahvasti espanjalaisten ja portugalilaisten monopoli. Maat nousivat löytöretkien myötä merkantilistisen maailmantalouden valtiaiksi. 1600-luvulla portugalilaisia seurasivat hollantilaiset, englantilaiset ja ranskalaiset.

Afrikassa raaka-aineiden hankintaan osallistuivat myös saksalaiset, tanskalaiset – ja hieman yllättäen ruotsalaiset. Tuohon aikaan Suomi oli osa Ruotsia. Jokainen valtio pyrki valtaamaan kaistaleen rannikkoa itselleen.

Cape Coastin orjalinnan puiset perustat iskettiin 1600-luvulla maahan ruotsalaisvoimin, Henrik Carloffin johdolla. Linna sijaitsee kymmenisen kilometriä Elminasta itään. Alun perin se nimettiin Carolusborgiksi Ruotsin kuninkaan Kaarle X Kustaan mukaan.

Ruotsin Afrikan komppania toimi vuosina 1649–63. Tuolloin ruotsalaisia laivoja toimi orja- ja muun hyödykekaupan parissa Kultarannikolla. Tanskalaisten puolestaan tiedetään ostaneen orjia ainakin Frederiksborgin linnaansa 1660-luvulla. He myös hallitsivat useita kauppapaikkoja ja linnoja Ghanan alueella. Molemmat maat olivat kiinnostuneita erityisesti kullasta, mutta orjiakin ostettiin paikallisiin tarpeisiin.

Cape Coastin linna päätyi lopulta osaksi Brittiläistä Kultarannikkoa. Elminan linnan taas valloittivat hollantilaiset portugalilaisilta 1600-luvun alussa.

Orjalinnan kellarissa

Cape Coastin linnan kellarin kivinen maa viettää alaspäin ja peittyy alhaalla kovaan hiekkaan. Aikoinaan kaikki elämä pimeässä kellarissa tapahtui lattialla: odottaminen, syöminen, nukkuminen, ulostaminen.

Sadeaikaan vesi tulvi sisään ja siivosi osan jätteistä, kertoo opas. Orjat kuljetettiin linnan keskusaukiolle peseytymään. Sadevesi kerättiin talteen pihan suuriin säiliöihin ja juotettiin orjille.

Aggressiivisimmat miehet suljettiin kellarin pimeimpään perähuoneeseen lukkojen taakse. Ne, jotka taistelivat vastaan suljettiin rangaistuskoppiin, jossa hapenpuute tappoi muutamassa päivässä. Tarkoitus oli varoittaa muita kapinoitsijoita.

Orjat odottivat linnassa laivan saapumista viikosta jopa kolmeen kuukauteen. Kun laiva ankkuroitui  linnan edustalle, orjat kuljetettiin maanalaista tunnelia pitkin ovelle, jolta ei enää ollut paluuta. Sotilaat pakottivat miehet liikkeelle seinien ja katon kurkistusluukuista aseilla uhaten.

Pisimpään kellarissa viruneet kuolivat usein laivamatkan aikana.

Historia toistaa itseään

Orjuus kiellettiin ensimmäisenä Britannian siirtomaissa vuonna 1833. Yhdysvalloissa orjuus lakkautettiin verisen sisällissodan päätteeksi vuonna 1865.

Afrikasta laivattiin 1400–1800-luvuilla yli 15 miljoonaa ihmistä orjaksi. Cape Coastin ja Elminan linnat olivat keskeisimmät orjuuden portit.

“Olisin kuollut täällä hetkessä”, sanoo amerikkalaisnainen orjalinnan aukiolla, kun vierailukierroksemme on päättymässä. Toinen amerikkalaisturisti pyyhkii kyyneleitään. Heidän mustat isovanhempansa saivat täydet kansalaisoikeudet vasta vuonna 1965.

Kuuluisin Cape Coastin turisti on Yhdysvaltojen ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti Barack Obama, jonka vaimon Michelle Obaman sukujuuret ovat orjalinnassa. Presidenttiperhe teki ensimmäisen Afrikan vierailunsa Ghanaan heinäkuussa 2009.

Ilta-aurinko painuu horisontin taakse ja aallot jyskyttävät vuosisataista myrskyään vasten kallioita, joilla orjalinnat seisovat.

Pitkin rannikkoa ghanalaiset pienkalastajat käyvät verkoillaan esi-isiensä apajilla. Ghanan rannoilla historia toistaa itseään.

Öisillä vesillä on jälleen vieraita valloittajia. Sinisen hämärässä syttyy valo, ja pian toinen. Yöllä horisonttia kehystää satojen laivojen valonauha. Orjalinnan edustalla kiinalaiset troolarit ryöstökalastavat laittomasti paikallisten ruokaa ja elinkeinon rippeitä.

Merellä maailman kalamarkkinoiden mahti puolustaa saaliistaan asein.


Välähdyksiä Ghanasta

Maailman Kuvalehti Magazine 1/2014 | Kukka Ranta
Ghana, 2013.

