Tavallinen arki ei näytä kaikkialla samalta.

Värikäs hame heilahtaa ja punaiset korut helisevät kaulassa, kun Lucila Bettina Cruz Velazquez väistelee Juchitán de Zaragozan markkinoiden ahtailla kujilla. Velazquez, nelikymppinen Etelä-Meksikon zapoteekki-intiaani tuo mieleen meksikolaistaitelija Frida Kahlon hohtavan värikkäässä kansallispuvussaan.

Kotona ruokapöydän ääressä Velazquez hengähtää ja kertoo tarinansa.

Kahden aikuisen lapsen äiti on tutkija ja ihmisoikeustaistelija. Hän selvittää eurooppalaisten tuulienergiayhtiöiden ja Etelä-Oaxacan Istmo de Tehuantepecin intiaaniväestön solmimia maanvuokrasopimuksia. Itsestään Velazquez ei mielellään puhu, vaan painottaa yhteisönsä tärkeyttä.

Velazquezin mukaan länsimaiset tuulienergiayhtiöt ovat havitelleet intiaanien yhteisesti omistamia maita tarjoamalla maatyöläisille hehtaarin maapalasta kymmenen euron vuosivuokraa. Maksun vastineeksi yritykset ovat vaatineet haltuunsa maiden omistuspapereita, vaikka maat ovat usein yhteisomistuksessa.

Vuokrapanteiksi saaduilla maanomistuspapereilla yritykset ovat voineet vakuuttaa kansainväliset rahoituslaitokset. Niiltä saatujen lainojen turvin maasopimukset on saatu näyttämään laillisilta, Velazquez kertoo.

Yksi ongelmista on, ettei kovin moni intiaa­ni pysty kommunikoimaan yhtiöiden kanssa. Yhteistä kieltä ei ole, sillä intiaanit eivät puhu espanjaa.

Niinpä Velazquez on perustanut Intiaanien kansankokouksen, jonka tarkoituksena on koota köyhiä maanviljelijöitä yhteen. Hän kääntää miehensä kanssa yritysten ja intiaanien tekemiä sopimuksia intiaanikielelle ja intiaanien kansankokousten kannanottoja espanjaksi. Tavoitteena on purkaa laittomat sopimukset. Tuloksia on jo saatu: ensimmäiset 15 hehtaaria palautettiin intiaa­neille vastikään.

Velazquez itse on kotoisin köyhistä oloista. Äiti oli yksinhuoltaja, mutta köyhyydestä huolimatta perheen viisi lasta onnistuivat kouluttautumaan – työskentelemällä ahkerasti ja turvautumalla sukulaisten apuun.

Velazquez luki itsensä maisteriksi Ciudad Mexicon valtionyliopistossa ja asui setänsä nurkissa. Nyt kotonaan Meksikossa vieraileva aktivisti viimeistelee väitöskirjaansa Espanjan Barcelonassa. Juuriaan hän ei kuitenkaan ole unohtanut.

“Haluan aina palata tänne Juchitanin maalle. Myös tyttäreni suorittavat opintojaan Meksikon pääkaupungissa, mutta suunnittelevat palaavansa valmistuttuaan.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2008.

Kapinaliike käy mediataistelua

Meksikon köyhimmässä osavaltiossa Chiapasissa käydään poliittista sotaa tiedosta. Vuonna 1994 kansannousulla oikeustaistelunsa aloittaneet zapatisti-intiaanit ovat aiemmin onnistuneet saavuttamaan laajalti huomiota sähköisen median taitavalla käytöllä.

Zapatistien tiedotuksen ansiosta kansainväliset riippumattomat mediaverkostot ovat luoneet painetta Meksikon hallitusta kohtaan ja pakottaneet sen asettumaan neuvottelupöytään aseellisten hyökkäysten sijaan.

Konfliktin pitkäikäisyys on kuitenkin saanut kansainvälisen median herpaannuttamaan huomiotaan.
Viime aikoina Meksikon hallituksen suojeluksessa toimivien puolisotilaallisten joukkojen hyökkäykset alkuperäisväestöä vastaan ovat lisääntyneet. Tarve median huomiolle on entistä suurempi.

Tiedotustilaisuus huivein

Autonomisen Oventic-kylän portilla vartioivat huiveilla kasvonsa suojaavat zapatistit. Toimittajan passi viedään toimistoon nähtäväksi ennen kuin ovi aukeaa ulkopuoliselle. Miehet kyselevät tulijan alkuperää ja vierailun tarkoitusta. Zapatistien ”hyvän hallinnon” toimistorakennuksessa kuusi zapatistihallinnon naista ja miestä odottavat selitystä haastattelupyynnölle.

Selostuksen jälkeen vierasta kehotetaan odottamaan rakennuksen ulkopuolella. Kaksi zapatistinaista pyytää kirjaamaan ylös viestintävälineen nimen sekä kaikki kysymykset. Kollektiivinen neuvottelu jatkuu suljetun oven takana. Kahden tunnin odotuksen jälkeen kutsu käy sisään ja kysymyksiin vastaaminen alkaa.

