Oaxacassa on ollut näennäisen rauhallista. Hallituksen joukot ovat saaneet painettua vastarinnan maan alle.

Turistit lipuvat pitkin Oaxacan katuja. Amerikkalaiset eläkeläiset lipittävät rauhassa capuccinojaan intiaanimummon myymä värikäs huivi harteillaan. Seinään on yöllä liisteröity juliste kadonneista, jota ei ole vielä ehditty poistaa. Meksikon hallitus haluaa antaa kuvan, etta Oaxacan levottomuudet ovat ohi ja sosiaalinen liike kukistettu.

Meksikon toiseksi köyhimmän osavaltion asukkaat ovat vaatineet perusoikeuksien tasapuolisempaa jakoa. Kukaan Oaxacan liikkeeseen vähäänkään osallistuva ei sano nimeään puhelimessa tai anna osoitettaan sähköisesti. Toukokuusta 2006 lähtien satoja on kadonnut, pidätetty ja kidutettu osavaltion poliisin otteissa.

Suurin osa pidätetyistä on joko sosiaalisten liikkeiden johtajia tai kommunikaation parissa työskennelleitä. Kyseessä on siis taistelu tiedosta ja tiedonlevityksestä.

Oaxacan Kansojen kokouksen, APPO:n, lakitoimistossa neljä asianajajaa näyttää kuvia poliittisista vangeista. Vieressä istuva vanhempi asianajaja osoittaa paperin ylänurkkaa. Siinä on kuva hänen vanhimmasta pojastaan, joka appolaisena on istunut vankilassa jo lähes vuoden päivät.

Oikealla istuva hiljainen nuorimies kertoo olleensa mukana radiotoiminnassa jakamassa informaatiota. Myös hänet pidätettiin ja pahoinpideltiin pahasti.

”Oaxacan alueella on tapahtunut paljon murhia, pahoinpitelyjä ja kidnappauksia, joiden takana ovat hallituksen puolisotilaalliset joukot”, edessä istuva asianajaja selittää vakavana. ”Tähän mennessä jo kolmekymmentä on kuollut kaksi vuotta kestäneessä yhteiskunnallisessa kriisissä.”

Oaxacan osavaltion katoamiset eivät kohdistu ainoastaan poliittisiin aktivisteihin. Luoteis-Oaxacassa lukuisat triquis-intiaanien kylät ovat sulkeneet alueitaan, koska poliisien jatkuva väkivalta on käynyt sietämättömäksi. Kylät eivät enää päästä alueilleen ulkopuolisia ilman hyväksyntää.

”Hallituksen taktiikkana on hajottaa alueen yhtenäisyyttä”, huomauttaa APPO:n asianajaja. ”Hallituksen intresseissä ovat erityisesti uraani ja puuraaka-aine. Taloudellisen voiton tavoittelu on entistä aggressiivisempaa Meksikon uuden oikeistolaisen hallituksen vuoksi.”

Viimeksi huhtikuussa puolisotilaalliset joukot surmasivat vain 16- ja 18-vuotiaat triquis-intiaanitytöt. Yhteisöradiotoimittajien oli tarkoitus toimia puheenjohtajina Oaxacan kylien oikeuksia käsittelevessä seminaarissa.

”Tutkimme vakavia ihmisoikeisloukkauksia”, APPO:n asianajaja kertoo. ”Haluaisimme taistella hallitushirviötämme vastaan, mutta olemme pahoissa taloudellisissa vaikeuksissa. Täällä kukaan ei auta. Toivoisimme, että joku taho Euroopasta voisi auttaa, jotta oikeus Oaxacassa toteutuisi.”

Julkaistu Voima-lehdessä 7/2008.

Voima 6/2008 | Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

Itä-Bolivian Santa Cruzin kaupungin kaikki kaupat ovat suljettuja, kun vauras maakunta valmistautuu äänestämään autonomiasta.