Ghana, Tema. Benjamin Na, 32, on kalastanut veljiensä kanssa Teman satamassa Ghanassa 12-vuotiaasta lähtien. Öisin merellä näkyy 20-50 kiinalaisalusta valokalastamassa laittomasti. Isot troolit puskevat paikallisten  puuveneet pois ja vievät sekä kalat että apajapaikat, jopa aseilla ja vesitykillä uhaten.

Ghana, Tema. Benjamin Na, 32, has been fishing with his big brother in the Ghanaian harbor of Tema since a small boy. At night-time he can see about 20-50 chinese trawlers light fishing illegally. The big trawlers push the local artisanal fishing boats away, rob the fish and occupy the fishing waters many times by threatening the local fishermen with guns and water cannons.

Published in Maailman Kuvalehti 1/2014 Magazine.

Kohti unelmia Ghanassa

Maailman Kuvalehti 2/2013 | Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

Ghanan talous kasvaa vauhdilla, ja entistä useampi nuori opiskelee yksityisissä kouluissa tai yliopistoissa. Moni koulutettu nuori nainen haluaa elämältään muutakin kuin perheen. Itsevarmat tulevaisuuden tekijät aikovat menestyä.


”Ennen olin ujo enkä uskaltanut puhua yleisön edessä. Opintojen myötä uskallan puhua vaikka koko yhteisölle”, Mar­garet Mafiah Ampomah, 18, sanoo.

Hän opiskelee neljättä ja viimeistä vuotta viestintää yksityisessä Manya Krobon lukiossa Ghanan itäosassa. Avustusjärjestö Plan maksaa puolet hänen 1 180 euron lukukausimaksustaan, loput hoituvat omista ja suvun säästöistä.

Ampomah ei koskaan tuntenut isäänsä. Äiti kuoli neljä vuotta sitten sairaalassa synnytyksen jälkeen. Sukulaiset pitävät huolta kuudesta pienemmästä sisaruksesta, kun Ampomah asuu lukukauden aikana koululla. Loma-aikana nuori nainen tienaa myymällä leivoksia.

Kevään loppukokeiden tuloksia odotellessa Ampomah aikoo ansaita rahaa yliopisto-opintoihin.

”En ole valmis avioliittoon. Haluan työllistyä journalistina tai televisiojuontajana. Aion vielä väitellä tohtoriksikin. Avioliitto tuhoaisi mahdollisuuteni.”

”Naisen tulisi olla Ghanassa kotivaimo. Se ei sovi minulle”, mallina ja muotisuunnittelijana työskentelevä Berlinda Efua Quansah, 24, sanoo.

”Osa ystävistäni on jo naimisissa ja heillä on paljon vastuuta. He miettivät usein, mitä elämässä jäi tekemättä.”

Quansah asuu äitinsä kanssa Nunguan kaupunginosassa Accrassa. Pienen sinisen kodin nurkassa on suuri ompelukone.

Lukion jälkeen suoritetut neljän vuoden muotialan opinnot maksoivat 1 340 euroa lukukaudessa.

Yksityiskouluja käynyt Quansah suunnittelee asuja kotikirkon kuorolle ja tuttaville. Äiti myy tyttärensä valmistamia perinteisiä asuja.

”Aion perustaa muotitalon, johon palkkaan muodista kiinnostuneita nuoria. Haluan suunnitella afrikkalaista designia, jossa ghanalaiset kankaat yhdistyvät eurooppalaiseen muotiin.”

Quansah katsoo, että kun hän menee naimisiin, miehen tulee ennen kaikkea ymmärtää ja tukea hänen uraansa.

”Jos mies vetää minua taaksepäin, en halua avioliittoa.”

Quansah myöntää, ettei aviomiehen löytäminen tule olemaan helppoa. Suurin osa miehistä ei tue naisia. Lasten määrä taas riippuu taloudellisesta tilanteesta, siitä kuinka paljon perheellä on varaa kouluttaa lapsensa.

”Jokaisen tulee tehdä omat suunnitelmansa ja toteuttaa ne ennen naimisiin menoa.”


”Kaikki haluavat naimisiin. Se on kiva asia, mutta minun valintani on olla itsenäinen, Geraldine Efua Brace, 24, toteaa.

Hän asuu vanhempiensa suuressa talossa Ghanan pääkaupungissa Accrassa. Äiti on leipomo­tuotteilla menestynyt bisnesnainen.

Isä kertoo ylpeänä Yhdysvalloissa asuvien lastensa opinnoista ja esittelee valokuvia lapsistaan. Myös Brace saa perheeltään paljon tukea, mutta haluaa tulla toimeen omillaan.

Brace on juuri saanut päätökseen kolmevuotiset hotellinjohtamisen opinnot yksityiskoulussa. Nyt hän opiskelee työn ohessa tapahtumien tuottamista. Molemmat opinnot ovat maksaneet noin 400 euroa lukukaudessa.

”Ennen naiset menivät naimisiin saadakseen taloudellista tukea mieheltään. Minä haluan tehdä asiat itse. Jotkut miehet ovat kiusaantuneita, kun naiset ajattelevat enemmän itsenäisyyttä.”

Mutta kyllä Bracekin haluaa naimisiin ja äidiksi, sitten myöhemmin. Toiveissa on pari lastakin.

”Ensin haluan viimeistellä maisteriopinnot. Sitten aion perustaa menestyvän yrityksen.”