”Zapatistien autonomiset kylät ovat avoinna kaikille kulttuurivaihtoa haluaville ja jotta voimme kertoa tilanteestamme. On hyvin tärkeää, että kuuntelemme toisiamme väkivaltaisten hyökkäysten kasvaessa. Nyt on tullut aika nousta puolustautumaan, sillä haluamme demokratiaa ja oikeutta kaikille siskoille ja veljillemme”, sanoo zapatistimies ”hyvän hallinnon” toimistossa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008.

Meksikon zapatistisissit rakentavat muilta suljettua utopiaa, joka on köyhille avoin.

”Siskot ja veljet, tervetuloa zapatistien autonomiseen kylään. Täällä jaamme kaiken kaikkien kesken”, julistaa Oventicin ”tiedotuskomission” toimistossa istuva vanhempi mies kommandopipo päässään.

”Siitä on nyt neljä vuotta, kun aloimme muodostaa hyvän hallinnon keskuksia zapatistien alueille. Meillä ei ole minkäänlaista suhdetta Meksikon huonon hallinnon kanssa”, kertoo Juliániksi itsensä esittelevä zapatisti.

Vieressä istuva Debora, lempeän mummon oloinen zapatistinainen, jatkaa keskustelua myös kasvonsa suojanneena. ”Alueillamme nähdään nälkää ja köyhyyttä. Hallitus toteuttaa taloudellisia pyrkimyksiään seuduillamme kunnioittamatta intiaanien tarpeita.”

Ennen zapatistien kansannousua 1994 Meksikon hallitus ei huomioinut intiaaneja.

”Emme aio enää odottaa viittäsataa vuotta, vaan haluamme muutoksen alkavan nyt”, Debora kertoo.

Zapatistit käyttivät aseitaan kapinan 12 ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen tiedottaminen ja kansainvälinen yhteistyö ovat olleet Chiapasin naamioitujen sissien todellisia aseita.

Hallituksen väkivaltainen vastaus köyhyyteen

Zapatistit kertovat, että syksystä lähtien Meksikon hallituksen joukkojen hyökkäykset ovat lisääntyneet.

Kommandopipopäinen zapatistimies nojaa eteenpäin tiedotuskomission toimistossa ja jatkaa rauhallista puhettaan.

”Täällä kukaan ei taistele aineellisen hyödyn tai aseman tavoittelemiseksi. Taistelemme saavuttaaksemme maailman, jossa ei ole rajoja, eikä erilaisuuden syrjintää.”

Zapatistit ovat onnistuneet kasvattamaan luottamusta Chiapasin köyhien alkuperäisasukkaiden keskuudessa. Auto-nomiset kylät kutsuvat omista kylistään häädettyjä asumaan alueilleen. ”Tänne ovat tervetulleita kaikki vääryyttä kokeneet”, sanovat zapatistit.

Osallistavaa demokratiaa

Zapatistien mukaan johtajuus autonomisissa kylissä muodostuu kaikista sen asukkaista. Säännöt muodostetaan kunkin alueen kyläkokouksissa, joihin naiset osallistuvat miesten lailla.

Vuonna 1994 alkaneen zapatistien kansannousun myötä sukupuolisyrjintä on vähentynyt. Tosin zapatistien joulukuisessa kokoontumisessa puhuneet naiset huomauttivat, että heidän poliittinen yhdenvertaisuutensa miesten kanssa on parantunut vasta hyvän hallinnon neuvostojen muodostamisen jälkeen.

Nyt hyvän hallinnon toimistossa istuu yhtä monta naista kuin miestäkin.

Koulutuksella tietoisuuteen

Jokaisessa zapatistikylässä on koulu. Yleensä lapset aloittavat koulun noin kuuden vuoden iässä, mutta monet ovat yhä aikuisina lukutaidottomia, joten koulun voi aloittaa koska tahansa.

Kouluissa käytetään opetuskielenä tzotzilia, toisin kuin muualla Meksikossa, jossa ei alkuperäiskansojen kielten opetusta ole yleensä lainkaan.

Zapatistimies pyörittelee kynää kädessään ja selostaa innostuneesti. ”Zapatistien kouluissa opetetaan kulttuuria, kieltä ja historiaa intiaanien omasta näkökulmasta.”

Intiaani-identiteetin arvostus onkin kasvanut. Zapatistikapina on myös kohonnut yhdeksi maailman tunnetuimmaksi alkuperäiskansojen liikkeeksi.

”Kyliemme määrä kasvaa jatkuvasti. Me tarjoamme palveluita ja koulutusta sekä parempia mahdollisuuksia kuin mitä intiaanit ovat koskaan aiemmin saaneet.”