On kolmas toukokuuta, vaalipäivää edeltävä aamu. Kodittomat intiaanit nukkuvat kylmällä maalla. Ohi jyrähtää uutuuttaan hohtavia maastureita, joiden ikkunoista lepattaa valkovihreitä lippuja. ”Autonomía sí”, lipuissa lukee. Itä-Bolivian Santa Cruzin kaupungin kaikki kaupat ovat suljettuja, kun vauras maakunta valmistautuu äänestämään autonomiasta.

Sanomalehtien myyjä René Gutierrez vilkuilee hermostuneesti ympärillensä. “Valkoiset eivät ole koskaan tehneet mitään meidän köyhien hyväksi. Nyt meillä on intiaanipresidentti, mutta rasistinen eliitti ei kestä tätä muutosta.” Hän aikoo äänestää ei.

Renéltä lehteä ostava ystävä ei aio äänestää lainkaan. “Täällä ei ole laillisia vaalitarkkailijoita. Olen varma, ettei ääntäni laskettaisi.” Ystävä poistuu paikalta kiireen vilkkaa.

Santa Cruz on Bolivian rikkain maakunta. Maakunnan poliittinen johto kannattaa autonomiaa, joka mahdollistaisi pesäeron presidentti Evo Moralesin sosialistiseen politiikkaan.

Autonomiakampanjan puhetilaisuudessa kaupungin keskusaukiolla pyörii vauraan näköistä sakkia. Barbia muistuttavat, tukkansa blondanneet naiset runsaine kultakoruineen istuvat miestensä vierellä.

Aukiolla pörräävien sosiaalidemokraattinuorten mukaan autonomiaa ajetaan siksi, että keskushallinto ei ymmärrä eri maakuntien erillistarpeita. Maakunta haluaa pitää verotulonsa itsellään eikä jakaa niitä köyhemmille alueille.

“Santa Cruzin maa on viljelyolosuhteiltaan täysin erilaista kuin Andien alueella”, Liliana selittää. ”On paljon parempi, että maa on keskittynyt muutamien käsiin, jotta siitä voidaan huolehtia paremmin. Jos kaikilla olisi pieni maatilkku, maa olisi pian ylikuormittunut liikaviljelystä ja kontrolloimattomasta käytöstä.”

Moralesin ajama uusi perustuslaki uudistaisi Bolivian maanomistussuhteet. Se vaikuttaisi eniten juuri autonomiaa havittelevilla alueilla. Lähes 80 prosenttia koko Bolivian mataloustuotannosta sekä runsaat öljy- ja kaasuvarat keskittyvät juuri Santa Cruzin alueelle. Lisäksi perustuslakimuutos nostaisi rikkaiden veroprosenttia ja kansallistaisi luonnonvaroja. Tuotoilla nostettaisiin minimipalkan ja sosiaaliturvan tasoa.

La Pazissa vasemmistolainen tutkija ja toimittaja Hugo Moldiz kertoo, että Santa Cruzin varakkaan eliitin autonomiakampanjaa on avokätisesti tuettu alueen poliittisten johtajien rahapussien lisäksi muun muassa Espanjan entisen pääministerin José María Aznarin säätiön sekä Yhdysvaltojen tekemillä lahjoituksilla.

“Evo Morales on intiaani, mutta ennen kaikkea hän on vallankumouksellinen”, tähdentää Hugo Moldiz silmät loistaen. “Seuraavat kuukaudet tulevat olemaan ratkaisevia Bolivian yhtenäisyyden kannalta. On suuri mahdollisuus, että uusi perustuslaki vielä voittaa.”

Vaalipäivänä, toukokuun neljäntenä, barbit ja heidän miehensä äänestävät omaisuutensa puolesta. Samaan aikaan Santa Cruzin laitamilla ja kaukaisissa kylissä poltetaan vaaliuurnia, kun intiaanit ja vuosisatoja köyhyydessä kurjistuneet maatyöläiset kieltäytyvät ottamasta osaa vaaleihin, joita he pitävät laittomina. Bolivian nykyinen perustuslaki ei tunnusta autonomian mahdollisuutta.

Äänestyksen jatkuessa poliisiautot suuntaavat pillit ulvoen muutaman korttelin päähän keskusaukiolta. Kiukkuinen ihmisjoukko on kerääntynyt mustan maasturin ympärille ja puhkoo parhaillaan sen renkaita. Auto on saapunut aktiivista vastarintaa tekevältä köyhältä Plan 3000 -alueelta.

Auto on tuomassa kaupunkiin kylistä löydettyjä kyllä-merkittyjä äänestyslippuja. Santa Cruzissa tämä käännetään välittömästi autonomian vastustajien yritykseksi antaa vaaleista vilpillinen kuva. Kyydissä olleet neljä ihmistä revitään lähes kappaleiksi, ennen kuin he sujahtavat paikallisen yleisen syyttäjän autoon turvaan.

”Evon lapset ulos”, väkijoukko huutaa. Auton ikkunat rikotaan ja tiilenmurikoita lentää poliisia päin. ”Tämä kaikki on hallituksen maksamaa valhetta”, vieressäni seisova nainen tuhahtaa.

Kun toimittajat ovat jo hajaantuneet, kadun toiselta puolelta kävelee nuori poika, jolla on musta muovipussi kädessä. Hän kumartuu ja ojentaa pussin auton etupenkille. Ohi kävelevä mies luulee poikaa Moralesin mas-puolueen kannattajaksi ja alkaa huutaa. Auton vierellä partioiva mies nostaa kuitenkin kätensä salamannopeasti ilmaan vaikenemisen merkiksi ja näin kaikki pääsee jatkumaan.

Aiemmin tyhjällä etupenkillä lepää nyt musta muovipussi, jonka sisältä pilkistää kaksi pulloa. Kiiluvasilmäiset vaalityöntekijät huomaavat ulkopuolisen kovin vakavan tarkkailijan, ja alkavat tuijottaa minua. ”Tuo vaalea on Evon tyttöjä”, eräs vetyperoksidiblondi tiuskaisee. On aika poistua alueelta.

Myöhemmin illalla Santa Cruzin paikallisuutisissa kerrotaan, että masilaisten autosta oli löytynyt Molotovin cocktaileja ja presidentin puoluenuorten väärentämiä äänestyslippuja.

Lopulta presidentti Morales julistaa vaalituloksen pätemättömäksi, koska yhteensä yli 50 prosenttia oli koko äänestystä vastaan. Maan virallisen tietotoimiston mukaan 39 prosenttia jätti äänestämättä, 14 prosenttia äänesti ei ja 2,4 prosenttia äänesti tyhjää.

Julkaistu Voima-lehdessä 6/2008.

Meksikon eteläisessä Chiapasin osavaltiossa voi matkustaa tavallisena turistina ihaillen sabluunataiteen täyttämiä San Cristobalin koloniaalirakennuksia ja tutustua rauhallisen romanttiseen vallankumousilmapiiriin tietämättä mitään alueella syvenevästä poliittisesta kriisistä. Ja tätähän se hallitus haluaakin, ihmisten tietämättömyyttä. Zapatistit ovat haistaneet sodan merkit; vuoristossa ja sademetsien kätköissä löyhkää armeijan iskut.

San Cristobalin Fray Bartolomen ihmisoikeuskeskuksen tiedottaja Victor Hugo Lopez istastaa rauhallisesti alas kovasta kiireestä huolimatta, ja alkaa kertoa armeijan, puolisotilaallisten joukkojen ja poliisin aiheuttamista iskuista, pidätyksistä ja kadonneista henkilöistä. Viime kuukausina ahdistelun määrä alkuperäisvästön keskuudessa on kasvanut uhkaavasti.