Meksikon zapatistit

Zapatistit ovat Meksikon hallituksen vastainen kapinaliike. Zapatistit ovat perustaneet oman yhteisönsä ja hallintonsa maan eteläosaan Chiapasiin.

Zapatistit ovat puolustaneet köyhän intiaaniväestön oikeuksia vuodesta 1994 lähtien, jolloin heillä oli lyhyt aseellinen konflikti Meksikon hallituksen joukkojen kanssa. Sen jälkeen zapatistit ovat ajaneet asiaansa rauhanomaisin keinoin. Meksikon hallitus pitää zapatistien hallintoa laittomana, mutta ei ole puuttunut siihen.

Viime aikoina julkisuudessa on kuitenkin pääasiassa ollut liikkeen johtohahmo, salaperäinen Subcomandante Marcos, joka haluaa nykyisin tulla kutsutuksi Edustaja Nollaksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008.

Lakkoilevat perulaisopettajat lounastavat Ayacuchon keskusaukiolla.

Savu tupruttaa ilmaan ja tulenliekit nuolevat metallipatojen kylkiä asfalttikadun puunuotioilla. Hiiltyneet tuhkahiutaleet leijuvat tiilikasojen välistä maata pitkin laiskan tuulen mukana. Verkka-asuun pukeutunut lippahattuinen nainen mättää pahvilautaselle ruokaa ja ojentaa höyryävää lounasta tovereilleen. Ihmismassan taustalla lepattavat punaiset järjestöliput ovat värjänneet Ayacuchon Plaza de Armasin keskusaukion tekemisen tantereeksi.

Andeilla on meneillään lakkoaalto; ihmiset ovat vihdoin uskaltaneet alkaa järjestäytyä pitkään jatkuneen sisällissodan luoman ahtaan ilmapiirin purkauduttua. Vanha koloniaaliaukio on täynnä maakunnan opettajia, jotka ovat saapuneet osoittamaan mieltä hallituksen yksipuolista politiikaa vastaan. Viikon ajan valtavat padat porisevat lounasaikaan ja täyttävät vuorten reunustaman aukion makeiden vihannesten ja savun tuoksulla.

”Olemme kyllästyneet väkivaltaan ja vallanpitäjien antamiin tyhjiin lupauksiin, nyt on aika vaatia oikeuksia meille unohdetuille”, julistaa aukiolla aterioiva Clemente Huaman Palomino ja heristää rasvaisia sormiaan ilmassa. Vieressä kanankoipea järsivän Juan Carlosin mielestä presidentti Alan Garcia ei halua pureutua sosiaalisten ongelmien ytimeen, vaan yrittää nyt vaimentaa lakkoilijat kovalla kädellä ja mediasodalla.

Kylmäksi sodaksi kutsutun kuuman lakkoaallon näkyvin osapuoli on Opetusalan ammattiliitto SUTEP. Hallituksen suunnitelmissa on uudistaa tutkintovaatimukset ja pakottaa opettajat ammattitaitoa mittaaviin testeihin. Massairtisanomisia ja korruption uhkaa pelkäävät opettajat ovat vastanneet viikkojen mittaisella lakolla. Kesä huipentuu massamielenosoitukseen Keski-Andien yhden köyhimmän maakunnan keskusaukiolla. Öisin sitkeät opettajat pötköttävät kylki kyljessä pahvipalojen päällä, värikkäät viltit kääröinä Andien hyytävää kylmyyttä vastaan.

Jo lähes viikon ajan aukiolla nukkuneet Valle de Río Apurímacin opettajat keskustelevat kiihkeästi ja lappaavat innolla tuoksuvaa riisimuhennosta suuhunsa. Muutamaa muovimukia kierrätetään solidaarisesti lakkotovereiden kesken. Juomaksi tarjoillaan perulaisten ylpeyttä, kuplivan keltaista, sokeriakin makeampaa Inca Kolaa. Lopuksi annetaan pala paperia sormien ja suun pyyhkimiseen, sekä varmistellaan yksitellen jokaiselta ruuan maistumista. ”Bueno amigo!” raikaa aukiolla.

Lounas on pian ohi, jäsenet keräävät lautaset pois ja on kokouksen aika. Puhemiehet kerääntyvät rinkiin jäähtyneen padan ympärille ja alkavat kuuluttaa viimeisimmistä tiedotteista, sekä antavat ohjeita tulevien päivien tapahtumille. Taustalla alkaa soida kovaääninen rytmi, jolla juhlitaan lähestyvää Warien marssia. Limaan suuntautuvalla rauhanomaisella mielenosoituskulkueella on tarkoitus kiinnittää hallituksen huomio alueen sosiaalisiin erityistarpeisiin.

Kaksi reipasta teininuorta kiertää aukiolla keräten lahjoituksia lakkolounastajien matkaa varten. Koirat nuolevat pahvilautasten viimeisetkin tähteet. Viereisten banderollien nuotioilta nousee vielä savu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007.