”Vuonna 2007 väkivaltaisuudet kasvoivat monissa eri yhteisöissä ja iskut olivat erityisesti paramilitaarien tekemiä. Esimerkiksi marraskuussa Viejo Velascon yhteisöön tehdyssä iskussa kuoli 4 henkilöä, 4 katosi ja yli 60 kyläläistä pakotettiin jättämään kotinsa. Tapausta ei ole tutkittu valtion taholta, eikä sitä luultavasti tullakaan selvittämään. Kyseessä ei ollut Zapatistien autonominen kylä, vaan yksinkertaisesti nämä kyseiset intiaanit sattuivat asumaan Zona Selvan eli viidakon alueella.”

Victor nousee ylös näyttääkseen Chiapasin alueen karttaa ja jatkaa, ”vuonna 2007 kahteen viidakon alueen yhteisöön tehtiin iskut käyttäen helikoptereita. Armeijan ja poliisien suojeluksessa toimivat puolisotilaalliset joukot tuhosivat kylät ja niiden talot. Osa ihmisista ajettiin vuorille oman onnensa nojaan, toisaalta viime vuonna 16 häädettyä perhettä kuljetettiin kaupunkeihin sellaisiin taloihin, jotka ovat täysin asumiskelvottomia ja jätettiin sinne selviämään.” Victor pyörittelee päätään huokaillen.

Julkisesesti hallitus on ilmoittanut haluavansa suojella sademetsää, mutta todellisuudessa kyseessä on puhtaasti taloudelliset kiinnostukset, Victor jatkaa istuutuen takaisin pöydän ääreen. Suojelu tarkoittaa käytännössä alueen kontrollointia, ihmisten tappamista ja häätämistä voimakeinoin. Rikkaan sademetsäalueen puut ovat kuumaa tavaraa puuteollisuudelle. Hallitus haluaa alueen hallintaansa, mutta tarkoituksena on kuitenkin jättää se yksityisten firmojen riistettäväksi.

Meksikon hallitus pitää kyläläisiä vaarana taloudellisille pyrkimyksilleen. Puolisotilaallisten joukkojen käyttö tarkoittaa matalan intensiteetin sodan epävirallista puolta, jolloin vastuuta ihmisoikeusrikkomuksista on hyvin vaikea langettaa kenellekään, saatikka saada henkilöitä oikeuteen tuomittavaksi. Meksikon hallitus ja Chiapasin alueellinen poliittinen valta antavat täyden tuen rikolliselle toiminnalle, kun eivät aloita tutkimuksia ja vaikenevat onelmien edessä.

Zapatistit nousevat puolustamaan

Toisin kuin Huono hallitus, joka on hylännyt häätämänsä ihmiset, Zapatistien San Manuelin alueen Hyvä hallinto La Junta de Buen Gobierno kutsuu kodeistaan ja kylistään häädettyjä asumaan autonomisiin kyliinsä, joissa on tilaa kaikille sorretuille ja kaltoin kohdeilluille. Myös Subcomandante Marcos on vastannut lisääntyneisiin häätöihin ilmoittamalla Zapatistien aikovan puolustautua – pakon edessä.

San Cristobalista matka lähimpään zapatistien autonomiseen-kylään kestää vajaan tunnin. Oventic on yksi viidestä keskeisestä zapatistikylien keskuksista eli Caracoleista, joihin jokaiseen kuuluu useita kymmeniä autonomisia kyliä. Portilla ovat vastassa huiveilla kasvonsa peittäneet mies- ja naiszapatistit. Passi pyydetään nähtäksi toimistoon, ja hetken kuluttua kutsutaan esiteltäväksi. Nimi, organisaatio, vierailun tarkoitus ja kuinka pitkään aikomus olla alueella. Tämän jälkeen kolmas, farkkuihin ja kauluspaitaan ja kommandopipoon pukeutunut compañero johdattaa Selityskomission toimistoon, La Comision de Explicaciones:iin. Pöydän takana istuu kaksi kommandopipoista zapatistia, jotka ottavat vieraan vastaan kuulemaan lyhyen selostuksen zapatistien historiasta.

Julioniksi ja Deboraksi itsensä esittelevät, selvästi vanhemmat henkilöt, alkavat kertoa vuorotellen zapatistien historiasta värikkäästi maalatussa puisessa toimistokopissa. Seinät ovat täynnä zapatistipiirustuksia, Emilio Zapatan tai Subcomandante Marcosin kuvia, sekä Zapatistisen Kansallisen Vapautuksen armeijan (EZLN:n) tunnuksia. Litanjanomaisen puheen välistä nappaan lauseen ”vielä palaamme vuoteen 1994”, joka todennäköisimmin viittaa 12 ensimmäisenä zapatistien kansannousun päivänä käytyyn aseelliseen taisteluun, ”koska haluamme demokratiaa ja oikeutta kaikille”.

Vuodesta 1994 lähtien jatkunut eteläisen Meksikon intiaanien vastarinta on julistanut toimivansa yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan kanssa ja kehoittanut kaikkia maailman sorrettuja, miehiä, naisia, opiskelijoita, prekariaatteja, homoseksuaaleja liittymään taisteluun, jotta saavuttaisimme toisenlaisen maailman. Intiaaniyhteisöjen järjestäytyminen ja poliittinen aktiivisuus on liikaa oikeistolaiselle hallitukselle, joka pitää taloudellisesti rikkaalla alueella voimistuvia liikkeitä uhkana voitontavotteluun perustuvalle yritystoiminnalleen.

Sodan merkit horisontissa

Joulukuussa tuli kymmenen vuotta täyteen Meksikon armeijan ja poliisin suojeluksessa toimivien paramilitaarien massamurhasta Chiapasin Actealin kylässä. Aseellisessa iskussa surmansa sai 45 alkuperäisväestöön kuulunutta miestä, naista, vanhusta ja lasta, joista nuorin oli vain 11 kuukautta.

Samaan aikaan joulukuussa Chiapasin historiallisessa keskuksessa San Cristobalissa kokoontuneet intellektuellit ja aktivistit julistivat yhteen ääneen armeijan suunnittelevan uutta Actealia. Tilaisuudessa zapatistien puolesta puhuneen Subcomandante Marcosin mukaan sodan merkit horisontissa ovat selvät. “Me, jotka olemme olleet sodassa, osaamme tunnistaa lähestyvät valmistelut. Sodalla, niinkuin pelolla, on tuoksunsa, ja jo se löyhkää zapatisti-maillamme.”

“Tämä on viimeinen kerta kun, lähdemme tämän kaltaiseen toimintaan, vaikka itse kannattaisin mieluummin keskustelemista, seminaareja, pyöreitä pöytiä, konferensseja, sekä haastatteluita”, julistaa Marcos. Tapaamiseen osallistuneet intellektuellit vaativat hallitusta lopettamaan viimeaikaiset väkivaltaiset hyökkäykset, jotka ajavat kyliä puolustautumaan väkivaltaisin keinoin – vaihtoehdottomuuden nimissä.

Marcos jatkaa vakuuttamista, “yhdessä Zapatisti-yhteisöjen kanssa sitoudumme valvomaan viimeaikaisten tapahtumien kehitystä ja kutsumme kaikkia maailman oikeamielisiä naisia ja miehiä olemaan valppaina ja osoittamaan avoimesti solidaarisuuttaan Chiapasin alkuperäisväestön puolesta, niiden puolesta jotka ovat uudistaneet odotukset toisenlaisen maailman mahdollisuuksista”.

San Cristobalin tapaamiseen osallistunut Naomi Klein julistaa rauhan olevan antikapitalistita, ja näin taloudelliseen voittoon pyrkivän hallituksen haluavan luonnollisesti sotaa. Subcomandante Marcos yhtyi väitteeseen alleviivaten, että sodat luovat paremmat olosuhteet miljoonabisnesten solmimiselle.

Naomi Klein myös muistutti, että EZLN on onnistunut viemään vastarinnan viestiä pitkälle Meksikon rajojen ulkopuolelle, mutta alistamisen vastustaminen on kuitenkin rakennuttava omista voimistaan maailman eri paikoissa, jotta voimme yhdistyä. Marcosin mukaan “zapatistit haluaisivat jatkaa rauhanomaista siviilitoimintaansa, mutta sodan merkit ovat selvät.”

Naomi Kleinin sanoin, ”meidän on valmistauduttava shokkiin”.

Marcosin ja Naomi Kleinin sitaatit on lainattu vasemmistolaisen La Jornada –lehdessä 18. jouluuta 2007 julkaistusta artikkelista

Julkaistu Voima-lehdessä 1/2008.

”Olet valehtelija kuin Alan Garcia!” huutaa perulainen pikkupoika leikkitoverilleen jalkapallokentällä. Hän jatkaa pallon potkimista samalla pyytäen, etteivät he pelaisi kuten maan presidentti.

Alan Garcian ensimmäinen presidenttivuosi kesän 2006 valinnan jälkeen päättyi sosiaaliseen kriisiin ja kiihkeään lakkoaaltoon ympäri Perun maakuntia. Vuosi sisältää yksityistämistä, talouden kasvua, tuloerojen syvenemistä sekä neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa solmittavasta vapaakauppasopimuksesta.

Mielenosoitukset hallituksen yksipuolista politiikkaa vastaan ovat jatkuneet kuukausia, mutta kylmäksi sodaksi kutsuttu kuuma lakkoaalto kiihtyi, kun Alan Garcia sääti heinäkuussa uuden lain. Koulujärjestelmän yksityistämiseen laajemmin liittyvä laki La Ley de la Carrera Magisterial pyrkii uudistamaan opettajien tutkintovaatimukset ja palkkajärjestelmän.

Lähes puolet perulaisista elää alle kahdella dollarilla päivässä; köyhän maatyöläisen kuukausipalkka on keskimääräisesti 65 dollaria kuukaudessa.

Perulaiset ovat huolissaan lastensa tulevaisuudesta, sillä uuden lain myötä koulutuksen hinnaksi saattaa muodostua jopa 30 dollaria kuukaudessa. Tavallisesti campesinojen perheessä on 4–5 lasta, joten uusi laki uhkaa jättää miljoonat lapset kouluttamatta.

Tuhannet opettajat pelkäävät myös massairtisanomisia. Vastuu koulutusjärjestelmästä on aiemmin kuulunut hallitukselle, mutta nyt sitä ollaan siirtämässä kunnille.
Alan Garcia on vastannut yhteiskunnalliseen liikehdintään kutsumalla mielenosoittajia kommunisteiksi, terroristeiksi ja syyttää vieraan ideologian omaavia taistelijoita yhteiskunnan ajamien uudistusten vihollisiksi.

Lisäksi Garcia sääti uudet lait hillitäkseen väkivaltaisuuksia. Toinen laista kieltää alueellisten johtajien osallistumisen mielenilmaisuuksiin. Toinen säädetyistä laeista puolestaan oikeuttaa poliisin ja armeijan käyttämän aseita, jos kyseessä on ilman viranomaisten lupaa järjestetty mielenosoitus.

Jos Alan Garcia ei onnistu jakamaan poliittista ja taloudellista kehitystä tasapuolisemmin, saattaa peli koventua, ja kylmäksi sodaksi kutsuttu kuuma lakkoaalto muuntua todelliseksi väkivallaksi.

Julkaistu Voima-lehdessä 07/2007.